Haava-lyhytelokuvat – yhdessä kiusaamisväkivaltaa vastaan!

Haava-lyhytelokuvat – yhteistyössä kiusaamisväkivallan ehkäisyyn suunnattu projekti, joka on tuotettu yhteistyössä Helsingin kaupungin Hyvinvoinnin edistämisen palveluiden, Espoon Sirkus- ja teatterikoulu Eskon ja Espoon seudun koulutuskuntayhtymä Omnian opiskelijoiden kanssa. Olemme tehneet myös tukimateriaalin lyhytelokuvien työstöön ja siinä vaiheessa mukaan tuli Väestöliiton "Et ole yksin!" -palvelu.

Isoin kiitos täytyy sanoa Espoon sirkus- ja teatterikoulun upeille oppilaille, nuorille, jotka toivat lyhytelokuvat eloon omalla esiintymisellään.

Haava-lyhytelokuvat on suunnattu aikuisille, jotka toimivat lasten ja nuorten kanssa.  Lyhytelokuvien tarkoitus on avata keskustelua aiheesta, yhdessä huoltajien ja harrastustoimijoiden ja koulussa työskentelevien kanssa.

Lyhytelokuvia on kolme: HAAVA kotona, HAAVA harrastuksessa ja HAAVA muistoissa.

Lyhytelokuvassa HAAVA kotona kohdataan yksi kipeimmistä teemoista: vanhemman sokeus omalle asenteelleen. Vanhempi saattaa olla väsynyt tai kantaa omia huoliaan, mutta lapsen silmissä tämä heijastuu usein torjuntana. Kun aikuinen ei tiedosta, miten hänen huokauksensa, ilmeensä tai lyhytsanaisuutensa vaikuttavat, lapsi alkaa tehdä omia johtopäätöksiään.

Lapsi on luonnostaan herkkä peilaamaan itseään aikuisesta. Hän sisäistää vanhemman pahan olon omaksi syykseen. "Olenko minä liikaa? Olenko vaivaksi?" Näistä ajatuksista kasvaa syyllisyys, joka saa lapsen tuntemaan itsensä taakaksi, vaikka häntä todellisuudessa rakastettaisiinkin.

HAAVA -harrastuksessa

Harrastusten pitäisi olla paikkoja, joissa lapsi saa loistaa, epäonnistua turvallisesti ja kasvaa. Haava – Harrastuksessa tuo kuitenkin esiin pedagogisen epäonnistumisen pimeän puolen. Kun valmentaja tai opettaja vertaa lasta muihin tai vaatii ikätasoon nähden liikaa, lapsen intohimo muuttuu suorituspaineeksi.

Tällaisessa ympäristössä lapsen itsetunto kytkeytyy vaarallisella tavalla vain saavutuksiin. Jos et ole paras, olet riittämätön. Tämä opettaa lapselle, että hänen arvonsa ihmisenä on sidottu siihen, mitä hän tekee, ei siihen, kuka hän on. Haava syntyy siinä hetkessä, kun lapsi huomaa, ettei hänen yrittämisensä riitä, jos tulos ei täytä aikuisen odotuksia.

Ehkä pysäyttävin osa on Haava – Muistoissa. Se kääntää katseen meihin aikuisiin. Me kannamme mukanamme omia lapsuudenkokemuksiamme – ne ovat kuin menneisyyden haamuja, jotka ohjaavat toimintaamme tiedostamattamme. Ylisukupolvisuus tarkoittaa sitä, että ellemme pysähdy käsittelemään omia haavojamme, saatamme siirtää ne eteenpäin lapsillemme.

(Kuva. Haava muistoissa lyhytelokuvasta)

Lyhytelokuva kutsuu meitä tunnistamaan omat kipeät muistomme. Kun aikuinen uskaltaa katsoa omaa historiaansa ja ymmärtää sieltä nousevat tunteet, hän voi katkaista ketjun ja kohdata lapsen uusin silmin – ilman menneisyyden painolastia.

Nämä elokuvat muodostavat vahvan ja yhtenäisen kokonaisuuden, joka käsittelee psyykkistä väkivaltaa ja emotionaalista laiminlyöntiä tavalla, joka on arkisuudessaan pysäyttävä. Ne eivät kuvaa äärimmäisiä poikkeustilanteita, vaan hetkiä, joita tapahtuu monessa perheessä ja harrastuksessa päivittäin. Elokuvat muistuttavat meitä siitä, että lapsi näkee itsensä sellaisena kuin aikuinen hänet näkee. Jos peili on säröillä, esimerkiksi vihan, vaatimusten tai välinpitämättömyyden vuoksi, lapsen omakuvasta tulee säröinen.

Täydellisyyteen ei pysty kukaan, mutta pyrkimys toisen ihmisen aitoon huomioimiseen on arvokkainta, mitä voimme antaa. Kun mokaamme – ja meistähän jokainen joskus mokaa – ratkaisevaa on kyky kohdata virheensä, kantaa vastuu ja sanoa se kaikkein tärkein: anteeksi.

 

Psykofyysinen terapia kiusatun tukena

On olemassa monia erilaisia tukimuotoja ja menetelmiä, joiden avulla on mahdollista tukea kiusaamisväkivaltaa kokenutta toipumaan. Erilaiset menetelmät auttavat eri tilanteissa ja eri ihmisille. Yhtä ainoaa oikeaa keinoa, joka aina toimisi, ei ole, vaan keinot voivat olla moninaisia.Tässä esittelemme yhden menetelmän, psykofyysisen terapian.

Miten psykofyysinen menetelmä auttaa käytännössä?

Kiusaamisväkivallan kohteeksi joutuminen voi virittää kehon jatkuvaan hälytys- tai valmiustilaan. Vaikka kiusaaminen loppuisi, keho saattaa jäädä hälytystilaan ja se voi näkyä turvattomuutena esimerkiksi sosiaalisissa tilanteissa. Kokija on saattanut traumatisoitua väkivaltakokemuksestaan, ja kuten Leikola (2016) on hyvin ilmaissut asian, niin hänen ”turvallisuustutka” alkaa helposti käymään ylikierroksilla. Kehoon jää vaarasta hälyttävä tila päälle, jota psykofyysisessä terapiassa voidaan purkaa esimerkiksi löytämällä kehosta turvapaikan.

Kiusatulle oma keho on kiusaamisen ansiosta voinut muuttua viholliseksi tai häpeän kohteeksi. Kokija voi ajatella olevansa vääränlainen tai ruma, ettei kelpaa kenellekään. Terapiassa voidaan opetella ankkuroitumaan nykyhetkeen pienten harjoitusten avulla. Tavoitteena on, että keho ei enää viestitä jatkuvaa vaaraa, vaan siitä tulee paikka, jossa on turvallista olla. Koska trauma usein kapeuttaa niin sanottua sietokykyikkunaa, kokija saattaa reagoida pieniinkin ärsykeisiin joko ylivireydellä, esimerkiksi ahdistumalla, raivoamalla tai pakenemalla. On myös mahdollista, että kokija reagoi alivireydellä, eli lamaantumisella, tyhjyyden tunteella tai dissosioimalla.

Psykofyysisessä terapiassa kokijan on mahdollista oppia tunnistamaan eri olotiloja kehossaan hyvissä ajoin, jolloin ne eivät pääse kasvamaan räjähdyspisteeseen saakka. Psykofyysisessä terapiassa voidaan myös vaikuttaa väkivallan seurauksena syntyneisiin omiin rajoihin liittyviin haasteisiin. Väkivalta rikkoo aina kokijan rajoja, joten kiusatun kokemus omasta tilasta ja oikeuksista on usein rajoittunut. Voi olla vaikeaa osata sanoa ”ei”. Oman toimijuuden vahvistaminen on yksi keino vaikuttaa, mikä auttaa vähentämään kokijan uhrin rooliin jumiutumista.

Lamaantumisen purku

Kiusaamistilanteessa kokija usein lamaantuu. Energiana se voi jäädä kehoon jännityksenä ja pelkoina. Psykofyysisessä terapiassa näitä ns. lukkoja voidaan purkaa niin, että keholle tuleva viesti ilmoittaakin vaaran olevan ohi, ja että on sallittua liikkua ja puolustautua. Koska kiusaamisväkivalta vaikuttaa aivojemme syviin osiin, kuten selviytymisestä vastaavaan limbiseen järjestelmään ja aivorunkoon, pelkästään kokemuksesta puhuminen ei aina riitä. Nämä aivon osat eivät ymmärrä pelkkää puhetta, mutta ne ymmärtävät hengitystä, lihasjännityksen muutosta sekä tasapainoa ja liikettä. Kun keho rauhoittuu, myös mieli alkaa rauhoittua. Tämä luo pohjan sille, että kiusaamiskokemusta voidaan lopulta käsitellä myös kielellisesti ilman, että trauma aktivoituu uudelleen liian voimakkaana.

Psykofyysinen terapia auttaa siirtymään "selviytymisestä elämiseen". Se palauttaa kokijalle tunteen siitä, että hän hallitsee itse omaa kehoaan ja reaktioitaan. Kokemus auttaa häntä näkemään omia vahvuuksiaan ja rakentamaan itsetuntoa uudelle pohjalle.

 

Olen arka ja ujo – Älä silti jätä minua yksin!

 

"Hei, kuljen koulun käytävillä yksin, en tunne kuuluvani tänne. Olen kuullut itsestäni asioita. Minua on haukuttu tyhmäksi ja rumaksi. Minusta on tullut ujo ja arka.

Mutta ujouteni on suojakuori, jonka kiusaaminen on tehnyt entistä paksummaksi. Kun olen vain hiljaa, en sano, että ”mene pois”, vaan sanon ”en uskalla tulla lähemmäs”. Minä toivoisin, että joku uskaltaisi tulla minun luokseni."

Vanhempana saatan ajatella, että lapseni tulisi mennä rohkeasti mukaan toisten kanssa. Niinhän on saattanut oma vanhempi sanoa, mutta ei. Se ei ole niin helppoa, se on yllättävän vaikeaa. Varsinkin jos lapsi tai nuori on kuullut toistuvaksi itsestään kamalia asioita. Me vanhemmat emme aina edes tiedä, miten lapset ja nuoret puhuvat toisille. Häpeän takia lapset ja nuoret eivät aina tule meille vanhemmille sitä kertomaan.

Meillä kaikilla, olimme vanhempia, sukulaisia, opettajia ja muita aikuisia lasten ja nuorten elämässä on tärkeää huomata ja kohdata lapset.

(Kuva. Pixabay)

"Kun se aikuinen huomasi minut siellä koulun käytävällä, se oli parasta mitä minulle oli tapahtunut pitkään aikaan. Hän tuli juttelemaan, ja kysyi mitä olen tehnyt. Ja kaikki tämä tapahtui silloin, kun minun olisi pitänyt olla tunnilla. En ollut. En vain voi mennä tunnille, missä ne kiusaajat ovat. Ne jotka satuttaa minua! Mutta tämä aikuinen, hän ei käskenyt minua tunnille, vaan alkoi jutella kanssani. Kerrankin joku näki minut!"

Kohtaamiset vaikuttavat, se miten me kohdataan toiset. Näin ystävänpäivän alla, mennään juttelemaan toiselle. Varsinkin, jos hän on yksin. Se voi olla hänelle pitkään aikaan parasta mitä on tapahtunut.

Voisinko rentoutua kesälomalla?

Kesä on täällä, ja vettä sataa. Silti voit ladata akkujasi tulevaan syksyyn, joko koulun aloitukseen tai työstä paluuseen. Ehkäpä voisit antaa aivojen ja kehon levätä, jotta syksyllä jatkaa arjen puuhissa.

Voisinko kenties lomalla jättää herätyskellon laittamatta, ja antaa kehon päättää milloin herään. Panosta myös hyvää uneen, puhtaisiin lakanoihin, vai kenties voisiko ulkona esimerkiksi teltassa nukkua.

Toinen mitä kesällä voi tehdä enemmän, on vähentää ruutuaikaa. Ulkona voi silti liikkua, vaikka sataisi. Nauttia sateen ropinasta. Etsiä uusia reittejä lenkkeillen tai mahdollisesti se oma suosikkilenkki, katsoa sitä uusin ja uteliain silmin. Voisiko etsiä uusia harrastuksia tai ehkäpä palata vanhan harrastuksen pariin.

Tai hetkinen, milloin viimeksi olet lukenut kirjan? Voisiko löytyä jotakin uutta lukemista, ja uppoutua kirjan lumoihin? Mikä voisi olla sinua kiinnostava kirja? Oletko joskus miettinyt, että piirtäminen tai maalaaminen voisivat olla sinun juttu. Kokeile ihmeessä! Laita vaikka lempimusiikkia soimaan, ja rentoudu taiteen parissa.

 

(Kuva. Pixabay) 

Mutta ennen kaikkea, ei tehdä noitakaan asioita suorittaen. Kesälomalla saa myös olla, tekemättä mitään, mutta onnistuuko se. Kestänkö ajatuksen, ettei ole mitään tekemistä?

Kuuntele kuitenkin omaa kehoasi ja mieltäsi – ne kertovat parhaiten, mitä rentoutuminen juuri sinulle tarkoittaa. 

Mukavaa ja rentouttavaa kesälomaa!

Koulukiusaaminen ei katso ikää – eikä paikkaa

 Tämä karu totuus muistuttaa meitä vanhempia siitä, että kukaan lapsi tai nuori ei ole täysin suojassa tältä ilmiöltä, riippumatta siitä, käykö hän alakoulua kaupungin keskustassa vai yläkoulua pienellä paikkakunnalla. Kiusaaminen voi piillä monenlaisissa muodoissa ja sen merkit voivat olla hienovaraisia, mikä tekee tunnistamisesta vanhemmille haastavaa.

Koulukiusaaminen ei ole enää pelkästään koulussa tapahtuvaa, vaan on siirtynyt enenemissä määrin internettiin ja sosiaaliseen mediaan. Vanhempana tunnen keinottomuutta, että miten voin auttaa omaa lastani, joka on kokenut kamalia asioita somessa. Nettikiusaaminen voi olla erityisen julmaa, sillä se ei tunne aikaa eikä paikkaa. Lapsi voi joutua häirinnän kohteeksi ympäri vuorokauden, ja vihaviestejä tai nöyryyttäviä kuvia voidaan jakaa laajalle joukolle hetkessä. Tämä voi aiheuttaa lapsessa valtavaa ahdistusta ja turvattomuuden tunnetta.

Lapsi voi vetäytyä yht´äkkiä, ja muuttuu varjoksi entisestä. Tuntuu, että ennen niin puhelias ja iloinen lapseni on nykyään hiljainen ja vetäytynyt. Mitä silloin voin tehdä?

                                            (Kuva. Pixabay)

Ensimmäinen ja tärkein askel on luoda turvallinen ja avoin ilmapiiri, jossa lapsi tuntee olonsa kuulluksi ja ymmärretyksi. Minun täytyy varata aikaa kahdenkeskisille keskusteluille ilman häiriöitä. Kertoa lapselleni, että olen huolissasi hänestä ja että olen valmis kuuntelemaan mitä tahansa hänellä on mielessään, ilman tuomitsemista.

Voihan olla, että lapseni on yrittänyt kertoa huolestaan jo jollekin, esimerkiksi koulussa, mutta toisinaan on saattanut kuulla sanat: ”sinä kuvittelet!”. Tällöin lapseni on menettänyt uskonsa apuun, että joku voisi häntä auttaa. Kuka tahansa, joka kokee kiusaamisväkivaltaa, missä tahansa muodossa, menettää luottamuksensa.

Tämä luottamuksen menettäminen on yksi kiusaamisen tuhoisimmista seurauksista. Kuka tahansa voi alkaa ajatella, ettei hänen kokemuksillaan ole väliä, ettei kukaan voi auttaa. Me vanhemmat, me ammattilaiset ja me aikuiset, meidän on kannettava vastuu siitä, että jokaisen lapsen ääni kuullaan ja otetaan vakavasti. Meidän on luotava turvallisia tiloja, joissa lapsi uskaltaa kertoa ilman pelkoa vähättelystä.

                                            (Kuva. Pixabay)

Haluan vielä korostaa eritoten vähättelyn kaameaa vaikutusta lapseen, joka on jo itse kokenut kiusaamista. Kiusaaminen itsessään raastaa lapsen itsetuntoa ja turvallisuudentunnetta. Kun tähän lisätään vähättely, se ikään kuin lyö lasta uudelleen maahan. Hän alkaa epäillä omia aistejaan ja tunteitaan. Onko minussa jotain vikaa, kun kukaan ei usko minua? Olenko todella liian herkkä? Nämä kysymykset voivat juurtua syvälle lapsen mieleen ja aiheuttaa pitkäaikaisia psyykkisiä traumoja. Vähättely on emotionaalista väkivaltaa, joka voi olla yhtä tuhoisaa kuin itse kiusaaminen.

Vanhempana tunnen suurta huolta ja avuttomuutta. Tiedän, että rakkaus ja tuki ovat lapsille korvaamatonta, enkä epäröi luottaa vaistohini ja etsiä apua. Yhdessä lapsen kanssa voimme selviytyä tästä. 

KIRJOITTANUT: Vanhempi, joka huolissaan koulukiusaamisesta. 

Mistä kiusaamisväkivalta kumpuaa ja miten ennaltaehkäistä sitä?

Koulukiusaaminen on yksi väkivallan muoto ja aina myös sekä terveys-, turvallisuus- että ihmisoikeuskysymys. Se, puhummeko väkivallasta ”pienenä kahnauksena” vai pahoinpitelynä kertoo asenteistamme väkivaltaa kohtaan. Kiusaamisväkivaltaa kokevalle asian vähättely kuten ”älä välitä”-hokemat viestittävät, ettei hänen kokemuksensa ole tärkeä. Silloin kiusattu helposti alkaa syyttää itseään, vaikka varsinainen syy on ryhmän dynamiikassa. Kiusaamisväkivalta on ryhmäilmiö, jonka syntymiseen vaikuttaa ympäristön asenteet ja normit sekä aikuisten antama malli. Ryhmän normit ja asenteet joko sallivat tai tuomitsevat väkivallan.

Kiusaaminen kumpuaa lisäksi ihmisen biologisesta tarpeesta saada kuulua ryhmään ja tulla hyväksytyksi. Samalla se synnyttää rooleja ja ryhmäpainetta sekä tarvetta oman aseman turvaamiseen. Ihmisluontoon niin ikään kuuluva, usein tiedostamaton pelko tulla hylätyksi, voi ajaa meidät alistamaan ja kiusaamaan toisia. Kiusaamisväkivallalle maaperää luovat lisäksi ennakkoluulot sekä kielteiset asenteet ja stereotypiat toisista. Voisi sanoa väkivallan käytön olevan oire rikkoutuneesta turvallisuudesta ja luottamuksesta, ja lääke siihen on luottamuksen ja turvallisuuden rakentaminen.

Kiusaamisväkivalta liittyy aina myös ympäröivään kulttuuriin ja siinä vallalla oleviin asenteisiin, normeihin ja käytäntöihin. Kun ympäristön normit tukevat väkivaltaista käyttäytymistä, kuten loukkaavaa kielenkäyttöä, kiusaamisesta tulee hyväksyttyä. Tästä syystä edes näkyvää fyysistä väkivaltaa ei aina tunnisteta väkivallaksi. Hiljaista ulossulkemista ja vallankäyttöä voi olla vielä vaikeampaa tunnistaa, koska se saattaa näkyä vain hienovaraisina, tulkinnanvaraisina ilmeinä ja eleinä.

Väkivallan käyttö on opittu käyttäytymismalli. Lohdullista onkin se, että siitä voi myös oppia pois, kun sen juurisyy löydetään. Kiusaaja ei kiusaa ilman syytä, vaan taustalla voi olla oman turvallisuuden takaamisen lisäksi aseman saavuttaminen, (tiedostamaton) kateus tai hyväksynnän tarve. Syyt, joita kiusaajat yleensä käytökselleen kertovat, ovat ulkoisia ja pinnallisia, ja kertovat harvemmin kiusaavan lapsen toimintaa ohjaavista tunnetason tarpeista. Juurisyihin olisi tärkeää päästä, jotta häntä voidaan tukea muuttamaan käytöstään. Mitä hän on vailla, minkä tarpeen kiusaaminen täyttää?

 

Toistuvasti hylätyksi joutuminen voi johtaa kroonistuneeseen yksinäisyyteen. Väkivaltaa päivittäin kokevan lapsen tilanne muuttuu nopeasti lapsen psyykelle liian kuormittavaksi, varsinkin jos hänet pakotetaan paikkaan, missä hänen turvallisuuttaan ei voida taata. On luonnollista vältellä paikkaa, jossa ei ole turvassa, jolloin lapselle herkästi alkaa kertyä koulupoissaoloja. Poissaolojen syyn selvittely on tärkeää, ettei kiusatuksi joutuminen ehtisi vaikuttaa koulumotivaatioon ja menestykseen opinnoissa. Krooniseksi muuttunut stressi lamaannuttaa ja voi vaurioittaa lapsen psyykettä pysyvästi.

Kokijoiden tuen tehostaminen jo kouluympäristössä ja traumasensitiivisen lähestymistavan käyttö estäisi monen lapsen lisätraumatisoitumisen. Kiusaamisväkivaltaa ennaltaehkäisevät selkeät, kaikkia koskevat säännöt, kunnioittavat kohtaamiset arjessa ja turvallisen ilmapiirin rakentaminen päiväkodista lähtien. On tärkeää, että aikuiset sanoittavat kaikkea väkivaltaa ja puuttuvat siihen johdonmukaisesti. Tyttöjen välinen hiljainen väkivalta (silmien pyörittely, huokailut, merkitsevät katseet) tulisi myös sanoittaa ja tehdä näkyväksi arjessa ja sitä kautta muuttaa satuttavaa käytöstä.

Puuttumistilanteessa jo kunnioittavasti kohdatuksi tuleminen rauhoittaa. Tilanteeseen pysähtyminen ja aktiivinen kuunteleminen kantaa pitkälle, sillä se on luottamuksen perusta. Turvallisuutta kokeva lapsi uskaltaa ilmaista tunteitaan, kun taas ohittaminen tai vähättely hiljentää tehokkaasti. Puuttumisen ja ennaltaehkäisyn tulisi rakentua joustavaan ja tehokkaaseen yhteistyöhön, jossa työskentelyn ytimessä on lapsen oikeudet ja etu.

KIRJOITTANUT: Tina Holmberg-Kalenius

 

Lisätietoa:

Hamarus, P., Holmberg-Kalenius, T ja Salmi, S. (2015). Opas kiusaamisen jälkihoitoon.

PS-kustannus. Jyväskylä.

Holmberg-Kalenius, T., Kaituri, N. ja Rastas, M. (2024). Vahingossa huitaisin, läpällä heitin.

Vastuut, oikeudet ja ratkaisut koulukiusaamistilanteissa. Kirjokansi.

Höistad, G. (2003). Irti kiusaamisen kierteestä. Kirjapaja.

Poijula, S. (2006). Lapsi ja kriisi: selviytymisen tukeminen. Kirjapaja.

Repo, L. (2015). Bullying and its prevention in early childhood education. Helsingin

yliopisto.

Salmivalli, C. (2000). Koulukiusaamiseen puuttuminen. Opetus 2000.

Salmivalli, C. (2024). Kiusaamisväkivalta. Ymmärrä kiusaamisilmiö ja puutu oikein.

Santalahti.

KIUSAAMISTA – Vaikka kaikkemme yritimme

 

Toimintakauden alussa elokuussa päiväkodin ryhmän muodosti joukko toisilleen tuntemattomia lapsia. Lapset tutustuivat toisiinsa, ja ryhmän aikuisiin, varhaiskasvatuksen opettajaan sekä kahteen lastenhoitajaan. Ryhmä aloitti heti alusta ryhmäyttämisen, sillä siten pyrittiin takaamaan ryhmään hyvä ryhmähenki. Yhdessä tekeminen ja säännöt olivat olennainen osa ryhmän toimintaa.

Halusimme ryhmässä tarjota lapselle turvallisen paikan, jossa viettää päivää, kun omat vanhemmat tai vanhempi oli töissä tai opiskelemassa. Tokihan meitä varhaiskasvatuksen työntekijöitä ohjasi varhaiskasvatuslaki ja varhaiskasvatussuunnitelma, ja se oli toimintamme pohja. Mutta se mitä näkyy lapsille, on me aikuiset, ja se ympäristö missä he olevat. Lapset eivät ajattele lakeja ja suunnitelmia, he ajattelevat, että on kiva ja turvallinen paikka, missä on kivoja ja turvallisia aikuisia.

 

Kaikista suunnitelmista ja ryhmäyttämisistä huolimatta, kiusaamista silti esiintyi. Lasten väliset temperamentti erot aiheuttivat tilanteita, joissa kaksi lasta usein löysivät toisensa nokikkain. Yksi tilanteista oli sellainen, että toinen lapsi halusi itsekseen selailla kirjaa, ja olla itsekseen rauhassa, kun taas toinen yritti menemällä liki ja kovaan ääneen häiritä toista.

Kaikesta siitä, mitä olimme käyneet yhdessä läpi lasten kanssa eri tilanteissa toimimisesta, syntyi tilanne, kun toinen lapsi löi toista. Tilanne käsiteltiin heti, ja asiasta kerrottiin kahden lapsen kotiin. Tämä aiheuttaa tietenkin tunteita myös vanhemmissa, ja silloin me vanhemmatkin saatetaan unohtaa asialliset käytöstavat, ja hyökkäämme leijonaemon tavoin puolustamaan omaa lastamme. Mikä on ymmärrettävää. Äitinä ja varhaiskasvatuksen työntekijänä voin todeta, että tunteet ja omat kokemukset vaikuttavat todella paljon.

On myös muistettava, että varhaiskasvatuksessa on vaitiolovelvollisuus, eikä toisen lapsen asioista voi kertoa muille perheille. Tämä on tärkeää, sillä ainakin itse äitinä haluan, että omien lasteni asioista ei muille perheille kerrota. Tämä voi aiheuttaa närää, kun ei tiedetä, miten asiat ovat esimerkiksi kiusaajan kohdalla, kun omaa lasta kiusataan.

Tärkeintä kaikessa olisi, yhdessä asioista keskusteleminen ja varhaiskasvatuksen ja päiväkodin arjen tuominen lähemmäksi perheitä. Lapsiryhmät ovat isoja ja valitettavasti isossa ryhmässä voi esiintyä kiusaamista, vaikka varhaiskasvatuksen ammattilaiset tekisivät mitä.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on korostaa yhteistyötä kodin ja varhaiskasvatuksen välillä. Yhdessä kiusaamista vastaan, varhaiskasvatuksessa opetellaan ryhmässä toimista ja muita sosiaalisia taitoja, kotona myös. Näiden taitojen opettelu edesauttaa hyvinvoivan lapsen kasvua ja kehitystä.

Tärkeintä on se, että opetamme pienille lapsillemme, että kiusaaminen on väärin ja se satuttaa! Ollaan ystävällisiä toinen toisillemme. 

 

KIRJOITTAJA: äiti ja varhaiskasvatuksen työntekijä

 

Miksi koulukiusaamiskokemuksien käsitteleminen on niin vaikeaa?

Olen jo pitkään kipuillut sen kanssa, että minun on ollut äärimmäisen vaikea sanoittaa ja kuvata ja siten käsitellä kouluaikaisia kokemuksiani. Viime aikoina olen alkanut ajatella, että omien kiusaamiseen liittyvien kokemusteni käsittelemisen ja jakamisen on tehnyt vaikeaksi se, että minuun ei ole kohdistunut yksittäisiä erityisen vakavia tekoja, vaan roikuin kuusi vuotta ikään kuin löysässä hirressä ollen lähes päivittäin ”vähäisemmän” halventamisen, pilkkaamisen, eristämisen ja muun ”pienemmän” kiusanteon kohteena. Ymmärrettävän ja johdonmukaisen kertomuksen muotoileminen edes itselle tuntui tässä tilanteessa ylitsepääsemättömän hankalalta. Omista kouluajoistani ja toistuvan kiusaamisen kohteeksi joutumisesta on toisekseen jo lähes kaksi vuosikymmentä ja olen vasta melko äskettäin alkanut aktiivisemmin pohtia menneitä traumaattisia kokemuksiani, mikä varmaankin osaltaan selittää asian käsittelyn hankaluutta.

Lähdin liikkeelle pohtimalla, mistä asioista minua kiusattiin. Minua pilkattiin ainakin siitä, että olin liian laiha ja minulla oli muita enemmän ihokarvoja. Minua pilkattiin kavereita isommista korvista. Minua pilkattiin siitä, kun lauloin musiikin tunnilla liian kovaa. Taisin saada osakseni myös arvostelua pärjäämisestäni liikunnassa, tai ainakin minut valittiin joukkueeseen viimeisenä tai parhaimmillaan toiseksi viimeisenä. Jos luokan tyttöjä oli pariton määrä, jouduin istumaan parittain asetellussa pulpetissa yksin.  Sanomisiani vääristeltiin ja niistä valehdeltiin tyttöporukan ulkopuolisille. Minun annettiin ymmärtää, että en olisi tervetullut mihinkään muihin porukoihin ja sen kyllä sisäistin ja uskoin lopulta erittäin hyvin. Minua pilkattiin, jos pärjäsin kokeessa muita huonommin, mutta myös jos pärjäsin muita paremmin. Sanomista tuli siitäkin, kun yhteiskuntaopin valtakunnallisen kokeen esseeni luettiin luokalleni hyvän arvion saaneena esimerkkinä.

Jotain fyysistäkin vallankäyttöä oli; tönimistä, hiusten nyppimistä, takin hupun irti repimistä, pipon heittämistä lumihankeen ja tavaroiden piilottamista, mutta nämä jäivät omissa muistoissani sivuosaan. Vaikka näkyviä mustelmia ei olisikaan tullut, niin henkisen haavat ulottuivat syvälle ja huomaan arvet edelleen kahden vuosikymmenen päästä.

Nainen, 38

Miksi maahanmuuttajia kiusataan, miksi he ovat itse kiusaajia?

 

Maahanmuuttajia on Suomessa 7118 vuonna 2024. Se on prosentteina 0,125% koko väestöstä. Maahanmuuttajia on eniten pääkaupunkiseudulla, ja vähiten Pohjois-Pohjanmaalla. (Tilastokeskus 2024) Mitä tulee maahanmuuttajiin, eniten ongelmia kohdataan näin ollen pääkaupunkiseudulla. Heidän keskellään muodostuu jengejä, joita poliisi joutuu aktiivisesti seuraamaan. Nämä nuorisojengit ovat usein sekaantuneet väkivallantekoihin, päihteisiin ja muuhun häirintään, mutta eivät yksin muodosta profiilia kaikista maahanmuuttajista. Kouluissa nämä maahanmuuttajat ovat aivan tavallisia lapsia ja nuoria, joilla voi olla hyvin traumaattinen tausta, erilainen perhekulttuuri kuin valtaväestöllä, he saattavat joutua opettelemaan eri kielen, elleivät ole syntyneet Suomessa alun perinkin. Nykyiset maahanmuuttajanuoret ovat jo toisessa polvessa joutuneet kantamaan vanhempiensa sotatraumoja, ja joutuvat kohtaamaan kulttuurin yhteentörmäyksiä tämän tästä. Esimerkiksi naisen asema on hyvin radikaali Suomessa, verrattuna esimerkiksi afgaaneihin tai Irakin pakolaisten naisten asemaan. Noissa yhteiskunnissa nainen on aina miestä vähäarvoisempi, eikä esimerkiksi voi mennä lääkäriin ilman miespuolista perheenjäsentä.

 

Tyttöjen koulutustaso on ollut Lähi-Idässä matala, eikä sitä ole pidetty naisille kuuluvana asiana. Monikaan nainen ei ole saanut koulutusta ammattiin, joten he ovat myös taloudellisesti miehestään riippuvaisia. Poikien koulutus sen sijaan on eri asia, ja siihen kannustetaan myös kotona. Mies on mukana kaikissa koulupalavereissa, ja edustaa koko perhettä. Koulun voi olla vaikea tavoittaa perheen äitiä, joka harvoin on millään lailla kielitaitoinen, tai edes tietoinen lapsensa kouluasioista, ellei mies siitä hänelle puhu. Lain mukaan oppilashuollossa tulee tavoittaa kuitenkin molemmat huoltajat, ja tätä asiaa miesten on vaikea ymmärtää, koska heidän kulttuurissaan tämä ei ole sallittua. Näin ollen äidin mielipidettä harvoin päästään kuulemaan, esimerkiksi lastensuojelutapausten kohdalla.

 

Lasten opetuksessa poikien osuus esimerkiksi luokassa voi olla suuri, kun tyttöjä on selkeä vähemmistö. Vanhemmat saattavat tulla kesken oppitunnin seuraamaan lastensa opetusta, ja saattavat kieltää esimerkiksi musiikin käytön opetuksessa. Lapset ovat siitä innoissaan, mutta aikuisen auktoriteetin alla lasten omat mieltymykset tukahdutetaan. Lapset ovat kuitenkin lapsia, tulivat he millaisista kulttuuritaustoista hyvänsä. Opettaja voi olla ainoa aikuinen, joka kertoo heille heidän oikeuksistaan ja persoonansa arvosta ja arvokkuudesta. Esimerkiksi tyttöjen kohdalla rohkaiseminen on usein ristiriitaista, koska tytöt eivät ole tottuneet sellaiseen, eivätkä ole oppineet kotona mallia naisen arvosta.

 

Kiusaamista esiintyy molemmin suuntaisesti maahanmuuttajien keskuudessa että valtaväestön kanssa. Maahanmuuttajalapsi on ”helppo kohde” jo pelkän ihonvärinsä, uskontonsa tai olettamuksista johtuen. Jos lapsella on taustallaan vanha trauma, voi kiusaaminen laukaista trauman uudelleen, ja sen käsittely vaatii entistä enemmän aikaa ja tukea. Maahanmuuttajalapsi voi olla myös kiusaajan roolissa, johtuen esimerkiksi naisen ja tyttöjen arvon vähättelystä, tapojen erilaisuudesta tai yksinkertaisesta vallan halusta. Maahanmuuttajien keskinäinen väkivalta on tapa hakea valta-asemaa ryhmässä. Mitä korkeammalla hierarkiassa nuori on, sitä kovemmin hän käyttää väkivaltaa muita kohtaan. Väkivalta on usein fyysistä ja kovakouraista, koska se on kyseisessä kulttuurissa hyväksytympää kuin mitä Suomessa. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan 63% maahanmuuttajista on kokenut rasistista syrjintää, nimittelyä, tai muuta kiusaamista ja väkivaltaa. (Lähteenmäki 2018)

 

Yksi piirre on huomioitava myös, mikä on näiden Lähi-idästä tulevilla perheillä ja kokonaisilla suvuilla on mainittavaa, on kunniaväkivalta. Jos nainen esimerkiksi tavataan seurustelemasta jonkun muun kuin aviomiehensä kanssa, vaikka se olisikin vain ystävyyssuhde, saattaa suvun miehet perheen kunnian säilyttääkseen vaurioittaa naisen kasvot hapolla tai jopa uhata tappaa tämän. Tämä kunniaväkivalta on laissa kielletty Suomessa, mutta kulttuurin vaikutus on lakia suurempi tekijä. Näin suvun miehet antavat mallin perheen pojille väkivallan hyväksyttävyydestä ja perheen naisten ja tyttöjen alisteisesta asemasta. Ja tämä malli siirtyy aina seuraaville sukupolville. Ja mikäli perhe kääntyy Islamista esimerkiksi kristityksi oltuaan pitkään Suomessa, on tämä suvulle niin suuri häpeä, että perhe erotetaan yhteisöstä, eikä perheeseen olla enää missään yhteydessä. Tämä on luonnollisesti raskasta, ja vaikuttaa koko perheen henkiseen hyvinvointiin.

 

Kulttuurit ovat moninaisia, ja Afrikasta tulevia pakolaisia seurattuani olen saanut kokemuksia myös aivan toisenlaisesta tavasta kohdata uusi yhteiskunta. Suuri osa poliittisista tai sodan pakolaisista on kiitollinen saatuaan turvapaikan ja he haluavat integroitua yhteiskuntaan opettelemalla uutta kieltä ja uuden ammatin. He myös suuntaavat toimintaansa ulospäin kotinsa ulkopuolelle, ja ovat hyvin vieraanvaraisia. Kaikki eivät siis ole väkivaltaisia tai halua kumota Suomalaista yhteiskuntaa tai tapoja toimia, vaan elävät kulttuurinsa kanssa rinnakkain suomalaisen kulttuurin kanssa. Usein nämä ihmiset ovat kristittyjä, joten heidän arvonsa ovat jo lähellä suomalaisia arvoja eivätkä ne ole ristiriidassa suomalaisen tasa-arvokäsityksen kanssa. Mutta nämäkin lapset tulevat usein kiusatuksi kouluissa jo pelkästään ihonvärinsä takia, heitä haukutaan eri nimityksillä ja syrjitään pois porukasta. Sosiaalinen eristäminen ja yksin jättäminen ovat tehokkaita tapoja vaikuttaa lapsen mielenterveyteen negatiivisesti. Ja jos opettaja ei puutu tähän kiusaamiseen, se tuskin kovin helpolla loppuu. Tässä kohtaa pitäisi opettaa lapsille tasa-arvoa ja sen merkitystä yhteiskunnassa.

 

Pienemmät lapset, varhaiskasvatusiässä, harvoin kiusaavat tietoisesti erilaisesta kulttuurista tulevaa lasta. He eivät vielä tiedosta kulttuurisia eroja, vaan suhtautuvat ihonvärin erilaisuuteen luonnollisesti. He eivät osaa vielä rasismia, eivätkä näin ollen erottele leikkikavereitaan kulttuurin tai ulkonäön perusteella. Mitä enemmän päiväkodissa ja kouluissa on muun maan edustajia, sitä luonnollisempaa lasten välinen kohtaaminen on. Lapset ovat ”sokeita” ihonvärille tai uskonnolle. He saattavat vilpittömästi kysyä, miksi et osaa puhua oikein tai miksi ihosi on ruskeampi kuin minun? Tästä pitäisi vanhempienkin ja isompien lasten ottaa oppia. Miksi ylipäätään luokittelemme toisiamme? Miksi emme anna toisille tilaa elää niin kuin itse elämme? Kouluissa tulisi opettaa rasisminvastaiseen toimintaan, jotta lapset ja nuoret eivät myöhemminkään sitä viljelisi. Väkivaltaisuuksiin tulisi puuttua entistä kovemmalla kädellä. Suomessa on Suomen lait, joita tulee täällä noudattaa. Siitä ei pääse yli eikä ympäri edes perustelemalla väkivaltaisuutta kulttuuriseksi piirteeksi.

 

Kiusaaminen on väkivaltaa myös maahanmuuttajiin kohdistuvana että maahanmuuttajien tekemänä. Maahanmuuttajanuoriin pätevät yhtä lailla samat keinot kuin mitä valtaväestön kohdallakin. Kouluissa tulisi olla nollatoleranssi rasismille, ja asenteita voi muuttaa tiedon lisäämisellä, koulutuksella tai vaikka kutsumalla maahanmuuttajaperheet kertomaan omasta kulttuuristaan luokille. Tieto lisää tietoisuutta vierauden sijaan. Pelko tuntematonta kohtaan häviää kun tieto lisääntyy. Näin voidaan vaikuttaa asenteisiin koko koulun ja koululaitoksen tasolla.

 

Ja mitä tulee perheiden kohdalle, neuvoksi antaisin, että koulut voisivat pitää vanhempainillan, johon kutsuvat kaikki maahanmuuttajaperheet, ja ne, joita asia jotenkin koskettaa, ja jakaisivat siellä tietoa suomalaisesta koulukulttuurista, oppilashuollon toiminnasta, vanhempien vastuusta lastensa kotikasvatuksessa, kulttuurierojen vaikutuksesta lasten tulevaisuuteen, väkivallan merkityksestä, kiusaamisen luonteesta ja puuttumisen keinoista. Mitä enemmän vanhemmilla on tietoa suomalaisesta koulukulttuurista, sitä enemmän heillä on mahdollisuuksia vaikuttaa omaan toimintaansa ja asenteisiinsa suomalaisessa kulttuurissa toimiessaan. Kannustaisin höllentämään liekoja naisten suhteen ja päästämään naiset osallistumaan lastensa kasvatukseen, ja tuomaan tyttärensä kouluun. Tämä voi olla haastavaa, mutta yrittänyttä ei lannisteta. Ainakin on yritetty vaikuttaa.

 

Jos vanhempainilta ei toteudu, toinen vaihtoehto on tehdä opaskirja koulun toimintakulttuurista, ja koulun ajatuksista liittyen maahanmuuttajiin ja korostaa, että kunnioitetaan heidän kulttuuriaan, mutta kannustetaan heitä näkemään vallitseva kulttuuri ympärillään. Edelleen kannustan tiedon jakamiseen yllä olevista teemoista, erityisesti vanhempien vastuuttamisesta, väkivallan merkityksestä ja kulttuurierojen vaikutuksesta lasten tulevaisuuteen. Korostetaan yhteistä tavoitetta lasten hyvinvoinnin lisäämiseksi ja oppimistulosten parantamiseksi, ja kiusaamisen minimoimiseksi. Yhteistyöhön kannustaminen on tärkeää, ja annetaan konkreettisia keinoja sen mahdollistamiseksi.

Suvi-Tuulia Korhonen

Mitä tehdä kun oma lapsi kiusaa? Tai jos huoli nousee päivähoidossa lapsiryhmässä tai koululuokassa? Miten siihen voi puuttua?

Ihan ensimmäiseksi on kartoitettava mahdolliset muutokset perheen ja kasvatusympäristön rakenteessa ja arjessa, joka märittelee myös lapsen arjen ja rutiinit. Kaikki muutokset, aikuisten silmissä pienetkin, horjuttavat lapsen turvallisuuden tunnetta ja lapsi hakee herkästi tasapainoa oman paikkansa löytämiseksi kaveriporukassa. Tämä saattaa näkyä lapsen taipumuksena hyökätä toisia lapsia kohtaan, koska lapsi ei löydä muita tapoja toimia ilman aikuisen ohjausta. Lapsi elää hetkessä, joten on turha odottaa, että lapsi näkisi elämäänsä ja toimintansa seurauksia pitkällä tähtäimellä. Lapsen elämä tapahtuu tässä ja nyt, joten myös puuttumisen on tapahduttava lapsentahtisesti. Kaikkien kasvattajien on oltava samassa linjassa, yhtenä rintamana luomassa rajoja lapsen toiminnalle, ja toiminnan uudelleen suuntaamiselle. Toistuvat, hyvää tarkoittavat mutta usein tehottomat kasvatuskeskustelut eivät auta, vaan lisäävät vanhempien syyllisyyttä tilanteessa. Vanhemmat tarvitsevat ennemmin ohjausta kuin arvosteluja.

Kuinka sitten suunnataan lapsen toiminta kiusaamisesta rakentavampaan suuntaan? Annetaan lapselle vaihtoehtoisia toimintatapoja sen tilalle, mikä kielletään. Rajat on asetettava, ja se lisää lapsen turvallisuuden tunnetta. Turvasta käsin lapsen on hyvä opetella tunteiden tunnistamista ja nimeämistä. Lapsi hakee kiusaamalla yhteyttä toisiin lapsiin, kuin myös aikuisen reaktioita. Aikuisilla on vastuu siitä, millä tavoin näitä reaktioita osoitetaan lapselle. Lapsi provosoi, ja saa näin aikuiset reagoimaan. Tätä reaktiota lapsi hakeekin. Vaikkakin kyseenalaisin keinoin, mutta huomio on hänessä. Saako lapsi riittävästi positiivista huomiota? Vai onko palaute aina negatiivista? Rangaistuksia? Entä jos asia käännetäänkin toisin päin, ja reagointi tapahtuukin vain silloin, kun lapsi tekee jotain hyvää, onnistuu jossain, tai käyttäytyy hyvin? Näillä asioilla vahvistetaan lapsen itsetuntoa ja vähennetään tarvetta hakea huomiota negatiivisella käytöksellä. Positiivinen palaute palkitseekin enemmän kun huomio, jonka hän saa toimimalla kielletysti.

Lapsi ei ymmärrä syy-seuraus-suhteita. Ne täytyy opettaa hänelle. Tässä apuna ovat usein kirjat, joissa on opettavainen tarina. Rauhallisena hetkenä lukeminen paitsi antaa huomiota, myös antaa ajattelemisen aihetta. Tällaisia kirjoja on kirjasto pullollaan, ja niitä kannattaa käyttää tukena keskustelulle lapsen kanssa. Lisäksi tunteiden käsittelyssä pienemmillä lapsilla voi käyttää mm. muovailuvahan moukarointia, sotkemista maalausvälineillä (hallitussa ympäristössä) tai liikunnan avulla. Pääasia on, että lapsi pääsee purkamaan liian energiansa jollain positiivisella tavalla, ja näin hänen toimintaansa voidaan ohjata pois kiusaamiskäyttäytymisestä. Kaverit voidaan ottaa tähän mukaan, ja opettaa samalla muillekin tunnetaitoja. Kun lapsi huomaa, että muillakin on tunteet, hän oppii samalla huomioimaan ja ymmärtämään myös niitä. Tässä lasta ei kuitenkaan voi jättää yksin, vaan hän tarvitsee aikuisen tukea tunteiden nimeämisessä ja niiden purkamisessa.

Onko mahdollista, että lapsella olisi nepsy-piirteitä, eikä sen vuoksi osaa kommunikoida muiden kanssa, vaan pyrkii hallitsemaan tilannetta siten, kun on tottunut tekemään? Tätä olisi hyvä seurata, jos tutkimuksiin ohjaaminen on ajankohtaista eikä muista puuttumisen keinoista huolimatta lapsen käytös muutu. Myös vanhemmat tarvitsevat tukea lapsensa kasvatuksessa, ja heitä kannattaa muistuttaa omien voimavarojensa säilyttämisestä ja lisäämisestä. On myös tärkeää tehdä yhteistyötä mahdollisuuksien mukaan muiden perheiden kanssa, erityisesti kiusaamisen kohteen vanhempien kanssa. Yleensä ihmiset arvostavat vastuunottoa ja tilanteensa aitoa ymmärrystä. Yhteistyö on parhaimmillaan vastavuoroista ja hedelmällistä. Yhteydenotto voi olla vaikeaa, joten sen voi tehdä myös päiväkodin tai koulun kautta. Pääasia on, että yhteys syntyy jotakin kautta.

Kouluikäisen lapsen kohdalla yhteistyö korostuu, koska nuori osaa jo itse arvioida tekojensa seurauksia, ja ymmärtää, että toisillakin on tunteet. Kasvatukselliset keskustelut kotona ja koulussa ovat tässä kohtaa aiheellisia, mutta edelleenkin perheen syyllistäminen on turhaa. Lapsi ja nuori ei ole ”paha”, vaikka hänen toimintansa onkin tuomittavaa. Rajat on asetettava, eikä niiden yli mennä. Tässä kohtaa, jos lapsi tai nuori alkaa olla täysin rajaton, on otettava kovemmat keinot käyttöön, ja tarvittaessa tehdä jopa rikosilmoitus ja lastensuojeluilmoitus nuoresta, joka toistuvasti oireilee kiusaamalla muita. Tunnetaidot eivät ole kehittyneet, ja järki tulee aina jälkijunassa kehityksessä. Tätä järkeä on syytä kasvattaa aikuisen avulla. Tarvitsisiko nuori jonkun ulkopuolisen aikuisen puuttumista tilanteeseensa? Jos vanhempia ei uskota, voi olla paikallaan pyytää lastensuojelun perhetyön apua. Korostan kuitenkin, että huostaanotto ei ole ratkaisu tilanteeseen, vaan apu pitää osata tuoda perheeseen. Lapsen ja nuoren siirtäminen pois perheyhteydestä tai uuteen kouluun sijoittaminen ei ratkaise ongelmia, vaan yleensä pahentaa niitä. Myös nuorille on olemassa kiusaamisesta kertovia kirjoja, joita on hyvä luetuttaa. Nuoren kanssa on hyvä tehdä myös persoonallisuuskartta, jossa etsitään nuoren vahvuuksia ja korostetaan hyviä toimintatapoja, ja jätetään vähemmälle huomiolle kiusaamiskäyttäytyminen. Kun palkinto – eli aikuisen reaktio – vähenee, yleensä sen hakeminenkin menettää merkitystään.

Lisäksi koulussa on hyvä huomioida ryhmän dynamiikan merkitys kiusaamistilanteissa. Koko ryhmää koskeva ryhmäyttämistyö on oivallinen työkalu rakennettaessa yhteisöllisyyttä ja me-henkeä. Opettajan asenne ja toiminta on tässä ensisijalla. Jos opettaja ei ota tosissaan kiusaamista ryhmäilmiönä, vesittää se kaikki muutkin yritykset parantaa tilannetta. Huomio tässä kohtaa kohdistuu ammattilaisiin, niihin kasvattajiin, jotka ovat lähellä nuoria. Peräänkuulutan siis vastuuta. Vastuuta nuorten tunnetaitojen kasvatuksessa, vastuuta tilanteiden rajaamisessa, vastuuta luokan yhteisöllisyyden luomisessa. Tämä pätee myös päiväkotiympäristössä.

Toivon voimia kaikille niille perheille, joita aihe koskettaa tavalla tai toisella, pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne! Tunnette oman lapsenne parhaiten, joten puolustakaa heidän oikeuksiaan rakentavaan kasvatukseen ja suojaavaan kehitykseen. Kaikki lapset ansaitsevat hyvän ja turvallisen kasvuympäristön.

 

Suvi-Tuulia Korhonen

Sosionomi YAMK

Tyhjä ja hukassa – entisen koulukiusatun tarina

Pienenä lapsena ja koululaisena olin ihan tavallinen lapsi: iloinen, utelias ja aktiivinen. Ehkäpä olin jopa tavanomaista uskaliaampi, sillä ensimmäisen luokan runoillassa haalin esitettäväkseni kaikista pisimmän runon, vähän myöhemmin osallistuin lasten valtakunnalliseen laulukilpailuun ja näyttelin pääroolin koulun joulujuhlassa. Tämä uskaliaisuus ei saanut kuitenkaan kehittyä rauhassa, vaan alkoi hävitä salakavalasti pikkuhiljaa.

Ala-asteen kolmannesta luokasta alkaen jouduin koulukiusatuksi. Kiusaaminen oli aluksi tavaroiden piilottamista, tönäisyjä ja muuta pientä kiusantekoa. Jossain vaiheessa kiusaaminen muuttui lähes jokapäiväiseksi, pääosin sanalliseksi alistamiseksi ja häpäisemiseksi. Minulle myös läheteltiin nimettömiä pilkkaavia viestejä ja minuna esiintyen soitettiin nolaavia puheluita muille.

Olin ”kaveriporukkani” ylimääräinen; se, joka haluttiin mukaan, jotta muut voisivat tuntea itsensä paremmiksi ja vahvemmiksi. Koin olevani ”kaveriporukkani” armoilla; jos he halusivat minulla olevan paha olo, niin heillä oli valta se tehdä – ja heidän vallassaan oli myös päättää, milloin minulla saisi olla helpompi ja kevyempi päivä. En koskaan kertonut kiusaamisesta kenellekään, sillä pelkäsin yksinäisyyttä enemmän kuin mitään. Sitä, että seisoisin aina yksin välitunnilla ja jäisin ilman paria paritehtävissä, sillä en kokenut voivani kuulua koulussa mihinkään muuhunkaan porukkaan. Tämä toistuva ja lähes päivittäinen kiusaaminen jatkui yläasteen loppuun saakka. Ja silloin kun se vihdoin lukion alettua loppui, olinkin jo rikkinäisempi, kuin itse tuolloin edes tajusin.

Jatkuva kiusaaminen oli päättynyt, mutta tilalle tuli uudenlaiset haasteet. Hetken aikaa koulun alettua tunsin saaneeni uuden alun, voivani aloittaa puhtaalta pöydältä ja saada kavereita. Ei mennyt kuitenkaan pitkään, kun aloin tuntea valtavaa ulkopuolisuutta. Ajattelin, että minusta ei pidetty ja pelkäsin tuppautuvani seuraan. Aloin vetäytyä ja usein vietin välitunnilla aikaa koulun syrjäisemmissä osissa ja toivoin, ettei minua huomata. Häpesin yksinäisyyttäni enkä halunnut muiden näkevän minua yksin.

Lukion jälkeen pidin pari välivuotta matkustellen, työskennellen ja yliopistoon valmentavasti opiskellen. Olin valinnut haaveammatikseni alan, jonka myötä ajattelin saavani arvostusta - ehkä sen myötä saisin uuden alun. Pääsinkin opiskelemaan haluamaani alaa ja hetken aikaa koin ylpeyttä ja innostusta. Pian opiskeluarjen alettua tuttu kaava toistui ja aloin vetäytyä. Suoritin suurimman osan luentokursseista itsenäisesti opiskellen, koska pelkäsin ulkopuolisuuden kokemusta ja torjutuksi tulemista.  Taaskin häpesin yksinäisyyttäni. Hakeuduin opiskelemaan kirjastoihin, joissa mahdollisimman pienellä todennäköisyydellä törmäisin tuttuihin. Samalla kun pelkäsin ja välttelin, niin toisaalta myös kaipasin sosiaalisia kontakteja ja hakeuduin opiskeluaikoinani mukaan useampaan järjestötoimintaan. Osassa jatkoin vain hetken, joissakin pidemmän aikaa, mutta missään en kokenut kuitenkaan täysin kuuluvani joukkoon, joten kokemukset jäivät aina enemmän tai vähemmän tyhjiksi. Opiskeluvuosien kesinä lähdin aina ulkomaille töihin taikka harjoitteluun ja olin puoli vuotta opiskelijavaihdossakin. Toivoin, että arjesta poistuminen vähentäisi tyhjyyden tunnetta ja auttaisi löytämään jotakin suuntaa elämälle. Kesän alussa olin aina toiveikas - uusi alku! Huolimatta siitä, että ainakin osa reissuista oli mahtavia kokemuksia; juhlia, (kesä)kavereita ja valtavasti uusia kokemuksia, niin syksyisin vastassa oli aina sama vanha tyhjyyden tunne.

Valmistuin yliopistosta, sain ensimmäisen oman alan työpaikkani, ensimmäisen vakituisen virkani, ostin ensimmäisen asuntoni ja menin naimisiin. Pintapuolisesti kaikki oli mallillaan. Lyhyen innostuksen jälkeen jokaista saavutusta seurasi kuitenkin tyhjyyden tunne ja itselle esitetty kysymys: mitä seuraavaksi. Kun omien häideni jälkeisenä päivänä itkin kotona ja pelkäsin eroa ja yksin jäämistä, havahduin tähän tyhjyyden kierteeseen. Mitkään ulkoiset saavutukset eivät tekisi minusta ehjää ja kokonaista.

Hakeuduin terapiaan ja lisäksi tukikeskus Valopilkun järjestämään entisten koulukiusattujen vertaistukiryhmään. Tapasin ensimmäistä kertaa muita koulukiusaamista kokeneita ja avasin omia kokemuksiani. Osa ryhmäläisten kokemuksista oli kuin peilikuvia omistani, mikä auttoi konkreettisesti ymmärtämään, etten ole kokemusteni kanssa yksin. Olin aiemmin kuunnellut kiusattujen tarinoita podcasteista ja saanut niistäkin hieman lohtua, mutta oli kuitenkin erilainen kokemus olla suorassa yhteydessä toisiin saman kaltaisessa tilanteessa olleisiin. Vaikka oman kiusaamiskokemuksen käsitteleminen jäi ryhmän päättymisen jälkeen vielä kesken, koen ryhmän tarjonneen erittäin tärkeän askeleen toipumiseen ja suosittelenkin ryhmään osallistumista lämpimästi kaikille kiusaamista kokeneille – erityisesti, jos et ole aiheesta aiemmin juurikaan puhunut.

Itselläni toipumisprosessi jatkuu terapialla ja tavoitteenani on vahvistaa itsetuntoa ja pyrkiä selvittämään mitä elämältäni haluan tai en halua sekä harjoitella ainakin jämäkkää käyttäytymistä. Pystyn jo suhtautumaan tulevaisuuteen toiveikkaammin, vaikka epävarmuus ja ulkopuolisuuden sekä tyhjyyden tunne ovat edelleen läsnä hetkestä riippuen enemmän tai vähemmän. Uskon ja toivon kuitenkin, että asioilla on tapana järjestyä ja kun menneisyys on riittävällä tavalla käsitelty, olen entistäkin vahvempi ja rohkeampi elämään juuri omanlaistani elämää ja tavoittelemaan unelmiani. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

Nainen, 38.

Koulukuraattorin näkökulmia kiusaamiseen ja siihen puuttumiseen

 

Blogikirjoitus 18.3.2024

Olen aloittanut työkokeilun Valopilkussa, joka tarjoaa tukipalveluja ja jälkihoitopalveluja koulukiusatuille. Tarjolla on yksilökeskusteluja, vertaistukiryhmiä, netti,-ja puhelinpalvelua valtakunnallisesti. Tarjolla on myös koulutuspalveluja eri työryhmille, vanhemmille ja esimerkiksi opettajille. Nyt kun olen hetken ollut mukana, voin kirjoittaa näkemykseni palvelusta koulukuraattorina, koulukuraattorin työn näkökulmasta. Toimin koulukuraattorina vuosina 2007-2012 Tuusulassa, Vantaalla ja Helsingissä. Alueellani oli yhteensä 10 alakoulua ja yläkoulua, ja toimin konsultoivana kuraattorina myös lukion puolella. Tästä kokemuksesta käsin arvioin nyt tätä yksittäistä palvelua.

Ensinnäkin, koulukuraattorina toimiessani koulukiusaaminen oli yksi merkittävä asia, minkä kanssa jouduin tekemään hartiavoimin töitä. En tiennyt tästä palvelusta mitään, vaikka se on ollut olemassa jo vuonna 2010. Jos olisin tiennyt, olisin ilman muuta kutsunut kaikki koulukuraattorit paikalle ja pyytänyt valopilkun työntekijöitä kouluttamaan meitä koulukiusaamiseen liittyen. Tätä ei kuitenkaan harmittavaa kyllä tapahtunut. Nyt kun tiedän tämän, painottaisin kovasti palvelun toiminnan ”mainostamista” kouluille. Pelkät nettisivut eivät riitä, vaan meteliä on pidettävä muutoinkin. Tietoa kiusaamisesta ja siihen puuttumisesta tarvitaan joka koululla. Opettajien ja koulukuraattoreiden ammattitaito ei ole lainkaan sillä tasolla, että voitaisiin sanoa, että kiusaaminen olisi kouluissa hallinnassa. On olemassa kyllä KIVA-koulujen työryhmät, mutta nämä eivät ole tarpeeksi vaikuttavia, ja ehtivät puuttumaan vain murto-osaan kiusaamistilanteista, ja suuri osa jää opettajilta pimentoon. Myöskään vanhemmat eivät tiedä esimerkiksi oikeuksiaan kiusaamisasiassa.

Kiusaaminen kouluissa on kouluväkivaltaa. Väkivalta  taas on rikoslaissa tunnustettu asia, mikä antaa mahdollisuuden tehdä kiusaamistilanteista rikosilmoitus, erityisesti, jos oppilaan kimppuun käydään fyysisesti, hänen tavaroitaan rikotaan ja on selkeästi huomattavissa, että oppilas joutuu kärsimään kiusaamisesta. Voidaan tehdä myös kunnianloukkaussyyte, jotta kiusaamisella olisi kunnon seuraukset. Kouluissa pitäisi olla selkeät mallit kiusaamiseen puuttumisessa, ja se pitäisi kirjata opetussuunnitelmaan. Puuttumisen tavat, aikataulutus ja seuraukset tulisi olla kaikkien tiedossa, ja sen toteutumista tulisi valvoa ja arvioida. Huoli oppilaasta tulee ottaa puheeksi pienimmästäkin asiasta, ennen kun tämä pieni huoli kasvaa isoksi ja lopulta hallitsemattomaksi. Kiusattu saattaa usein masentua vakavasti ja on vaarana itsetuhoisuus ja lopulta itsemurha. Kiusaaminen ei ole leikin asia, eikä sitä voi myöskään pitää ”leikkinä” lasten välillä. Puuttumiseen pitää ottaa mukaan koko oppilashuoltotyöryhmä, johon kuuluu terveydenhoitaja, koulukuraattori, rehtori, opettajia ja tarvittaessa myös psykiatrinen sairaanhoitaja. Tätä palvelua toteutetaan ainakin Keravalla yläkouluissa.

Lahdessa tulisi myös ottaa mukaan psykiatrian edustus oppilahuoltotyöryhmiin. Tämä lisäys antaisi uuden ulottuvuuden oppilashuoltoon, ja lisäisi paljon tietotaitoa muiden osallistujien työhön. Erityisesti huomio tässä kiinnittyy opettajiin, ja heidän tapaansa puuttua kiusaamiseen. Oman kokemukseni mukaan opettajilla on valmis ”asenne” kiusattuja kohtaan, ja herkästi syyllistetään itse kiusattua, kysytään usein ”mitä itse teit ennen kiusaamistilannetta?” Tämä asettaa kiusatun itse vastuuseen omasta tilanteestaan, ja se on yksinkertaisesti sanottuna väärä toimintatapa. Kiusattu ei koskaan ansaitse itse kiusaamistilannetta, eikä useinkaan aiheuta sitä. Erityisesti nepsy-lapset saattavat olla herkkiä kiusaamistilanteissa, ja voivat puolustaa itseään voimakkaastikin, ja tämä usein näyttäytyy sellaisena, että itse kiusattu aiheuttaisi reagoinnillaan kiusaamisen. Tämä ei kuitenkaan ole totta. Kiusattu ei aiheuta eikä ole syyllinen kiusaamiseensa. Kiusaajan vastuulla on lopettaa kiusaaminen, ja kiusaaja on se,  johon toimenpiteet pitää osoittaa. Kiusattu saattaa useissa tapauksissa joutua vaihtamaan paikkakuntaa ja koulua, jotta oppimisympäristö saatetaan jälleen turvalliseksi. Tämä on kuitenkin nurinkurista, koska kiusaaja pääsee usein kuin ”koira veräjästä” ja jatkaa kiusaamista ottamalla uuden uhrin. Kiusattu joutuu kantamaan häpeän ja kiusatun leiman läpi nuoruutensa pitkälle aikuisuuteen asti.

Mitä tulee kiusaamisen seurauksiin, ne ovat moninaiset, mikä tekee myös siihen varhaisessa vaiheessa puuttumisen tärkeäksi. Ensinnäkin psyykkiset vaikutukset, joita ovat esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkioireet, eristäytyminen, päihdeongelmat, vakava masennus ja persoonallisuuden kehittymisen häiriöt. Sosiaaliset vaikutukset, jatko-opintojen keskeytymisen riski, työttömyys, parisuhdeongelmat. Fyysiset vaikutukset kuten pitkäaikainen stressi, joka voi sairastuttaa, kiusaamisen myötä tulleet fyysiset vammat (päähän kohdistuneet iskut, raajoihin tulevat vammat). Nämä kaikki voivat tulla esteiksi elämänhallinnalle ja oman elämän ja tulevaisuuden rakentamiselle. Usein kiusatuilla on itsetunto-ongelmia, huonommuudentunnetta ja turvattomuuden tunnetta. Tunteiden käsittelytaidot ovat usein hukassa, ja patoutuneet tunteet sairastuttavat psyykkisesti. Näitä ongelmia kohdataan usein psykiatrisilla osastoilla, kun ihmisen psyyke on kokonaan hajonnut kiusaamisen seurauksena.

Itse koulukuraattorina asiakkaistani 85% oli koulukiusattuja. Usein taustalta löytyi perheen vuorovaikutuksen ongelmia, päihdetaustaa tai suhteiden toimimattomuutta, mutta suurin osa kiusattujen perheistä oli aivan tavallisia, työssäkäyviä vanhempia, jotka eivät vaan syystä tai toisesta olleet huomanneet lapsessaan tapahtuvaa muutosta. Kiusatut harvoin kertoivat vanhemmilleen kiusaamisesta, ajatellen ”säästävänsä” heidän tunteitaan ja johtuen myös arjen kiireestä. Tein asiakkaiden kanssa usein voimavarakarttaa ja käytin tunnekortteja, joiden avulla nimettiin tunteita ja opeteltiin tapoja, joiden avulla tunteita voi kohdata ja käsitellä. Tämä usein auttoi kiusattuja huomaamaan omat voimavaransa ja kohotti myös heidän itsetuntoaan, ja kyvykkyyttä ja tahtoa puuttua itse kiusaamiseensa. Tämä ei kuitenkaan ole ihannetilanne, että kiusattu itse joutuu ottamaan vastuuta omasta kiusaamistilanteestaan, mutta jos kiusaajaan ei pystytä ottamaan kontaktia, ainoaksi vaihtoehdoksi jää, että vahvistetaan kiusatun omaa identiteettiä ja tuetaan hänen psyykkistä vointiaan. Tällä tavoin ainakin voidaan puuttua kiusaamiseen jollain tasolla.

Jos tapasin kiusaajan, joka oli valmis työstämään omaa toimintaansa, käytin hänen kanssaan toimintasuunnitelmaa, jonka avulla pyrin puuttumaan kiusaajan toimintaan, ja saada hänet ymmärtämään vastuunsa ja muuttamaan toimintatapaansa. Lisäksi huomio kiinnittyi kiusaajan omiin tunteisiin ja asenteeseen kiusattua ja kiusaamista kohtaan. Keskityin siihen, että kiusaaja on myös paitsi osallinen, myös lapsi, jonka toiminta on tuomittavaa, ei lapsi itse persoonana. Toiminnan muuttaminen oli keskiössä. Usein näistä saatiinkin tuloksia, mutta ei aina. Harvoin asiakkaaksi eksyi itse kiusaaja, varsinkin kun kyseessä oli manipuloiva, itsetietoinen ja persoonaltaan vaikeasti käsiteltävä yksilö.

Jos tilanteita huomasin, että kiusaamista tapahtui, puutuin asiaan heti. Menin väliin ja sain kiusaamistilanteen sillä hetkellä raukeamaan. Kuitenkaan kiusaaminen ei loppunut puuttumiseeni, joten otin  kiusatun”sivuun” ja pyysin häntä käymään luonani. Käytiin läpi kiusaamistilanteita, ja siihen liittyviä tunteita. Yritin myös saada kiusaajaan kontaktin, mutta usein huonolla menestyksellä. Kaipasin tähän apua kollegoilta, opettajilta ja rehtorilta, mutta kaikki tuntuivat olevan kädettömiä kiusaamiseen puuttumisen kannalta. Tähän halusin muutosta. Valopilkun koulutukset olisivat tuolloin olleet kullanarvoisia, mutta tietämättömyyteni esti sen. Näin jälkeenpäin ajateltuna minun ei olisi pitänyt jäädä tilanteissa niin yksin, vaan minun olisi pitänyt kasata työryhmä, joka olisi puuttunut kiusaajaan ja hänen toimintaansa, mutta tämä jäi tekemättä. Olimme kouluissa täysin kädettömiä ja jopa osaamattomia tilanteisiin puuttumisessa.

Koulukuraattorina suurin asia oli kiusatun kanssa käydyt keskustelut. Voimavarakartta oli suureksi avuksi, ja tapasin kiusattua säännöllisesti ja toimintaani pyrin tekemään tavoitteellisesti ja kirjasin kaiken asiakasohjelmaan, otin yhteyttä kiusatun huoltajiin ja pyrin kaikin tavoin vahvistamaan kiusatun identiteettiä ja tunne-elämän hallintaa. Annoin huoltajille ohjeen ottaa yhteyttä perheneuvolaan, ja tekemään lastensuojeluilmoituksen tarvittaessa. Tein kiusaajasta myös lastensuojeluilmoituksen ja otin yhteyttä hänen huoltajiinsa. Pyrin puuttumaan kiusaamiseen kaikin tavoin, mutta suureksi harmikseni huomasin usein tekeväni hyvin yksinäistä työtä, mikä jäi usein siihen, että jäin tietämättömäksi kaikista niistä vaikutuksista, jotka seurasivat kiusatun elämää ja ohjasivat tulevaisuutta. Myös kiusaajan vanhemmat olivat usein puolustuskannalla ja harvoin ottivat tilanteen tosissaan. Tähän kohtaan toivoisin myös muutosta vanhempien asenteessa kiusaamista kohtaan, ja viestini vanhemmille on, että myös kiusaaja tarvitsee tukea, eikä hän voi useinkaan muuttaa omaa toimintaansa ilman tätä tukea. Perhe on avainasemassa tässä muutoksen toteuttamisessa. Kyse ei ole syyllistämisestä eikä siitä, että perhettä syytetään sen toimimattomuudesta, vaan siitä, että vanhemmilta kysytään voimakasta, vahvaa puuttumista kiusaajaan, ilman että tätä syyllistetään ihmisenä, vaan että toiminta tuomitaan suoraviivaisesti. Tarpeen vaatiessa tilanteeseen puututaan lastensuojelun keinoin, mutta tämäkään ei tarkoita, että vanhempia syytetään kiusaajan toiminnasta.

Kuten Valopilkusta löysin hyvän ohjeen vanhemmille: Lapsen oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia. Tämä koskee sekä lasten vanhempia, että koulun kasvattajia, lastensuojelun työntekijöitä, tukitahojen aikuisia ja kaikkia niitä, jotka kohtaavat lapsia ja nuoria työssään ja arjessaan.

Suvi-Tuulia Korhonen

Sosionomi YAMK; ammatillinen opettaja

Koulukuraattori

Sosionomiopiskelijan harjoittelu

Lähes sattumalta päädyin suorittamaan sosionomiopintojeni  toiseksi viimeistä harjoittelua Valopilkkuun. En tiennyt Valopilkusta ennen harjoitteluani, mutta kiinnostuin siitä ja sen toiminnasta heti. Omaa koulukiusaamistaustaa minulla ei ole, mutta läheisiä koulukiusattuja ihmisiä on. Uskon kuitenkin omaavani sellaisia luonteenpiirteitä, joista on tällaisessa työssä hyötyä, vaikka missään tapauksessa on voi sanoa tietäväni, miltä kiusatusta tuntuu. 

Harjoitteluani suoritin pääosin etänä, joka oli myös hyvä testi minulle. Olenko oma-aloitteinen ja itseohjautuva? Pystynkö aikatauluttamaan päivät ja toimimaan niin sanotusti järkevästi vaikka se oma sohva houkutteleekin melko lähellä? Ja kyllä, välillä se sohva houkutteli liikaakin. Sain kuitenkin kaiken hoidettua ja aikataulutettua asiat minulle sopivalla tavalla. En ole lainkaan aamuihminen, joten miksi ihmeessä heräisin aamulla kello 7 jos ei ole pakko. Suosittelen kaikkia etätyöläisiä ja etäopiskelijoita etsimään sen itselle sopivan rytmin, jotta on aktiivisimmillaan juuri silloin kun hommia haluaa hoitaa. Tietysti aikatauluihin sidotut tapaamiset ovat asia erikseen!

Itseäni eniten kiinnostava aihe oli ja on edelleen tyttöjen välinen hiljainen kiusaaminen. Se voi olla todella raakaa ja rankkaa kiusatulle, ja välttämättä sitä ei esim. koulun opettajat tai muu henkilökunta edes huomaa. Haluan tulevaisuudessa tehdä töitä sen eteen, että hiljainen kiusaaminen tunnistettaisiin paremmin ja olisi keinoja siihen puuttumiseen. 

Valopilkut tekevät äärettömän tärkeää työtä. Ja te, jotka hakeudutte Valopilkkujen pariin hakemaan apua ja tukea, olette äärettömän rohkeita. Kiusaamiseen liittyvät asiat ovat lähes poikkeuksetta vaikeita ja kipeitä, ja vaatii rohkeutta puhua niistä. Vilpittömästi uskon siihen, että ammattilaisten avun ja tuen sekä vertaistuen avulla traumaattisten asioiden käsittely on hyväksi ja joku päivä sitä huomaa, että se pahin kipu ja tuska helpottaa.

Tästä harjoittelusta opin todella paljon, niin kiusaamisen teoriasta kuin käytännön menetelmistä. Niitä voin varmasti tulevaisuudessa hyödyntää sekä opintojeni viimeistelyssä että työelämässä.  Olen kiitollinen siitä, miten hienoihin ja ammattitaitoisiin ihmisiin pääsin tämän harjoittelun kautta tutustumaan. He tekevät työtä sydämellä ja jaksavat päivästä ja vuodesta toiseen taistella paremman tulevaisuuden puolesta!

Koulukiusaamista kokeneen moniammatillinen jälkihoito

 

Uusi blogikirjoitus luettavissa LAB Focus -blogissa: https://blogit.lab.fi/labfocus/koulukiusaamista-kokeneen-moniammatillinen-jalkihoito/

Jenna: Voimaa väreistä

Voimaa väreistä - terapeuttinen taidetoimintaryhmä kiusaamista kokeneille toteutui yhden viikon aikana kesäkuun alussa. Näin ryhmän ohjaaja, ryhmätaideterapiaa opiskeleva Jenna Luoto kuvaa ryhmää:

"Voimaa väreistä -ryhmä syntyi luovuuden herättelyn ajatuksesta. Oli ilo tarjota tämä kokonaisuus kesällä neljän päivän kokonaisuutena, jolloin pääsimme kokeilemaan ryhmän kanssa erilaisia luovuuteen tutustuttavia harjoituksia päivittäin. Ryhmäläiset olivat ilahduttavan avoimia kokeilemaan erilaisia kuva- ja sanataiteen harjoituksia ja katsomaan, mitä viikko heille toi mukanaan. Voimaa väreistä -ryhmässä tutustuttiin terapeuttiseen taidetoimintaan, jossa kuvalliset teokset toimivat vuorovaikutuksen keskiössä niin ryhmäläisten kuin ohjaajan välillä."

Perhonen lähtee lentoon

kauniina, turvassa,

tuntosarvet hereillä

herkkänä.

Nina: ULKOPUOLISUUS KIUSAAMISEN TAUSTALLA

”Jos sais valita, niin mielummin ottaisin, et joku vaikka hakkais mua, mut silti mulla olis joku kaveri, kun tän, ettei kukaan edes huomaa mua.” (HS 26.11.2018)

Tutkimusten (esim. Kirves&Stoor-Grenner 2010, Repo 2015) mukaan jo varhaiskasvatuksessa voidaan lapsiryhmää havainnoimalla nähdä, millainen asema tietyllä lapsella ryhmässä on. On lapsia, joilla on vahvat sosiaaliset taidot, jotka ovat suosittuja ja saavat helposti ystäviä. Osa heistä on synnynnäisiä johtajatyyppejä, joita muut lapset mielellään jäljittelevät ja joiden suosiosta käydään kisaa. Näistäkin lapsista osa voi lähteä kasvattamaan valtaansa mm. ohjailemalla leikin kulkua, määrittelemällä toisten roolit leikissä ja joskus jopa sen, kuka saa osallistua leikkiin ja kuka jätetään sen ulkopuolelle. Aikuisten napakalla ohjauksella vallanpitäjä saadaan yleensä takaisin ruotuun – muistettava on myös se, että lapset vasta harjoittelevat sosiaalisia taitoja ja millainen toiminta on sopivaa erilaisissa tilanteissa. Toki aikuisten sen salliessa ja ehkä jopa tällaista käytöstä vahvistamalla lapsi hyötyy toiminnastaan ja kaikella todennäköisyydellä myös jatkaa sitä. Valta juovuttaa ja saavutetuista eduista ei luovuta.

Jokaisessa lapsiryhmässä on kuitenkin myös lapsia, joille on vaikeaa mennä mukaan ryhmään ja liittyä leikkiin. Lapsi voi joutua tai vetäytyä ryhmän ulkopuolelle siksi, että on luonnostaan hiljainen, ujo tai herkkä. Tällainen lapsi on usein ns. huomiotta jätetty lapsi, joka ei varsinaisesti tule ryhmänsä torjumaksi eli he saattavat olla vertaisten hyväksymiä, vaikka heillä ei ole yhtään kaveria ja he jäävät usein yksin. Toinen ryhmän ulkopuolelle helposti jäävä lapsityyppi on sen sijaan edellisen vastakohta: impulsiivinen, reaktiivinen ja äänekäs lapsi, jonka toiminnan toiset lapset kokevat häiritsevänä, ennakoimattomana tai jopa pelottavana. Tällainen torjuttu lapsi tulee usein puutteellisten sosioemotionaalisten taitojensa vuoksi jätetyksi ulkopuolelle. Torjutuista lapsista ei pidetä eikä heitä hyväksytä.

Huomiotta jätetyt lapset eivät tutkimusten (Boivin, Hymel ja Hodges 2001, Laine & Neitola 2002) mukaan juuri tee aktiivisesti aloitteita tai kommunikoi muun ryhmän kanssa, vaikka haluaisivatkin siihen mukaan. He myös tiedostavat torjuttuja lapsia paremmin olevansa ulkopuolisia, jonka vuoksi heillä on alhaisempi itsearvostus ja he kokevat itsensä yksinäisemmiksi. Aggressiiviset torjutut lapset yrittävät päästä ryhmään väkisin, he keskeyttävät ja häiritsevät toisten toimintaa, eli päiväkoti-ikäisen sanoin: ”sotkevat leikit”. Tilannetta kuvaa hyvin esikouluikäisen pojan kommentti ”No jos ne sanoo, ettei saa tulla mukaan leikkiin, niin sitten mä aina kiusaan jokaista” (Laaksonen 2014).

Ulkopuolelle jättäminen ei vaadi sanoja tai tekoja, riittää kun toisen jättää huomiotta. Kasvatuspsykologian dosentti Niina Junttila toteaa kirjassaan Kavereita nolla: Lasten ja nuorten yksinäisyys (2015), että ulkopuolisuuden tunne aiheuttaa kipua, jota ihmisaivot käsittelevät samalla tavalla kuin fyysistä kipua. Kipu saa meidät puolustautumaan: vaihtoehtoina ovat 1. hyökkääminen kivun aiheuttajaa vastaan 2. vetäytyminen tai 3. jähmettyminen. Vain osalla ulkopuolelle suljetuista on voimia ja kykyä lähteä taistelemaan tilannetta vastaan. Lapsi voi ensin pyrkiä mukaan ryhmään esim. ystävällisillä eleillä, yrittämällä avata keskustelua toisten kanssa tai kuljeskelemalla lapsiryhmän reunamilla. Elleivät nämä tuota tulosta, on vaihtoehtona tuoda itsensä pakostakin toisille näkyväksi aggressiivisen käytöksen avulla. Osa torjutuista lapsista ryhmäytyy keskenään, jolloin he eivät jää kokonaan vertaisryhmän ulkopuolelle, vaan saattavat saavuttaa aggressiivisella käytöksellään jopa pelonsekaista ihailua omassa ryhmässään.

Sekä huomiotta jätetyillä että torjutuilla lapsilla on riski ajautua negatiivisen vuorovaikutuksen kehään, jolloin lapselle syntyy heikko itsearvostus ja kielteinen käsitys sekä itsestään että muista. Hänellä ei ole mahdollisuuksia harjoittaa vuorovaikutustaitojaan eivätkä ne pääse sen vuoksi myöskään kehittymään. Lapsen on mahdotonta katkaista tällaista kehää omin avuin. Lapsi ei kaipaa kliseitä, kuten ”mene vain reippaasti mukaan” tai syyllistämistä ”ei kukaan halua olla sun kanssa, kun käyttäydyt noin”, vaan aitoa aikuisen apua ja tukea sosiaalisiin tilanteisiin ja hyvien vertaissuhteiden muodostamiseen jo varhaiskasvatuksesta lähtien. Tuen tarve on selkeästi nähtävissä, mutta liian usein lapsi jätetään aikuistenkin taholta yksin, selviytymään niillä keinoilla, joita hänellä on. Seurauksia saamme lukea tasaisin väliajoin uutisista ja lehtien palstoilta ja usein kauhistelemme: Miksi kukaan ei puuttunut? Miten kukaan ei nähnyt mitään? Yksinäisyyden ennaltaehkäisy on myös kiusaamisen ja syrjäytymisen ennaltaehkäisyä.

Lähteinä käytetty:

Boivin, M., Hymel, S., Hodges, E.V.E. (2001). Toward a process view of peer rejection and harassment

Junttila, N. 2015 Kavereita nolla – Lasten ja nuorten yksinäisyys.

Kirves, L. & Stoor-Grenner, M. 2010. Kiusaavatko pienetkin lapset?

Laaksonen, V. 2014. Lasten vertaissuhdetaidot ja kiusaaminen esikoulun vertaisryhmissä

Laine, K.& Neitola, M. 2002. Lasten syrjäytyminen päiväkodin vertaisryhmästä

Repo, L. 2015. Pienet lapset ja kiusaamisen ehkäisy

Pinja -opiskelija: Iso paha kiusaaja 

Kiusaamisesta puhuttaessa useimmiten nousee esiin kiusatun asema – se, mitä kiusattu joutuu käymään läpi ja miltä kiusaaminen tuntuu. Tämä on toki tärkeä asia kiusaamisilmiössä, sillä onhan kiusattu se, joka joutuu kokemaan kaikki ne yksinäisyyden, huonommuuden, pelon ja ahdistuksen tunteet. Olen itsekin ollut kiusattu kouluaikanani, ja minun olisi helppo kertoa kiusatun näkökulmasta oma tarinani. Haluan kuitenkin kurkata kiusattuna olemisen kääntöpuolelle ja pohtia kiusaajan roolia ja sitä, mitä kiusaamisen takana on.

Kiusaaminen ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen asia, roolit voivat muuttua ja jokaisella on taustalla oma tarinansa – moni kiusaajakin on saattanut joskus olla se kiusattu. Olenkin nyt koittanut sukeltaa kiusaajan maailmaan netin kautta lukemalla artikkeleita ja tutkimuksia, ja tätä kautta pyrkinyt ymmärtämään miksi lapsi kiusaa. Valtaosa on varmasti kuullut, että useimmiten syy kiusaamiselle löytyy kiusaajan kotioloista – tämä varmasti pitää ainakin osin paikkansa. Kukaan ei synny kiusaajaksi, vaan siihen kasvetaan. Millainen ympäristö sitten kasvattaa kiusaajia?

Voidaankin ajatella, että jokaisella meistä on lapsuudessaan ollut suojaavia tekijöitä ja riskitekijöitä, jotka joko ehkäisevät tai altistavat meidät tietynlaiselle käytökselle. Useimmilla lapsilla, ainakin todella toivon näin, on kotona rakastavat vanhemmat, joilta lapsi saa hyväksyntää, tukea ja lämpöä. Koti, jossa opitaan kunnioitusta toisia kohtaan, kommunikoimaan ja ilmaisemaan tunteitaan turvallisten rajojen puitteissa. Mitä sitten, jos jokin näistä puuttuu? Tai mitä, jos useampi näistä asioista puuttuu ja tilanne kotona onkin pahimmassa tapauksessa päinvastainen? Ei voida kuitenkaan suorilta käsin sanoa, että jos kotiolosuhteet ovat huonot, niin lapsesta tulee kiusaaja. Kotona opitut tai oppimatta jääneet asiat, asenteet ja käytösmallit kulkevat lapsen mukana kuitenkin kotoa kouluun. Lapsen kehitykseen ja kasvuun vaikuttaa toki voimakkaasti myös muu kodin ulkopuolinen ympäristö ja sen yhteisöt, kuten se koulu. Miten yhteisössä suhtaudutaan kiusaamiseen, onko ilmapiiri sen mahdollistava ja tuleeko sieltä vaikutteita tai jopa malleja kiusaamiskäyttäytymiseen? Kiusaaminen onkin yhteisöllinen ongelma siinä mielessä, että jokainen on osallinen – kiusaaja, kiusattu, kiusaajan tukijat ja myös, ne, jotka seuraavat sivusta asiaan puuttumatta. Kiusaamista ei tapahdu, mikäli yhteisö ei sitä mahdollista.

Jokaisella lapsella on myös lähtökohtaisesti omat yksilölliset piirteensä, jotka vaikuttavat alttiuteen kiusata toisia. Onko lapsi esimerkiksi taipuvainen impulsiivisuuteen, aggressiivisuuteen, kateuteen tai röyhkeyteen? Yksi kenties merkityksellisimmistä piirteistä, joka vaikuttaa kiusaamistaipumukseen on kuitenkin empatiakyky – tai lähinnä sen puute. Miten lapsi voi ymmärtää kiusaamisensa vaikutuksen, jos hän ei pysty ymmärtämään kiusaamansa ihmisen tunteita tai asemaa? Empatiakyky ei olekaan itsestäänselvyys ja automaattinen taito, vaan taito, jota jokainen meistä on alkanut opettelemaan vauvasta asti. Jos lapsena olemme jääneet ilman perusturvallisuuden tunnetta, voi olla myöhemmin vaikea osoittaa empatiakykyä toisia kohtaan. Kuitenkin empatiakyky alkaa kunnolla kehittyä vasta, kun laitamme koulurepun selkään ja suuntaamme opettelemaan sitä luokkatovereidemme kanssa uuteen maailmaan – kouluun. Empatiakyvyn, vuorovaikutussuhteiden ja aikuisen roolin merkitystä ei pidä aliarvioida, kun mietitään, miten lapsesta kasvaa kiusaaja.

Usein ollaankin huolissaan kiusatusta, aiheellisesti tietenkin. Pitäisikö kuitenkin olla huolissaan myös kiusaajasta? Omasta mielestäni ei kuulosta siltä, että kiusaajalla olisi asiat välttämättä kovin hyvin omassa elämässään. Nyt kun mietin taaksepäin omia kiusaajiani, niin tunnistan heidän kasvuympäristöistään montakin asiaa, jotka edellä mainitsin. Olisiko oma nuoruuteni ollut helpompi, jos he olisivat saaneet apua omiin vaikeuksiinsa? Kiusaaminen on myös opittu käytösmalli, jota kiusaaja saattaa helposti jatkaa myöhemmällä iällään. Voisiko siis kiusaajien auttaminen toimia ennaltaehkäisevästi myöhempää työpaikkakiusaamista ajatellen?