”Herkkis”. ”Tyhmä”. ”Sä et osaa mitään”. Minulle nauraminen oli melkein koko luokan huvi. Erityisen hauskaa oli, kun opettaja vaati minua ottamaan esille kirjojani tai muita tavaroita, joita välitunnilla oli viety pulpetista tai laukusta. En koskaan uskaltanut sanoa siitä kenellekään. Minulle liimattiin lappuja selkään ja tehtiin erilaisia jäyniä, joille kaikki sitten nauroivat. Vessaan en uskaltanut mennä, koska jotkut tytöt uittivat meidän ”heikkojen” päitä vessanpytyssä. Koulupäivät olivat täynnä varuillaan oloa, oman selustan turvaamista. Toisten ilmeiden ja eleiden tulkitsemista ja turvallisuuden varmistamista.
Mitä opin itsestäni kouluvuosinani? Opin että herkkyys on huono ja halveksittava asia, että minä olen vääränlainen ja ettei minusta ole mihinkään. Koulun tarkoituksena tuskin oli opettaa sellaista, mutta se on mitä siellä opin, ja mitä itsestäni ajattelin vielä vuosia koulun loputtua. Oman tien löytäminen oli hankalaa, kun ei uskonut itseensä. Särkynyttä itsetuntoa ei korjata hetkessä, siihen on mennyt hieman enemmän aikaa.
Onneksi minulla on aina ollut kyky haaveilla itseni pois epämiellyttävästä ympäristöstä ja arjesta. Mielikuvitukseni on vienyt minut maailmaan, missä ei ole ollut ikäviä ihmisiä, missä on voinut olla oma itsensä ja missä olen ollut turvassa. Se on auttanut minua näkemään itsestäni muutakin kuin sen, mitä koulu minulle itsestäni opetti. Ja lopulta se on saanut minut kyseenalaistamaan koulussa tapahtuneita asioita ja leimaa, jonka siellä sain. Olen myös ollut onnekas, sillä minulla on kaikesta huolimatta ollut ystäviä, jotka ovat tukeneet heikkoina hetkinä, jotka ovat saaneet minut uskomaan, että minusta on johonkin, että olen arvokas ja että nousen vielä kuopastani. Ja niin olen tehnyt.