maanantai 22. huhtikuuta 2024


Tyhjä ja hukassa – entisen koulukiusatun tarina

Pienenä lapsena ja koululaisena olin ihan tavallinen lapsi: iloinen, utelias ja aktiivinen. Ehkäpä olin jopa tavanomaista uskaliaampi, sillä ensimmäisen luokan runoillassa haalin esitettäväkseni kaikista pisimmän runon, vähän myöhemmin osallistuin lasten valtakunnalliseen laulukilpailuun ja näyttelin pääroolin koulun joulujuhlassa. Tämä uskaliaisuus ei saanut kuitenkaan kehittyä rauhassa, vaan alkoi hävitä salakavalasti pikkuhiljaa.

Ala-asteen kolmannesta luokasta alkaen jouduin koulukiusatuksi. Kiusaaminen oli aluksi tavaroiden piilottamista, tönäisyjä ja muuta pientä kiusantekoa. Jossain vaiheessa kiusaaminen muuttui lähes jokapäiväiseksi, pääosin sanalliseksi alistamiseksi ja häpäisemiseksi. Minulle myös läheteltiin nimettömiä pilkkaavia viestejä ja minuna esiintyen soitettiin nolaavia puheluita muille.

Olin ”kaveriporukkani” ylimääräinen; se, joka haluttiin mukaan, jotta muut voisivat tuntea itsensä paremmiksi ja vahvemmiksi. Koin olevani ”kaveriporukkani” armoilla; jos he halusivat minulla olevan paha olo, niin heillä oli valta se tehdä – ja heidän vallassaan oli myös päättää, milloin minulla saisi olla helpompi ja kevyempi päivä. En koskaan kertonut kiusaamisesta kenellekään, sillä pelkäsin yksinäisyyttä enemmän kuin mitään. Sitä, että seisoisin aina yksin välitunnilla ja jäisin ilman paria paritehtävissä, sillä en kokenut voivani kuulua koulussa mihinkään muuhunkaan porukkaan. Tämä toistuva ja lähes päivittäinen kiusaaminen jatkui yläasteen loppuun saakka. Ja silloin kun se vihdoin lukion alettua loppui, olinkin jo rikkinäisempi, kuin itse tuolloin edes tajusin.

Jatkuva kiusaaminen oli päättynyt, mutta tilalle tuli uudenlaiset haasteet. Hetken aikaa koulun alettua tunsin saaneeni uuden alun, voivani aloittaa puhtaalta pöydältä ja saada kavereita. Ei mennyt kuitenkaan pitkään, kun aloin tuntea valtavaa ulkopuolisuutta. Ajattelin, että minusta ei pidetty ja pelkäsin tuppautuvani seuraan. Aloin vetäytyä ja usein vietin välitunnilla aikaa koulun syrjäisemmissä osissa ja toivoin, ettei minua huomata. Häpesin yksinäisyyttäni enkä halunnut muiden näkevän minua yksin.

Lukion jälkeen pidin pari välivuotta matkustellen, työskennellen ja yliopistoon valmentavasti opiskellen. Olin valinnut haaveammatikseni alan, jonka myötä ajattelin saavani arvostusta - ehkä sen myötä saisin uuden alun. Pääsinkin opiskelemaan haluamaani alaa ja hetken aikaa koin ylpeyttä ja innostusta. Pian opiskeluarjen alettua tuttu kaava toistui ja aloin vetäytyä. Suoritin suurimman osan luentokursseista itsenäisesti opiskellen, koska pelkäsin ulkopuolisuuden kokemusta ja torjutuksi tulemista.  Taaskin häpesin yksinäisyyttäni. Hakeuduin opiskelemaan kirjastoihin, joissa mahdollisimman pienellä todennäköisyydellä törmäisin tuttuihin. Samalla kun pelkäsin ja välttelin, niin toisaalta myös kaipasin sosiaalisia kontakteja ja hakeuduin opiskeluaikoinani mukaan useampaan järjestötoimintaan. Osassa jatkoin vain hetken, joissakin pidemmän aikaa, mutta missään en kokenut kuitenkaan täysin kuuluvani joukkoon, joten kokemukset jäivät aina enemmän tai vähemmän tyhjiksi. Opiskeluvuosien kesinä lähdin aina ulkomaille töihin taikka harjoitteluun ja olin puoli vuotta opiskelijavaihdossakin. Toivoin, että arjesta poistuminen vähentäisi tyhjyyden tunnetta ja auttaisi löytämään jotakin suuntaa elämälle. Kesän alussa olin aina toiveikas - uusi alku! Huolimatta siitä, että ainakin osa reissuista oli mahtavia kokemuksia; juhlia, (kesä)kavereita ja valtavasti uusia kokemuksia, niin syksyisin vastassa oli aina sama vanha tyhjyyden tunne.

Valmistuin yliopistosta, sain ensimmäisen oman alan työpaikkani, ensimmäisen vakituisen virkani, ostin ensimmäisen asuntoni ja menin naimisiin. Pintapuolisesti kaikki oli mallillaan. Lyhyen innostuksen jälkeen jokaista saavutusta seurasi kuitenkin tyhjyyden tunne ja itselle esitetty kysymys: mitä seuraavaksi. Kun omien häideni jälkeisenä päivänä itkin kotona ja pelkäsin eroa ja yksin jäämistä, havahduin tähän tyhjyyden kierteeseen. Mitkään ulkoiset saavutukset eivät tekisi minusta ehjää ja kokonaista.

Hakeuduin terapiaan ja lisäksi tukikeskus Valopilkun järjestämään entisten koulukiusattujen vertaistukiryhmään. Tapasin ensimmäistä kertaa muita koulukiusaamista kokeneita ja avasin omia kokemuksiani. Osa ryhmäläisten kokemuksista oli kuin peilikuvia omistani, mikä auttoi konkreettisesti ymmärtämään, etten ole kokemusteni kanssa yksin. Olin aiemmin kuunnellut kiusattujen tarinoita podcasteista ja saanut niistäkin hieman lohtua, mutta oli kuitenkin erilainen kokemus olla suorassa yhteydessä toisiin saman kaltaisessa tilanteessa olleisiin. Vaikka oman kiusaamiskokemuksen käsitteleminen jäi ryhmän päättymisen jälkeen vielä kesken, koen ryhmän tarjonneen erittäin tärkeän askeleen toipumiseen ja suosittelenkin ryhmään osallistumista lämpimästi kaikille kiusaamista kokeneille – erityisesti, jos et ole aiheesta aiemmin juurikaan puhunut.

Itselläni toipumisprosessi jatkuu terapialla ja tavoitteenani on vahvistaa itsetuntoa ja pyrkiä selvittämään mitä elämältäni haluan tai en halua sekä harjoitella ainakin jämäkkää käyttäytymistä. Pystyn jo suhtautumaan tulevaisuuteen toiveikkaammin, vaikka epävarmuus ja ulkopuolisuuden sekä tyhjyyden tunne ovat edelleen läsnä hetkestä riippuen enemmän tai vähemmän. Uskon ja toivon kuitenkin, että asioilla on tapana järjestyä ja kun menneisyys on riittävällä tavalla käsitelty, olen entistäkin vahvempi ja rohkeampi elämään juuri omanlaistani elämää ja tavoittelemaan unelmiani. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

Nainen, 38.