Blogikirjoitus 18.3.2024
Olen aloittanut työkokeilun Valopilkussa, joka tarjoaa
tukipalveluja ja jälkihoitopalveluja koulukiusatuille. Tarjolla on
yksilökeskusteluja, vertaistukiryhmiä, netti,-ja puhelinpalvelua valtakunnallisesti.
Tarjolla on myös koulutuspalveluja eri työryhmille, vanhemmille ja esimerkiksi
opettajille. Nyt kun olen hetken ollut mukana, voin kirjoittaa näkemykseni
palvelusta koulukuraattorina, koulukuraattorin työn näkökulmasta. Toimin
koulukuraattorina vuosina 2007-2012 Tuusulassa, Vantaalla ja Helsingissä.
Alueellani oli yhteensä 10 alakoulua ja yläkoulua, ja toimin konsultoivana
kuraattorina myös lukion puolella. Tästä kokemuksesta käsin arvioin nyt tätä
yksittäistä palvelua.
Ensinnäkin, koulukuraattorina toimiessani koulukiusaaminen
oli yksi merkittävä asia, minkä kanssa jouduin tekemään hartiavoimin töitä. En
tiennyt tästä palvelusta mitään, vaikka se on ollut olemassa jo vuonna 2010.
Jos olisin tiennyt, olisin ilman muuta kutsunut kaikki koulukuraattorit
paikalle ja pyytänyt valopilkun työntekijöitä kouluttamaan meitä
koulukiusaamiseen liittyen. Tätä ei kuitenkaan harmittavaa kyllä tapahtunut.
Nyt kun tiedän tämän, painottaisin kovasti palvelun toiminnan ”mainostamista”
kouluille. Pelkät nettisivut eivät riitä, vaan meteliä on pidettävä muutoinkin.
Tietoa kiusaamisesta ja siihen puuttumisesta tarvitaan joka koululla.
Opettajien ja koulukuraattoreiden ammattitaito ei ole lainkaan sillä tasolla,
että voitaisiin sanoa, että kiusaaminen olisi kouluissa hallinnassa. On
olemassa kyllä KIVA-koulujen työryhmät, mutta nämä eivät ole tarpeeksi
vaikuttavia, ja ehtivät puuttumaan vain murto-osaan kiusaamistilanteista, ja
suuri osa jää opettajilta pimentoon. Myöskään vanhemmat eivät tiedä esimerkiksi
oikeuksiaan kiusaamisasiassa.
Kiusaaminen kouluissa on kouluväkivaltaa. Väkivalta taas on rikoslaissa tunnustettu asia, mikä
antaa mahdollisuuden tehdä kiusaamistilanteista rikosilmoitus, erityisesti, jos
oppilaan kimppuun käydään fyysisesti, hänen tavaroitaan rikotaan ja on
selkeästi huomattavissa, että oppilas joutuu kärsimään kiusaamisesta. Voidaan
tehdä myös kunnianloukkaussyyte, jotta kiusaamisella olisi kunnon seuraukset.
Kouluissa pitäisi olla selkeät mallit kiusaamiseen puuttumisessa, ja se pitäisi
kirjata opetussuunnitelmaan. Puuttumisen tavat, aikataulutus ja seuraukset
tulisi olla kaikkien tiedossa, ja sen toteutumista tulisi valvoa ja arvioida.
Huoli oppilaasta tulee ottaa puheeksi pienimmästäkin asiasta, ennen kun tämä
pieni huoli kasvaa isoksi ja lopulta hallitsemattomaksi. Kiusattu saattaa usein
masentua vakavasti ja on vaarana itsetuhoisuus ja lopulta itsemurha.
Kiusaaminen ei ole leikin asia, eikä sitä voi myöskään pitää ”leikkinä” lasten
välillä. Puuttumiseen pitää ottaa mukaan koko oppilashuoltotyöryhmä, johon
kuuluu terveydenhoitaja, koulukuraattori, rehtori, opettajia ja tarvittaessa
myös psykiatrinen sairaanhoitaja. Tätä palvelua toteutetaan ainakin Keravalla
yläkouluissa.
Lahdessa tulisi myös ottaa mukaan psykiatrian edustus
oppilahuoltotyöryhmiin. Tämä lisäys antaisi uuden ulottuvuuden oppilashuoltoon,
ja lisäisi paljon tietotaitoa muiden osallistujien työhön. Erityisesti huomio
tässä kiinnittyy opettajiin, ja heidän tapaansa puuttua kiusaamiseen. Oman
kokemukseni mukaan opettajilla on valmis ”asenne” kiusattuja kohtaan, ja
herkästi syyllistetään itse kiusattua, kysytään usein ”mitä itse teit ennen
kiusaamistilannetta?” Tämä asettaa kiusatun itse vastuuseen omasta
tilanteestaan, ja se on yksinkertaisesti sanottuna väärä toimintatapa. Kiusattu
ei koskaan ansaitse itse kiusaamistilannetta, eikä useinkaan aiheuta sitä.
Erityisesti nepsy-lapset saattavat olla herkkiä kiusaamistilanteissa, ja voivat
puolustaa itseään voimakkaastikin, ja tämä usein näyttäytyy sellaisena, että
itse kiusattu aiheuttaisi reagoinnillaan kiusaamisen. Tämä ei kuitenkaan ole
totta. Kiusattu ei aiheuta eikä ole syyllinen kiusaamiseensa. Kiusaajan
vastuulla on lopettaa kiusaaminen, ja kiusaaja on se, johon toimenpiteet pitää osoittaa. Kiusattu
saattaa useissa tapauksissa joutua vaihtamaan paikkakuntaa ja koulua, jotta
oppimisympäristö saatetaan jälleen turvalliseksi. Tämä on kuitenkin
nurinkurista, koska kiusaaja pääsee usein kuin ”koira veräjästä” ja jatkaa
kiusaamista ottamalla uuden uhrin. Kiusattu joutuu kantamaan häpeän ja kiusatun
leiman läpi nuoruutensa pitkälle aikuisuuteen asti.
Mitä tulee kiusaamisen seurauksiin, ne ovat moninaiset, mikä
tekee myös siihen varhaisessa vaiheessa puuttumisen tärkeäksi. Ensinnäkin
psyykkiset vaikutukset, joita ovat esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelko,
paniikkioireet, eristäytyminen, päihdeongelmat, vakava masennus ja
persoonallisuuden kehittymisen häiriöt. Sosiaaliset vaikutukset,
jatko-opintojen keskeytymisen riski, työttömyys, parisuhdeongelmat. Fyysiset
vaikutukset kuten pitkäaikainen stressi, joka voi sairastuttaa, kiusaamisen
myötä tulleet fyysiset vammat (päähän kohdistuneet iskut, raajoihin tulevat
vammat). Nämä kaikki voivat tulla esteiksi elämänhallinnalle ja oman elämän ja
tulevaisuuden rakentamiselle. Usein kiusatuilla on itsetunto-ongelmia,
huonommuudentunnetta ja turvattomuuden tunnetta. Tunteiden käsittelytaidot ovat
usein hukassa, ja patoutuneet tunteet sairastuttavat psyykkisesti. Näitä
ongelmia kohdataan usein psykiatrisilla osastoilla, kun ihmisen psyyke on
kokonaan hajonnut kiusaamisen seurauksena.
Itse koulukuraattorina asiakkaistani 85% oli
koulukiusattuja. Usein taustalta löytyi perheen vuorovaikutuksen ongelmia,
päihdetaustaa tai suhteiden toimimattomuutta, mutta suurin osa kiusattujen
perheistä oli aivan tavallisia, työssäkäyviä vanhempia, jotka eivät vaan syystä
tai toisesta olleet huomanneet lapsessaan tapahtuvaa muutosta. Kiusatut harvoin
kertoivat vanhemmilleen kiusaamisesta, ajatellen ”säästävänsä” heidän
tunteitaan ja johtuen myös arjen kiireestä. Tein asiakkaiden kanssa usein
voimavarakarttaa ja käytin tunnekortteja, joiden avulla nimettiin tunteita ja
opeteltiin tapoja, joiden avulla tunteita voi kohdata ja käsitellä. Tämä usein
auttoi kiusattuja huomaamaan omat voimavaransa ja kohotti myös heidän itsetuntoaan,
ja kyvykkyyttä ja tahtoa puuttua itse kiusaamiseensa. Tämä ei kuitenkaan ole
ihannetilanne, että kiusattu itse joutuu ottamaan vastuuta omasta
kiusaamistilanteestaan, mutta jos kiusaajaan ei pystytä ottamaan kontaktia,
ainoaksi vaihtoehdoksi jää, että vahvistetaan kiusatun omaa identiteettiä ja
tuetaan hänen psyykkistä vointiaan. Tällä tavoin ainakin voidaan puuttua
kiusaamiseen jollain tasolla.
Jos tapasin kiusaajan, joka oli valmis työstämään omaa
toimintaansa, käytin hänen kanssaan toimintasuunnitelmaa, jonka avulla pyrin
puuttumaan kiusaajan toimintaan, ja saada hänet ymmärtämään vastuunsa ja
muuttamaan toimintatapaansa. Lisäksi huomio kiinnittyi kiusaajan omiin
tunteisiin ja asenteeseen kiusattua ja kiusaamista kohtaan. Keskityin siihen,
että kiusaaja on myös paitsi osallinen, myös lapsi, jonka toiminta on
tuomittavaa, ei lapsi itse persoonana. Toiminnan muuttaminen oli keskiössä.
Usein näistä saatiinkin tuloksia, mutta ei aina. Harvoin asiakkaaksi eksyi itse
kiusaaja, varsinkin kun kyseessä oli manipuloiva, itsetietoinen ja
persoonaltaan vaikeasti käsiteltävä yksilö.
Jos tilanteita huomasin, että kiusaamista tapahtui, puutuin
asiaan heti. Menin väliin ja sain kiusaamistilanteen sillä hetkellä raukeamaan.
Kuitenkaan kiusaaminen ei loppunut puuttumiseeni, joten otin kiusatun”sivuun” ja pyysin häntä käymään
luonani. Käytiin läpi kiusaamistilanteita, ja siihen liittyviä tunteita. Yritin
myös saada kiusaajaan kontaktin, mutta usein huonolla menestyksellä. Kaipasin
tähän apua kollegoilta, opettajilta ja rehtorilta, mutta kaikki tuntuivat
olevan kädettömiä kiusaamiseen puuttumisen kannalta. Tähän halusin muutosta.
Valopilkun koulutukset olisivat tuolloin olleet kullanarvoisia, mutta
tietämättömyyteni esti sen. Näin jälkeenpäin ajateltuna minun ei olisi pitänyt
jäädä tilanteissa niin yksin, vaan minun olisi pitänyt kasata työryhmä, joka
olisi puuttunut kiusaajaan ja hänen toimintaansa, mutta tämä jäi tekemättä.
Olimme kouluissa täysin kädettömiä ja jopa osaamattomia tilanteisiin
puuttumisessa.
Koulukuraattorina suurin asia oli kiusatun kanssa käydyt
keskustelut. Voimavarakartta oli suureksi avuksi, ja tapasin kiusattua
säännöllisesti ja toimintaani pyrin tekemään tavoitteellisesti ja kirjasin
kaiken asiakasohjelmaan, otin yhteyttä kiusatun huoltajiin ja pyrin kaikin
tavoin vahvistamaan kiusatun identiteettiä ja tunne-elämän hallintaa. Annoin
huoltajille ohjeen ottaa yhteyttä perheneuvolaan, ja tekemään
lastensuojeluilmoituksen tarvittaessa. Tein kiusaajasta myös
lastensuojeluilmoituksen ja otin yhteyttä hänen huoltajiinsa. Pyrin puuttumaan
kiusaamiseen kaikin tavoin, mutta suureksi harmikseni huomasin usein tekeväni
hyvin yksinäistä työtä, mikä jäi usein siihen, että jäin tietämättömäksi
kaikista niistä vaikutuksista, jotka seurasivat kiusatun elämää ja ohjasivat
tulevaisuutta. Myös kiusaajan vanhemmat olivat usein puolustuskannalla ja
harvoin ottivat tilanteen tosissaan. Tähän kohtaan toivoisin myös muutosta
vanhempien asenteessa kiusaamista kohtaan, ja viestini vanhemmille on, että
myös kiusaaja tarvitsee tukea, eikä hän voi useinkaan muuttaa omaa toimintaansa
ilman tätä tukea. Perhe on avainasemassa tässä muutoksen toteuttamisessa. Kyse
ei ole syyllistämisestä eikä siitä, että perhettä syytetään sen
toimimattomuudesta, vaan siitä, että vanhemmilta kysytään voimakasta, vahvaa
puuttumista kiusaajaan, ilman että tätä syyllistetään ihmisenä, vaan että
toiminta tuomitaan suoraviivaisesti. Tarpeen vaatiessa tilanteeseen puututaan
lastensuojelun keinoin, mutta tämäkään ei tarkoita, että vanhempia syytetään
kiusaajan toiminnasta.
Kuten Valopilkusta löysin hyvän ohjeen vanhemmille: Lapsen
oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia. Tämä koskee sekä lasten vanhempia,
että koulun kasvattajia, lastensuojelun työntekijöitä, tukitahojen aikuisia ja
kaikkia niitä, jotka kohtaavat lapsia ja nuoria työssään ja arjessaan.
Suvi-Tuulia Korhonen
Sosionomi YAMK; ammatillinen opettaja
Koulukuraattori
