Riku-opiskelija: Oletuksia oikomassa

Kun olin ala-asteella, kuulin erään opettajan sanovan, että kiusaajilla on huono itsetunto, jonka he purkavat muihin. Se tuntui kuitenkin jo silloin kovin yksinkertaiselta ja suurilta osin virheelliseltä selitykseltä, sillä omien kokemusteni valossa nämä ihmiset olivat usein pidettyjä, sanavalmiita ja rikkoivat joskus jopa hämmentävän pelottomasti aikuisten asettamia sääntöjä. Lapsen näkökulmasta tämä tarkoitti hyvää itsetuntoa. Olin osittain väärässä, mutta niin oli opettajakin.

Opiskelen tällä hetkellä LAB-ammattikorkeakoulussa sosionomikoulutuksessa ja aloitin lokakuussa harjoittelun Kiusaamisasioiden tuki- ja neuvontakeskus Valopilkussa. Heti alkuun haluan todeta, että kiusaaminen on moniulotteinen ilmiö, jonka ymmärtäminen edellyttää perehtymistä. Aiemmin kuvaamassani tilanteessa opettaja teki yleistyksen kiusaamisen syistä ja henkilökohtaisesti en kyennyt hahmottamaan itsetuntoa käsitteellisesti. Tilanteessa oli syntynyt kaksi virheellistä tulkintaa, jotka perustuivat oletuksiin. Ajattelin joskus, että en itse enää aikuisena sortuisi tekemään vastaavia oletuksia, mutta harjoittelun aikana olen toistuvasti todennut olleeni väärässä. Tämä on kuitenkin hyvä asia, koska näin avautuu mahdollisuus toimia paremmin tulevaisuudessa.

Kiusaamisesta puhuttaessa ei voida liikaa korostaa tiedon merkitystä, se on suoraan yhteydessä siihen, kuinka tehokkaasti aikuiset pystyvät ehkäisemään eri tilanteita, puuttumaan niihin ja tarjoamaan tukea kokemusten käsittelyssä. Lapsi puolestaan muodostaa havaitsemiensa mallien perusteella erilaisia, ajattelua ja toimintaa ohjaavia käsityksiä, jotka saattavat esimerkiksi kannustaa toisia vahingoittavaan käyttäytymiseen tai ajavat kiusatun uskomaan syiden olevan lähtöisin hänestä itsestään. Oli tulokulma sitten mikä tahansa, niin ymmärryksen kautta voidaan pyrkiä luomaan positiivisempia kasvutarinoita ja näin ollen myös vähentämään kiusaamisen aiheuttamia inhimillisiä tragedioita. 

En päätynyt suorittamaan harjoitteluani Valopilkussa täysin sattumalta. Entisessä koulussani esiintyi kiusaamista ja itseltäni löytyy historiastani myös omakohtaisia kiusaamiskokemuksia, joskin olen ollut siinä mielessä onnekas, että pääsääntöisesti kuuluin aina johonkin porukkaan, vaikka sen jäsenet eivät olisi olleet erityisen korkealla luokan sosiaalisessa hierarkiassa. Kun viime maaliskuussa nykyisessä koulussani aloin perehtymään kiusaamista käsittelevään ryhmätehtävävään, huomasin aiheen kiehtovan minua tavanomaista enemmän. Uskon tämän johtuneen suurilta osin siitä, että pystyin yhdistelemään teoriaa omiin kokemuksiini ja sain vastauksia niihin kysymyksiin, joita olin vuosia aiemmin lapsena pohtinut. Ymmärsin myös sen, että kiusaamisen seuraukset saattoivat olla huomattavasti merkittävämmät, kuin olin aikaisemmin kuvitellut. Ei ole ollenkaan liioiteltua puhua kouluväkivallasta.

Vaikka olin alkanut rakentamaan jonkinlaista käsitystä kiusaamisilmiöstä ja sen yksilökohtaisista vaikutuksista, niin halusin tietää enemmän ja toisaalta myös ymmärtää, miten teoria taipuu käytännön tasolle. Tulevassa ammatissani on mahdollista, tietyissä toimintaympäristöissä jopa äärimmäisen todennäköistä joutua tekemisiin kiusaamistilanteiden kanssa, enkä halua silloin enää toimia pelkästään oletusten varassa. Sen sijaan toivoisin vankkaa tietopohjaa sekä keinoja, joiden avulla tätä tietämystä on mahdollista hyödyntää asiakastyössä. Minun on vaikea kuvitella tarkoitukseen paremmin soveltuvaa harjoittelupaikkaa, kuin Valopilkku, jossa on tehty jo vuosia töitä käytännön tasolla kiusaamisen parissa.

Tina: UNESCO:n ensimmäinen kansainvälinen kiusaamisen vastainen päivä 5.11.2020

UNESCO:n jäsenvaltiot ovat julistaneet ensimmäisen kansainvälisen kiusaamisen ja väkivallan vastaisen päivä. Päivä tulee olemaan joka vuosi marraskuun ensimmäinen torstai tästä vuodesta lähtien. Se on historiallinen päivä, sillä lapsia ja kiusaamista kokeneita ei ole aiemmin huomioita näin.

Olen erityisen iloinen saadessani olla osa tätä kiusaamisen esille tuomisen ja puheeksi ottamisen historiaa, sillä vaikka kiusaamisesta tänä päivänä puhutaan enemmän niin edelleen siitä myös vaietaan. Moni kiusaamista kokenut ihminen myös vaikenee kokemuksestaan koska häpeää sitä. Usein näin on siksi, että ympäröivä asenne on ollut hänen kokemustaan vähättelevä tai häntä on jopa syyllistetty siitä, että hän on joutunut kiusatuksi.

Yhdenkään lapsen tai nuoren ei pitäisi joutua pelkäämään netissä tapahtuvaa uhkailua tai muuta väkivaltaa, tai pelätä kouluun menemistä tai häneen kohdistuvaa väkivaltaa. Asiat muuttuvat hitaasti, mutta muutokset parempaan mahdollistuvat, kun emme suostu vaikenemaan kiusaamisesta ja kouluväkivallasta. Kiusaamista kokeneiden tilanne muuttuu, kun emme suostu heidän häpäisemiseensä, heidän kokemuksensa vähättelyyn tai kiusattuja leimaaviin selityksiin kiusaamisen syistä. Tilanne muuttuu, kun otamme asian tarpeeksi vakavasti ja alamme tosissamme puolustamaan heikompaa, lasta, jota kiusataan.

Kiusaaminen ja kouluväkivalta jättää syvät jäljet, joskus ne ulottuvat kokijan elämään niin kokonaisvaltaisesti, että elämä pysähtyy. Harjula-keskuksen hankkeissa tehdään laajasti työtä kiusaamista kokeneiden parissa sekä ennaltaehkäisevästi, kiusaamisen jo tapahduttua että jälkihoidollisesti. 

UNESCO:n kiusaamisen ja väkivallan vastainen päivä tuo koulukiusaamisen ja -väkivallan meidän jokaisen eteen. Jokainen meistä voi olla se, joka muuttaa kiusatun elämänsuunnan tukemalla häntä ja uskomalla häneen. Jokainen meistä voi olla mukana luomassa uusia, parempia tarinoita kiusaamisesta selviytymisestä, oman elämän haltuun ottamisesta ja uuden elämän suunnan löytämisestä.

Anna: Kuka turvaa suojatien jälkeen?

Hiljattain käynnistynyt syyslukukausi on tuonut korviin useita kiusaamistapauksia esikouluikäisten sekä ekaluokkalaisten ikäryhmistä. Se vetää väkisinkin hiljaiseksi, turhauttaa, ärsyttää ja nostaa suuren huolen. Miten voi olla mahdollista, että vuosi toisensa jälkeen tilanne on sama - toisinaan jopa pahempi? 

Kesälomien jälkeen vanhemmat päästävät sydän syrjällään lapsensa autojen sekaan koulutielle, jonka suojateiden lähettyvillä poliisit sekä vapaaehtoiset valvovat turvallista ylitystä. Autot ovat vaarallisia eikä koulutiensä aloittavien pienten ihmisten tarkkaavaisuus vielä riitä turvalliseen tien ylitykseen. Tämä somessakin isosti näkyvyyttä saava kampanja on eritoten muistutus meille autoilijoille - TARKKANA, pienet ovat taas liikkeellä ja tehoaa useimpiin autoilijoihin, sillä kukaan ei halua ottaa vastuulleen ja loppuelämänsä taakaksi toisen elämän tuhoutumista oman auton konepellille.

Tänään haluan kysyä missä on se henkinen suojatie, jota valvotaan tuon tien ylityksen jälkeen? 

Päivästä toiseen kiusattujen lasten vanhemmat joutuvat laittamaan lapsensa ympäristöön, jossa hän ei ole turvassa.

Kiusaaminen pahimillaan tuhoaa kiusaamista kokevan elämän. Joka tapauksessa hän kantaa lopun elämäänsä kiusaamisen jättämiä arpia mukanaan. Häpeää, syyllisyyttä, arvottomuuden kokemuksia, sosiaalisia pelkoja, jotka hänen on opittava voittamaan ja joiden kanssa hänen on opittava elämään. 

Kiusatuksi tuleminen voi johtaa itsetuhoisuuteen ja kiusattu haluaisikin mieluummin kuolla auton keulaan, kuin elää enää seuraavaa koulupäivää. Kuka haluaa ottaa vastuulleen tämän elämän tuhoutumisen? Kuka haluaa ottaa vastuulleen sen, että oma lapsi kiusaamalla tuhoaa toisen lapsen elämän? Kenen vanhemmuus kestää sen, että oma lapsi päivästä toiseen aiheuttaa toiselle pelkoa? Millaisessa koulussa kukaan ei nähnyt mitään?

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun pieni koululainen tulee pahoinpidellyksi ikätovereiden tai hieman vanhempien koululaisten toimesta. 

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun kiusaamista kokeva lapsi saa negatiivista palautetta puolustettuaan itseään kun on ensin kestänyt kiusaamista, jota kukaan ei ole huomannut. 

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun kukaan ei ole nähnyt mitään.

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun lapsilla on niin paha olla, että he purkavat sen vallankäyttönä toisiin lapsiin. 

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun me vanhemmat sanomme, ettei minun lapseni ainakaan kiusaa.

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun me vanhemmat kuvittelemme, ettei minun lapseni ainakaan joudu kiusatuksi.

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun aikuiset ihmiset sulkevat silmänsä lasten turvattomalta koulutieltä. 

Jo pelkästään perusopetuksessa olevia lapsia vuonna 2019 oli hieman päälle 564 000 ja kouluterveyskykselyn 2019 mukaan heistä n. joka 20. kokee viikoittain kiusaamista. On siis myös kiistatonta, että meillä on edelleen kymmeniätuhansia lapsia, joita henkisesti ja fyysisesti pahoinpidellään koulupäivien aikana. 

Apua tarvitsee niin kiusattu kuin kiusaaja sekä molempien perheet, sillä lapset eivät opi kiusaamaan itsekseen eivätkä lapset lopeta kiusaamista ilman puuttumista, jota vaikeuttaa myös koulujen jatkuvasti tiukentuvat resurssit. 

Aina tulisi muistaa, että kyseessä on elämä.

"Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa."

Vierailija: Ja minä selvisin

Elettiin 2000-luvun alkua. Olin siirtymässä yläasteelle muiden ikätovereideni tavoin. Fyysisesti kehityin aikaisin ja murrosikäni oli tuolloin jo hyvässä vauhdissa. Ala-asteella sitä hieman häpeili, kun muilla tytöillä ei ollut rintsikoita ja pojatkin niistä ilkkuivat ja nyppivät. Sitä ei silti ehkä ottanut niin kamalan vakavasti, mutta sen yläasteelle siirtymisen otin. Se jännitti tosi paljon. Aika moni varmaan allekirjoittaa saman.

Lapsena ja nuorena olin avoin, iloinen, ekstrovertti, vähän ehkä sellainen ”kovis-tyttö”, joka puolusti isoon ääneen, jos näki epäoikeudenmukaisuutta, toisinaan liiankin äänekkäästi, sellainen kaikkien kanssa kuitenkin toimeen tuleva ja keskiverto-oppilas. Siltikin toisinaan vähän herkkä ja epävarma itsestäni, kuten tietysti varmasti kaikki meistä joskus, varsinkin teini-iässä. Minulla oli paljon kavereita ja muutama sydänystävä. Meistä muodostui seiskalla sellainen iso kaveriporukka, missä oli tyttöjä ja poikia. Seiskaa ei päästy pitkällekään, kun ensimmäisen kerran kuulin juorun itsestäni. Olin kuulemma kesäleirillä peilaillut rintojani tyttöjen vessassa ja työntänyt liiveihin sukkia, että rinnat näyttäisivät isommilta. Siinä vaiheessa asia oikeastaan vain nauratti, minua ja kavereitani. En olisi ikinä voinut uskoa, että millainen tapahtumavyöry tuosta pienestä juorusta lähtisikään liikkeelle.

Ilkkujia tuli lisää. Rinnakkaisluokilta, ylemmiltä luokilta, naapurikoulusta… Sain lempinimen, ”sukka-tissi” tai pelkkä ”sukka”. Pelkän huutelun ja ilkkumisen lisäksi jotkin pojat toivat usein kotoa vanhoja sukkia, jolla välituntisin heittelivät minua. Käytävillä tönittiin ja haukuttiin myös muilla nimityksillä. En muista missä vaiheessa huutelu alkoi pahentua tai missä vaiheessa kaverit alkoivat kaikota. Mieli on halunnut unohtaa aika paljon. Yksi kerrallaan kaverit katosivat, jäin ulkopuolelle. Aloin vetäytymään syrjempään, piiloutumaan välitunneiksi. Ruokailut ja koko koulun yhteiset tilaisuudet olivat kaikkein pahimpia hetkiä. Minua saatettiin nöyryyttää koko koulun edessä, eikä opettajilla ollut siitä mitään hajua.

Silloin elettiin aikaa, jolloin netti alkoi yleistymään nuortenkin keskuudessa ja kiusaamista jatkettiin koulun jälkeen siellä ja suoraa tekstareilla ja puheluilla. En päässyt mihinkään karkuun. Viimeisetkin ystävät jättivät, koska pelkäsivät joutuvansa itse kiusatuiksi, jos liikkuisivat samassa seurassa.

Mitä tämä sitten aiheutti minussa? Koko olemukseni muuttui. Käännyin sisäänpäin. Koko itsetuntoni romuttui, en kokenut olevani minkään arvoinen. Koko identiteetin muodostuminen vääristyi radikaalisti. Sairastuin keskivaikeaan masennukseen, paniikkihäiriöön ja eri muotoisiin syömishäiriöihin. Olin itsetuhoinen, joka ilmeni esimerkiksi viiltelynä, itseni näännyttämisenä tai pakkoliikuntana.

Lopulta tilanteen vakavuus selvisi myös lähipiirille. Vaihdoin koulua naapurikuntaan 9. luokalle, jolloin tilanne rauhoittui. Sain uusia kavereita ja kirin pudotettuja arvosanoja. Aloitin myös käynnit nuorisopsykiatrisella ja ne käynnit jatkuivat yhteensä 8 vuotta. Sain myös lääkityksen, jolla hoidettiin niitä diagnosoituja mielenterveyshäiriöitä. Terapiassa myös käsiteltiin kaikkea sitä vihaa ja kostonhalua, mitä oli aluksi todella vaikea sanoittaa. Saatoin nähdä painajaisia, jossa mätän raivopäisesti kiusaajia turpaan ja revin karjuen heitä hiuksista. Ehkä se kuvaa jotenkin sitä, miten paljon ahdistusta sisälleni oli muodostunut. Koskaan en todellisuudessa ollut väkivaltainen ketään muuta kuin itseäni kohtaan.

Kiusaaminen jättää jokaiseen kiusattuun elinikäisen haavan. Se nousee vielä tänäkin päivänä toisinaan esiin. Esimerkiksi hengästyn vieläkin puhuessani asiasta, vaikka tapahtumista on toistakymmentä vuotta aikaa. Kiusaamisella on ollut suuri vaikutus esimerkiksi ihmissuhteiden muodostumisessa elämässäni. Olen antanut muiden kohdella minua väärin ja olen muodostanut itselleni haitallisia toimintamalleja, josta vasta aikuisena olen päässyt oppimaan pois. Kaikki tapahtumat ovat myös vähintään välillisesti vaikuttaneet koko lähipiiriini.

Nyt kun minua katsoo tänä päivänä, ei ehkä ensimmäisenä osaisi ajatella miten pohjalta olen ponnistanut ja kasannut itseni. Kyllä tässä pienessä naisessa on täytynyt olla synkimmälläkin hetkellä rutkasti elämänhalua, että sieltä syvältä on rämmitty takaisin päivänvaloon ja kasvettu täksi naiseksi, joka nyt olen. 

Kaikkine haavoineni voin ylpeänä seistä kertomassa tarinaani ja sanoa, että minä selvisin, mutta kaikki eivät selviä ja se tekee minut niin tavattoman surulliseksi. Kiusaamista ei saada ilmiönä koskaan kokonaan kitkettyä maailmasta, mutta ettei maailma menettäisi yhtäkään nuoren tytön tai pojan henkeä kiusaamisen vuoksi, niin pyydän; älä katso muualle, vaan ole se, joka näkee ja puuttuu. Jokainen meistä on arvokas.

Kiusaamistarinansa Valopilkun blogissa julkaistavaksi antoi Krista Saarinen. Kiitos!

Annan tarina

Latasin eilen omaan Facebookprofiiliini videon, jossa laulan. Se on nauhoitettu eilen kun olin yksin kotona. Olen edellisen kerran laulanut häissä vuonna 2008 ja se jäi viimeiseksi kerraksi yleisön edessä, vaikkei mikään mennytkään pieleen.

Eilinen palautti elävästi mieleen lukion ensimmäisen luokan yksinlauluesityksen. Olin käynyt laulutunneilla ja sain niistä kurssimerkinnän sillä edellytyksellä, että esiintyisin koulun juhlassa. En olisi halunnut, mutta tarvitsin opintopisteet. Laulussa oli yksi korkea nuotti, joka minun olisi pitänyt naulata, mutta epäonnistuin. Häpeä hyökyi ylitseni. Muistan koulun juhlasalin kirkkaan valon, ylös kohoavat penkit, jotka olivat täynnä yläasteen sekä lukion opiskelijoita, sekä sen kuinka pitelin kättä rintakehän päällä ikäänkuin vaikuttaisin hieman kipeältä. En muista mitä sanoin opettajalle enkä muista mitä hän vastasi, mutta kannustukseksi tarkoitettu kommentti vahvisti sen mitä tiesin itsekin: Minä epäonnistuin.

Ennen yläastetta olin pienessä kyläkoulussa, jossa oli yhdistelmäluokat. Meillä oli aina kaksi vuotta kerrallaan sama opettaja. Olin kolmannella tai neljännellä luokalla ja luokassa oli pieni postilaatikko, johon sai laittaa postia muille luokkalaisille. Eräänä maanantaiaamuna katsoin pulpettiini ja ilo läikähti sisälläni, sillä olin saanut kolme kirjettä. Se oli mahtavaa, koska yleensä en saanut postia.

Posti jaettiin perjantaisin, mutta olin ollut perjantaina sairas, joten uusi viikkoni alkoi saamistani kirjeistä. Meidän luokalla oli lisäkseni kolme tyttöä, jotka kaikki olivat kirjoittaneet minulle. Kirjeiden sanoma oli selvä: "Älä puutu meidän juttuihin." Sisälläni ollut ilo muuttui kylmääväksi pettymykseksi siitä, etten kelvannut kaveriksi. Joskus kelpasin, tällä kertaa en - päätös asiasta ei ollut koskaan minun, vaan toimin sen mukaan mitä muut päättivät. Kukaan ei tiennyt saamistani kirjeistä tai kokemastani ulkopuolisuudesta. Näin jälkeenpäin ajattelen, etten pettymyksestä huolimatta edes ymmärtänyt tilanteessa olevan mitään poikkeavaa. Minulle oli normaalia, että joskus minun kanssani leikittiin ja joskus taas ei. Kai se riippui siitä olinko sillä hetkellä tarpeellinen muille.

Yritin palavasti löytää ihmisen, joka hyväksyisi minut ja poikien kanssa olikin helpompaa. Kun erään kerran pelasimme polttopalloa koulun pihalla ja kumarruin ottamaan auton alle mennyttä palloa, yksi tyttö istui selkäni päälle ja alkoi hakata. Muistan aina sen äänen millä luokaltamme poika huusi: "Lopeta!" Hänelle olin puolustamisen arvoinen.

Kolmannen ja neljännen luokan opettajaan yritin kiinnittyä. Uskoakseni ihailin häntä ja ajattelin, että hän olisi minun paras ystäväni. Ostin hänelle bestfriend -korun, josta toinen puoli jäisi minulle ja toinen menisi opettajalle. Jo tästä kertominen nostaa häpeän tunteen esille, koska kuka nyt opettajalle ostaisi korun? Naurettavaa. Korun mukaan kirjoitin vielä kirjeen ja annoin lahjani hänelle erään välitunnin päätteeksi. Opettaja oli hyvin otettu saamastaan lahjasta, mutta ilmaisi sen täysin väärin. Hän luki kirjeeni ääneen koko luokan kuullen. Minun ei tarvitse edes sulkea silmiäni nähdäkseni hänet jälleen seisomassa kirjeeni käsissään luokan edessä, opettajanpöydän vieressä, vasemmalla etuviistossa minusta nähden ja lukevan. Muistan myös, että tuossa hetkessä itse istuin omalla paikallani pää painuksissa ja kädet korvilla toivoen, että se kaikki olisi jo ohi.

Joukkuepeleissä olin aina se viimeinen, joka valittiin. Kaikki tiesivät, että olen hidas enkä mitenkään urheilullinen muutenkaan. Yritin kyllä kovasti, mutta se ei riittänyt. Muistan erään kerran, jolloin teimme tehtävärataa ja etenin hitaasti rapukävelyä kohtai maalia, jossa muut jo odottivat. Opettaja (koulumme rehtori) kannusti minua jatkamaan: "Makkaramaija alas tulla!" Kai se huvitti muita. Tästä tapauksesta kerroin kotonakin ja seuraavana iltapäivänä äiti oli sanonut tulevansa minua vastaan, vaikka koulumatkaa oli vain kilometri. Kun äiti ilmestyi pihalle, hän käski minun odottaa ja jatkoi ohitseni matkaa kohti koulua. Se oli kamalaa, sillä tajusin hänen menevän opettajan puheille, vaikka itse halusin vain unohtaa tapahtuneen. Opettaja oli suuttunut ja väittänyt minun panettelevan häntä. Anteeksi hän ei pyytänyt koskaan, eikä tilanteesta enää sen koommin puhuttu sen enempää kotona kuin koulussakaan.

Yläasteelle meno jännitti hirveän paljon ja pelkäsin, että kaikki menisi pahemmaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, ei vaikka minulla oli tutustumispäivänä päälläni Leonardo Di Caprion fanipaita. Seiskalla sen sijaan sain ensimmäisen parhaan kaverini, jonka kanssa ystävyys oli parasta mitä olla voi.

En muista, että kouluun meneminen olisi koskaan ollut hankalaa enkä usko, että kukaan tiesi millaisia henkisiä jälkiä minuun jäi. Olin yksi muiden joukossa. Kävin harrastuksissa ja vaikutin varmasti ihan hyvinvoivalta lapselta. Silti lähes 30 vuotta myöhemmin muistan nuo tilanteet niin selvästi, kuin ne olisivat olleet eilen. Eilen... Eilen kun julkaisin lauluvideoni ja mietin, etten voi, koska saatan epäonnistua. Eilen, kun mietin onko minulla uskallusta laskea muurini ja laulaa laulu, joka kosketti minua tämän koronakevään keskellä. Eilen, kun pelkäsin muiden tuntevan lähinnä myötähäpeää minua kohtaan.

Lapset eivät tiedä oikeaa ja väärää jos aikuiset eivät sitä heille opeta. Vastuu lasten kohtelusta on yhteisöllisesti meillä kaikilla aikuisilla ja asenteemme muita ihmisiä kohtaan siirtyy varmasti eteenpäin. Lapset ottavat mallia tavastamme puhua ja kohdata muita ihmisiä. Pieneltäkin vaikuttavilla teoilla voi olla kauaskantoiset vaikutukset - niin hyvässä kuin pahassa, sillä muistanhan minäkin, kuinka luokan poika huusi: "Lopeta." Muistan sen aivan yhtä hyvin, kuin ne vaikeatkin hetket.

Kannan menneisyyttäni mukana ja se pulpahtelee toisinaan pintaan, mutta olen saanut rohkeuden kohdata sen ja kääntää sen voimakseni, koska muuttaakaan en sitä voi. Minun nykyisyyteni muodostuu historiastani, mutta tulevaisuus on aina edessä ja siihen avaimet on minulla.

Vierailija: Se helpottaa, mä lupaan sulle

Se oli ihan tavallinen bussimatka, tai niin tavallinen kuin tähän maailman aikaan voi olla. Istuin bussissa kasvot matkustajiin päin ja kuuntelin musiikkia. Eräältä pysäkiltä kyytiin tuli nuori nainen, ehkä viidentoista vanha. Hänellä oli shortsit jalassa, mikä kiinnitti huomioni, sillä olin aamulla palellut kevättakissani ja miettinyt, että ehkä se talvitakki olisi vielä aiheellinen. Aurinko kuitenkin paistoi lämpimästi ja ajattelin, että hän on samanlainen fiilistelijä, kuin minäkin. Heti kun mahdollista, kaivan itse mekot esiin ja laitan ne päälle, koska kesä on lyhyt.

Hän jäi yhden pysäkin ennen minua bussista ja katseeni osui hänen reiteensä. Shortsien alla oli vaaleat legginsit, joiden alta paistoivat tuoreet taisteluhaavat. Joku niistä tihkutti vielä, sillä vaaleat legginsit värjäytyivät verellä. Olisin halunnut mennä halaamaan häntä ja sanomaan, että mä tiedän, millaista se on. Ja että hän olisi uskonut mua, kun olisin sanonut, että se helpottaa. Että hän on niin paljon arvokkaampi. Niin paljon. Niin paljon rakastetumpi ja niin ainutlaatuinen. Uskonut, kun olisin sanonut, että mikä tahansa hänen elämäntilanteensa onkaan, ei tarvitse satuttaa itseään.

Tiedän, ettei hän olisi uskonut. En minäkään olisi uskonut silloin aiemmin.

Aloitin viiltelyn, kun olin kolmetoista. Se alkoi ikään kuin kokeiluna, josko se auttaisi valtavaan pahaan oloon sisällä. Ja siinä sairaassa maailmassa, jossa elin, se tuntui auttavan. Mä jäin koukkuun heti. Minä, joka pelkään verta enkä siedä juuri kipua. Siitä tuli mun pakokeino, mun salaisuus. Muodostin siihen oman, salaisen suhteen, niin kuin moni riippuvainen ihminen. Se oli vain mua varten.

Enhän mä sitä salaisuutena osannut kokonaan pitää. Ystäväni tiesi, hän oli myös viiltelijä ja hän ratsasi joskus mun huoneen. Mutta niin kuin pois kaadettu viinakin, mä löysin kyllä tavan, jos halusin. Lupauksilla ei ollut merkitystä. Mä lupasin monta kertaa, etten tee enää niin. Että kyllä mä pystyn olemaan ilman. Enkä sitten kuitenkaan pystynyt.

Koska mä en luvannut sitä itselleni.

Varmaan kiusallisin keskustelu, jonka olen ikinä käynyt, oli äitini kanssa viiltelystä. Tulimme saunasta ja pyyhkeeni putosi ja samalla hetkellä tajusin, että hän näki jäljet. Äiti ei nimittäin saunassa nähnyt ilman laseja mitään. Hän ei sanonut mitään ja menin huoneeseeni. Otin asian myöhemmin esille ja yritin selittää rakkaalle ihmiselle, miksi teen mitä teen. Miten olisin voinut selittää? Aiemmin sanoin, että viiltelyä ei voi ymmärtää kuin toinen viiltelijä. Ja olen yhä samaa mieltä. Luulen, että toisilla riippuvaisilla ihmisillä on kuitenkin käsitys siitä, mistä puhun ja lähtökohtaisesti jokainen meistä voi ainakin yrittää ymmärtää, olla sympaattinen sitä toista kohtaan. Siinä me istuimme, molemmat kyyneleet silmissä ja häpeä vyöryi ylitseni. Tämäkään ei silti saanut minua lopettamaan.

Mä kerkesin täyttää 20, kun joulukuussa vuonna 2015 päätin, että nyt riittää. Tämä loppuu tähän. Mä en enää halua satuttaa itseäni. Se päätös oli pitkän pyristelyn ja työstämisen takana. Olin aiemminkin ”lopettanut” ja sortunut. Uudelleen ja uudelleen. Koska jätin aina takaportin auki vaikeita tilanteita varten. Vuoden 2015 joulukuussa näin ei ollut. Mä lupasin itselleni, en kenellekään toiselle, että nyt se loppuu. En kertonut edes lupauksesta muille, koska sillä ei oikeastaan ollut merkitystä. Se oli vain mua varten oleva asia.

Olen ollut viiltelemättä siitä lähtien, mutta viiltelijä mun sisällä on aina. Se riippuvuus on minussa aina. Niin kuin riippuvuussairauksilla on tapana. Ahdistuksen keskellä se on yhä ajatus, joka tulee mieleeni. Koska sillä mä aiemmin lääkitsin sitä möykkyä rintakehässäni. Vaikka eihän se koskaan auttanut. Se johti vaan valtavaan häpeään ja syyllisyyteen. Nykyään mulla on onneksi paljon muita keinoja sisäisten möykkyjen päihittämiseen kuten puhuminen, kirjoittaminen, musiikin kuuntelu ja siivoaminen. Viiltely ei ole enää vaihtoehto, takaportti siihen ei ole auki vaan muurattu umpeen. Mä olen oppinut kohtaamaan sisäiset mörköni sen sijaan, että pakenisin niitä. Voin kertoa, että siinä pakenemisessa jää ihan aina kakkoseksi. Se, mitä sä pakenet, saa sut aina kiinni ja lopulta jollakin tavalla se asia on kohdattava.

Sinulle, tyttö bussissa, haluan joka tapauksessa sanoa jotain. Se helpottaa, mä lupaan sulle. Jonain päivänä sä näet taas värit ja tunnet tuulen. Katsot auringonlaskua ikkunasta ja hymyilet kyyneleet silmissä, koska sun on niin hyvä olla. Koska sä olet onnellinen. Sä et ehkä usko sitä nyt, en mäkään uskonut. Usko kuitenkin se, että mä tiedän, mistä puhun.

Mä olen ollut siellä pimeässä ja kylmässä yksin ja on tuntunut siltä, että elämällä ei ole mulle mitään tarjottavaa. Mä olen maannut yksin häpeään ja kipuun kääriytyneenä, kun olen taas satuttanut itseäni. Mä tiedän, miltä sellainen valtava ahdistus tuntuu, joka melkein tukehduttaa sut. Ruhjoo sun rinnan ja rutistaa sielun kasaan. Kun siellä pimeässä ei ole edes pientä valonpilkahdusta. Ja kun tuntuu, että on maailmassa täysin yksin.

Mä haluan sanoa sulle, tyttö bussissa, että sä et ole yksin. Ja että sinä ja minä, me ollaan vahvoja. Me ollaan taistelijoita. Ja me ollaan valtavan arvokkaita. Me olemme rakkauden ja kaiken hyvän arvoisia. Me ansaitsemme hyvää, hellää ja rakastavaa kohtelua toisilta mutta myös ennen kaikkea itseltämme. Koska meistä itsestämme se lähtee, aina. Näin etänä haluan rutistaa sinua lujaa. Haluan myös sanoa sen, että puhu aiheesta. Vaikka se hävettää, vaikka se pelottaa. Puhu syistä siihen, miksi koet, että sun tarvitsee satuttaa itseäsi. Miksi sä teet sitä. Puhu loputtomasti, kyseenalaista lempeästi omaa ajatusmaailmaasi. Se on tie, joka johtaa siihen, että jonain päivänä lupaat rakkaudella itsellesi, että ei enää.

Mene peilin eteen ja hirveän ruman puheen sijaan katso itseäsi ajattelematta mitään. Jos tulee rumia, satuttavia ajatuksia, työnnä ne pois. Vain sinä ja peili. Sitten kun se sujuu, voit alkaa etsiä yhden asian, josta voit kehua itseäsi. Vaikka se, että sun hiukset on tänään ihan ok tai että sulla on kiva hymy. Se riittää. Niin mä opettelin katsomaan kehoani rakastavammin ja lempeämmin, ja sitä myötä myös kohtelemaan sitä niin.

Sä olet ainutlaatuinen ja arvokas. Sä olet niin paljon arvokkaampi, kuin tiedätkään. Toivon sulle sydämeni pohjasta kaikkea hyvää. Rakkautta, hellyyttä, iloa ja värejä. Lempeää tuulta sun hiuksiin ja keveyttä askeliin. Sitä, että joku päivä sivelet sun arpia rakkaudella ja hellyydellä kiittäen sun upeaa kehoa siitä, että sä olet elossa. Sä olet yhä elossa, kaiken jälkeen, eikä mikään ole sulle mahdotonta.

Tekstin on kirjoittanut koulutettu kokemusasiantuntija Krista Viitala ja se on julkaistu alunperin huhtikuussa 2020 KlubiLahti-lehdessä. 

Tinan tarina

Olin suhteellisen arka ja ujo lapsi ja siksi helppo uhri niin minut silmätikuksi ottaneelle opettajalleni kuin luokkalaisilleni, jotka minua alkoivat kiusaamaan. Kouluajastani muistan parhaiten jännittyneisyyden ja pelon, ne olivat läsnä jokaisessa päivässä. Pohdin päivittäin, miten voisin välttyä silmätikuksi joutumista. Ei auttanut tekeytyä harmaaksi ja näkymättömäksi, sillä opettaja näki minut aina asettaen minut naurunalaiseksi koko luokan edessä. Opettajan mielestä herkkyyteni ja ujouteni oli hupaisaa. Siitäkös muutama poika riemastui, ja haukkuminen jatkui välitunneilla.

”Herkkis”. ”Tyhmä”. ”Sä et osaa mitään”. Minulle nauraminen oli melkein koko luokan huvi. Erityisen hauskaa oli, kun opettaja vaati minua ottamaan esille kirjojani tai muita tavaroita, joita välitunnilla oli viety pulpetista tai laukusta. En koskaan uskaltanut sanoa siitä kenellekään. Minulle liimattiin lappuja selkään ja tehtiin erilaisia jäyniä, joille kaikki sitten nauroivat. Vessaan en uskaltanut mennä, koska jotkut tytöt uittivat meidän ”heikkojen” päitä vessanpytyssä. Koulupäivät olivat täynnä varuillaan oloa, oman selustan turvaamista. Toisten ilmeiden ja eleiden tulkitsemista ja turvallisuuden varmistamista.

Mitä opin itsestäni kouluvuosinani? Opin että herkkyys on huono ja halveksittava asia, että minä olen vääränlainen ja ettei minusta ole mihinkään. Koulun tarkoituksena tuskin oli opettaa sellaista, mutta se on mitä siellä opin, ja mitä itsestäni ajattelin vielä vuosia koulun loputtua. Oman tien löytäminen oli hankalaa, kun ei uskonut itseensä. Särkynyttä itsetuntoa ei korjata hetkessä, siihen on mennyt hieman enemmän aikaa.  

Onneksi minulla on aina ollut kyky haaveilla itseni pois epämiellyttävästä ympäristöstä ja arjesta. Mielikuvitukseni on vienyt minut maailmaan, missä ei ole ollut ikäviä ihmisiä, missä on voinut olla oma itsensä ja missä olen ollut turvassa. Se on auttanut minua näkemään itsestäni muutakin kuin sen, mitä koulu minulle itsestäni opetti. Ja lopulta se on saanut minut kyseenalaistamaan koulussa tapahtuneita asioita ja leimaa, jonka siellä sain. Olen myös ollut onnekas, sillä minulla on kaikesta huolimatta ollut ystäviä, jotka ovat tukeneet heikkoina hetkinä, jotka ovat saaneet minut uskomaan, että minusta on johonkin, että olen arvokas ja että nousen vielä kuopastani. Ja niin olen tehnyt.