"Hei, kuljen koulun käytävillä yksin, en tunne kuuluvani tänne. Olen kuullut itsestäni asioita. Minua on haukuttu tyhmäksi ja rumaksi. Minusta on tullut ujo ja arka.
Mutta ujouteni on suojakuori, jonka kiusaaminen on tehnyt entistä paksummaksi. Kun olen vain hiljaa, en sano, että ”mene pois”, vaan sanon ”en uskalla tulla lähemmäs”. Minä toivoisin, että joku uskaltaisi tulla minun luokseni."
Vanhempana saatan ajatella, että lapseni tulisi mennä rohkeasti mukaan toisten kanssa. Niinhän on saattanut oma vanhempi sanoa, mutta ei. Se ei ole niin helppoa, se on yllättävän vaikeaa. Varsinkin jos lapsi tai nuori on kuullut toistuvaksi itsestään kamalia asioita. Me vanhemmat emme aina edes tiedä, miten lapset ja nuoret puhuvat toisille. Häpeän takia lapset ja nuoret eivät aina tule meille vanhemmille sitä kertomaan.
Meillä kaikilla, olimme vanhempia, sukulaisia, opettajia ja muita aikuisia lasten ja nuorten elämässä on tärkeää huomata ja kohdata lapset.
"Kun se aikuinen huomasi minut siellä koulun käytävällä, se oli parasta mitä minulle oli tapahtunut pitkään aikaan. Hän tuli juttelemaan, ja kysyi mitä olen tehnyt. Ja kaikki tämä tapahtui silloin, kun minun olisi pitänyt olla tunnilla. En ollut. En vain voi mennä tunnille, missä ne kiusaajat ovat. Ne jotka satuttaa minua! Mutta tämä aikuinen, hän ei käskenyt minua tunnille, vaan alkoi jutella kanssani. Kerrankin joku näki minut!"
Kohtaamiset
vaikuttavat, se miten me kohdataan toiset. Näin ystävänpäivän alla, mennään
juttelemaan toiselle. Varsinkin, jos hän on yksin. Se voi olla hänelle pitkään
aikaan parasta mitä on tapahtunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti