Tyhjä ja hukassa –
entisen koulukiusatun tarina
Pienenä lapsena ja
koululaisena olin ihan tavallinen lapsi: iloinen, utelias ja aktiivinen. Ehkäpä
olin jopa tavanomaista uskaliaampi, sillä ensimmäisen luokan runoillassa haalin
esitettäväkseni kaikista pisimmän runon, vähän myöhemmin osallistuin lasten
valtakunnalliseen laulukilpailuun ja näyttelin pääroolin koulun joulujuhlassa. Tämä
uskaliaisuus ei saanut kuitenkaan kehittyä rauhassa, vaan alkoi hävitä
salakavalasti pikkuhiljaa.
Ala-asteen kolmannesta
luokasta alkaen jouduin koulukiusatuksi. Kiusaaminen oli aluksi tavaroiden
piilottamista, tönäisyjä ja muuta pientä kiusantekoa. Jossain vaiheessa kiusaaminen
muuttui lähes jokapäiväiseksi, pääosin sanalliseksi alistamiseksi ja
häpäisemiseksi. Minulle myös läheteltiin nimettömiä pilkkaavia viestejä ja
minuna esiintyen soitettiin nolaavia puheluita muille.
Olin ”kaveriporukkani” ylimääräinen;
se, joka haluttiin mukaan, jotta muut voisivat tuntea itsensä paremmiksi ja
vahvemmiksi. Koin olevani ”kaveriporukkani” armoilla; jos he halusivat minulla
olevan paha olo, niin heillä oli valta se tehdä – ja heidän vallassaan oli myös
päättää, milloin minulla saisi olla helpompi ja kevyempi päivä. En koskaan
kertonut kiusaamisesta kenellekään, sillä pelkäsin yksinäisyyttä enemmän kuin
mitään. Sitä, että seisoisin aina yksin välitunnilla ja jäisin ilman paria paritehtävissä,
sillä en kokenut voivani kuulua koulussa mihinkään muuhunkaan porukkaan. Tämä
toistuva ja lähes päivittäinen kiusaaminen jatkui yläasteen loppuun saakka. Ja
silloin kun se vihdoin lukion alettua loppui, olinkin jo rikkinäisempi, kuin
itse tuolloin edes tajusin.
Jatkuva kiusaaminen oli
päättynyt, mutta tilalle tuli uudenlaiset haasteet. Hetken aikaa koulun alettua
tunsin saaneeni uuden alun, voivani aloittaa puhtaalta pöydältä ja saada
kavereita. Ei mennyt kuitenkaan pitkään, kun aloin tuntea valtavaa
ulkopuolisuutta. Ajattelin, että minusta ei pidetty ja pelkäsin tuppautuvani
seuraan. Aloin vetäytyä ja usein vietin välitunnilla aikaa koulun
syrjäisemmissä osissa ja toivoin, ettei minua huomata. Häpesin yksinäisyyttäni
enkä halunnut muiden näkevän minua yksin.
Lukion jälkeen pidin pari
välivuotta matkustellen, työskennellen ja yliopistoon valmentavasti opiskellen.
Olin valinnut haaveammatikseni alan, jonka myötä ajattelin saavani arvostusta -
ehkä sen myötä saisin uuden alun. Pääsinkin opiskelemaan haluamaani alaa
ja hetken aikaa koin ylpeyttä ja innostusta. Pian opiskeluarjen alettua tuttu kaava
toistui ja aloin vetäytyä. Suoritin suurimman osan luentokursseista
itsenäisesti opiskellen, koska pelkäsin ulkopuolisuuden kokemusta ja torjutuksi
tulemista. Taaskin häpesin
yksinäisyyttäni. Hakeuduin opiskelemaan kirjastoihin, joissa mahdollisimman
pienellä todennäköisyydellä törmäisin tuttuihin. Samalla kun pelkäsin ja
välttelin, niin toisaalta myös kaipasin sosiaalisia kontakteja ja hakeuduin
opiskeluaikoinani mukaan useampaan järjestötoimintaan. Osassa jatkoin vain
hetken, joissakin pidemmän aikaa, mutta missään en kokenut kuitenkaan täysin
kuuluvani joukkoon, joten kokemukset jäivät aina enemmän tai vähemmän tyhjiksi.
Opiskeluvuosien kesinä lähdin aina ulkomaille töihin taikka harjoitteluun ja
olin puoli vuotta opiskelijavaihdossakin. Toivoin, että arjesta poistuminen vähentäisi
tyhjyyden tunnetta ja auttaisi löytämään jotakin suuntaa elämälle. Kesän alussa
olin aina toiveikas - uusi alku! Huolimatta siitä, että ainakin osa
reissuista oli mahtavia kokemuksia; juhlia, (kesä)kavereita ja valtavasti uusia
kokemuksia, niin syksyisin vastassa oli aina sama vanha tyhjyyden tunne.
Valmistuin yliopistosta,
sain ensimmäisen oman alan työpaikkani, ensimmäisen vakituisen virkani, ostin
ensimmäisen asuntoni ja menin naimisiin. Pintapuolisesti kaikki oli mallillaan.
Lyhyen innostuksen jälkeen jokaista saavutusta seurasi kuitenkin tyhjyyden
tunne ja itselle esitetty kysymys: mitä seuraavaksi. Kun omien häideni jälkeisenä
päivänä itkin kotona ja pelkäsin eroa ja yksin jäämistä, havahduin tähän tyhjyyden
kierteeseen. Mitkään ulkoiset saavutukset eivät tekisi minusta ehjää ja kokonaista.
Hakeuduin terapiaan ja
lisäksi tukikeskus Valopilkun järjestämään entisten koulukiusattujen
vertaistukiryhmään. Tapasin ensimmäistä kertaa muita koulukiusaamista kokeneita
ja avasin omia kokemuksiani. Osa ryhmäläisten kokemuksista oli kuin peilikuvia
omistani, mikä auttoi konkreettisesti ymmärtämään, etten ole kokemusteni kanssa
yksin. Olin aiemmin kuunnellut kiusattujen tarinoita podcasteista ja saanut
niistäkin hieman lohtua, mutta oli kuitenkin erilainen kokemus olla suorassa
yhteydessä toisiin saman kaltaisessa tilanteessa olleisiin. Vaikka oman kiusaamiskokemuksen
käsitteleminen jäi ryhmän päättymisen jälkeen vielä kesken, koen ryhmän
tarjonneen erittäin tärkeän askeleen toipumiseen ja suosittelenkin ryhmään
osallistumista lämpimästi kaikille kiusaamista kokeneille – erityisesti, jos et
ole aiheesta aiemmin juurikaan puhunut.
Itselläni toipumisprosessi
jatkuu terapialla ja tavoitteenani on vahvistaa itsetuntoa ja pyrkiä selvittämään
mitä elämältäni haluan tai en halua sekä harjoitella ainakin jämäkkää
käyttäytymistä. Pystyn jo suhtautumaan tulevaisuuteen toiveikkaammin, vaikka
epävarmuus ja ulkopuolisuuden sekä tyhjyyden tunne ovat edelleen läsnä hetkestä
riippuen enemmän tai vähemmän. Uskon ja toivon kuitenkin, että asioilla on
tapana järjestyä ja kun menneisyys on riittävällä tavalla käsitelty, olen entistäkin
vahvempi ja rohkeampi elämään juuri omanlaistani elämää ja tavoittelemaan
unelmiani. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan!
