Miksi maahanmuuttajia kiusataan, miksi he ovat itse kiusaajia?

 

Maahanmuuttajia on Suomessa 7118 vuonna 2024. Se on prosentteina 0,125% koko väestöstä. Maahanmuuttajia on eniten pääkaupunkiseudulla, ja vähiten Pohjois-Pohjanmaalla. (Tilastokeskus 2024) Mitä tulee maahanmuuttajiin, eniten ongelmia kohdataan näin ollen pääkaupunkiseudulla. Heidän keskellään muodostuu jengejä, joita poliisi joutuu aktiivisesti seuraamaan. Nämä nuorisojengit ovat usein sekaantuneet väkivallantekoihin, päihteisiin ja muuhun häirintään, mutta eivät yksin muodosta profiilia kaikista maahanmuuttajista. Kouluissa nämä maahanmuuttajat ovat aivan tavallisia lapsia ja nuoria, joilla voi olla hyvin traumaattinen tausta, erilainen perhekulttuuri kuin valtaväestöllä, he saattavat joutua opettelemaan eri kielen, elleivät ole syntyneet Suomessa alun perinkin. Nykyiset maahanmuuttajanuoret ovat jo toisessa polvessa joutuneet kantamaan vanhempiensa sotatraumoja, ja joutuvat kohtaamaan kulttuurin yhteentörmäyksiä tämän tästä. Esimerkiksi naisen asema on hyvin radikaali Suomessa, verrattuna esimerkiksi afgaaneihin tai Irakin pakolaisten naisten asemaan. Noissa yhteiskunnissa nainen on aina miestä vähäarvoisempi, eikä esimerkiksi voi mennä lääkäriin ilman miespuolista perheenjäsentä.

 

Tyttöjen koulutustaso on ollut Lähi-Idässä matala, eikä sitä ole pidetty naisille kuuluvana asiana. Monikaan nainen ei ole saanut koulutusta ammattiin, joten he ovat myös taloudellisesti miehestään riippuvaisia. Poikien koulutus sen sijaan on eri asia, ja siihen kannustetaan myös kotona. Mies on mukana kaikissa koulupalavereissa, ja edustaa koko perhettä. Koulun voi olla vaikea tavoittaa perheen äitiä, joka harvoin on millään lailla kielitaitoinen, tai edes tietoinen lapsensa kouluasioista, ellei mies siitä hänelle puhu. Lain mukaan oppilashuollossa tulee tavoittaa kuitenkin molemmat huoltajat, ja tätä asiaa miesten on vaikea ymmärtää, koska heidän kulttuurissaan tämä ei ole sallittua. Näin ollen äidin mielipidettä harvoin päästään kuulemaan, esimerkiksi lastensuojelutapausten kohdalla.

 

Lasten opetuksessa poikien osuus esimerkiksi luokassa voi olla suuri, kun tyttöjä on selkeä vähemmistö. Vanhemmat saattavat tulla kesken oppitunnin seuraamaan lastensa opetusta, ja saattavat kieltää esimerkiksi musiikin käytön opetuksessa. Lapset ovat siitä innoissaan, mutta aikuisen auktoriteetin alla lasten omat mieltymykset tukahdutetaan. Lapset ovat kuitenkin lapsia, tulivat he millaisista kulttuuritaustoista hyvänsä. Opettaja voi olla ainoa aikuinen, joka kertoo heille heidän oikeuksistaan ja persoonansa arvosta ja arvokkuudesta. Esimerkiksi tyttöjen kohdalla rohkaiseminen on usein ristiriitaista, koska tytöt eivät ole tottuneet sellaiseen, eivätkä ole oppineet kotona mallia naisen arvosta.

 

Kiusaamista esiintyy molemmin suuntaisesti maahanmuuttajien keskuudessa että valtaväestön kanssa. Maahanmuuttajalapsi on ”helppo kohde” jo pelkän ihonvärinsä, uskontonsa tai olettamuksista johtuen. Jos lapsella on taustallaan vanha trauma, voi kiusaaminen laukaista trauman uudelleen, ja sen käsittely vaatii entistä enemmän aikaa ja tukea. Maahanmuuttajalapsi voi olla myös kiusaajan roolissa, johtuen esimerkiksi naisen ja tyttöjen arvon vähättelystä, tapojen erilaisuudesta tai yksinkertaisesta vallan halusta. Maahanmuuttajien keskinäinen väkivalta on tapa hakea valta-asemaa ryhmässä. Mitä korkeammalla hierarkiassa nuori on, sitä kovemmin hän käyttää väkivaltaa muita kohtaan. Väkivalta on usein fyysistä ja kovakouraista, koska se on kyseisessä kulttuurissa hyväksytympää kuin mitä Suomessa. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan 63% maahanmuuttajista on kokenut rasistista syrjintää, nimittelyä, tai muuta kiusaamista ja väkivaltaa. (Lähteenmäki 2018)

 

Yksi piirre on huomioitava myös, mikä on näiden Lähi-idästä tulevilla perheillä ja kokonaisilla suvuilla on mainittavaa, on kunniaväkivalta. Jos nainen esimerkiksi tavataan seurustelemasta jonkun muun kuin aviomiehensä kanssa, vaikka se olisikin vain ystävyyssuhde, saattaa suvun miehet perheen kunnian säilyttääkseen vaurioittaa naisen kasvot hapolla tai jopa uhata tappaa tämän. Tämä kunniaväkivalta on laissa kielletty Suomessa, mutta kulttuurin vaikutus on lakia suurempi tekijä. Näin suvun miehet antavat mallin perheen pojille väkivallan hyväksyttävyydestä ja perheen naisten ja tyttöjen alisteisesta asemasta. Ja tämä malli siirtyy aina seuraaville sukupolville. Ja mikäli perhe kääntyy Islamista esimerkiksi kristityksi oltuaan pitkään Suomessa, on tämä suvulle niin suuri häpeä, että perhe erotetaan yhteisöstä, eikä perheeseen olla enää missään yhteydessä. Tämä on luonnollisesti raskasta, ja vaikuttaa koko perheen henkiseen hyvinvointiin.

 

Kulttuurit ovat moninaisia, ja Afrikasta tulevia pakolaisia seurattuani olen saanut kokemuksia myös aivan toisenlaisesta tavasta kohdata uusi yhteiskunta. Suuri osa poliittisista tai sodan pakolaisista on kiitollinen saatuaan turvapaikan ja he haluavat integroitua yhteiskuntaan opettelemalla uutta kieltä ja uuden ammatin. He myös suuntaavat toimintaansa ulospäin kotinsa ulkopuolelle, ja ovat hyvin vieraanvaraisia. Kaikki eivät siis ole väkivaltaisia tai halua kumota Suomalaista yhteiskuntaa tai tapoja toimia, vaan elävät kulttuurinsa kanssa rinnakkain suomalaisen kulttuurin kanssa. Usein nämä ihmiset ovat kristittyjä, joten heidän arvonsa ovat jo lähellä suomalaisia arvoja eivätkä ne ole ristiriidassa suomalaisen tasa-arvokäsityksen kanssa. Mutta nämäkin lapset tulevat usein kiusatuksi kouluissa jo pelkästään ihonvärinsä takia, heitä haukutaan eri nimityksillä ja syrjitään pois porukasta. Sosiaalinen eristäminen ja yksin jättäminen ovat tehokkaita tapoja vaikuttaa lapsen mielenterveyteen negatiivisesti. Ja jos opettaja ei puutu tähän kiusaamiseen, se tuskin kovin helpolla loppuu. Tässä kohtaa pitäisi opettaa lapsille tasa-arvoa ja sen merkitystä yhteiskunnassa.

 

Pienemmät lapset, varhaiskasvatusiässä, harvoin kiusaavat tietoisesti erilaisesta kulttuurista tulevaa lasta. He eivät vielä tiedosta kulttuurisia eroja, vaan suhtautuvat ihonvärin erilaisuuteen luonnollisesti. He eivät osaa vielä rasismia, eivätkä näin ollen erottele leikkikavereitaan kulttuurin tai ulkonäön perusteella. Mitä enemmän päiväkodissa ja kouluissa on muun maan edustajia, sitä luonnollisempaa lasten välinen kohtaaminen on. Lapset ovat ”sokeita” ihonvärille tai uskonnolle. He saattavat vilpittömästi kysyä, miksi et osaa puhua oikein tai miksi ihosi on ruskeampi kuin minun? Tästä pitäisi vanhempienkin ja isompien lasten ottaa oppia. Miksi ylipäätään luokittelemme toisiamme? Miksi emme anna toisille tilaa elää niin kuin itse elämme? Kouluissa tulisi opettaa rasisminvastaiseen toimintaan, jotta lapset ja nuoret eivät myöhemminkään sitä viljelisi. Väkivaltaisuuksiin tulisi puuttua entistä kovemmalla kädellä. Suomessa on Suomen lait, joita tulee täällä noudattaa. Siitä ei pääse yli eikä ympäri edes perustelemalla väkivaltaisuutta kulttuuriseksi piirteeksi.

 

Kiusaaminen on väkivaltaa myös maahanmuuttajiin kohdistuvana että maahanmuuttajien tekemänä. Maahanmuuttajanuoriin pätevät yhtä lailla samat keinot kuin mitä valtaväestön kohdallakin. Kouluissa tulisi olla nollatoleranssi rasismille, ja asenteita voi muuttaa tiedon lisäämisellä, koulutuksella tai vaikka kutsumalla maahanmuuttajaperheet kertomaan omasta kulttuuristaan luokille. Tieto lisää tietoisuutta vierauden sijaan. Pelko tuntematonta kohtaan häviää kun tieto lisääntyy. Näin voidaan vaikuttaa asenteisiin koko koulun ja koululaitoksen tasolla.

 

Ja mitä tulee perheiden kohdalle, neuvoksi antaisin, että koulut voisivat pitää vanhempainillan, johon kutsuvat kaikki maahanmuuttajaperheet, ja ne, joita asia jotenkin koskettaa, ja jakaisivat siellä tietoa suomalaisesta koulukulttuurista, oppilashuollon toiminnasta, vanhempien vastuusta lastensa kotikasvatuksessa, kulttuurierojen vaikutuksesta lasten tulevaisuuteen, väkivallan merkityksestä, kiusaamisen luonteesta ja puuttumisen keinoista. Mitä enemmän vanhemmilla on tietoa suomalaisesta koulukulttuurista, sitä enemmän heillä on mahdollisuuksia vaikuttaa omaan toimintaansa ja asenteisiinsa suomalaisessa kulttuurissa toimiessaan. Kannustaisin höllentämään liekoja naisten suhteen ja päästämään naiset osallistumaan lastensa kasvatukseen, ja tuomaan tyttärensä kouluun. Tämä voi olla haastavaa, mutta yrittänyttä ei lannisteta. Ainakin on yritetty vaikuttaa.

 

Jos vanhempainilta ei toteudu, toinen vaihtoehto on tehdä opaskirja koulun toimintakulttuurista, ja koulun ajatuksista liittyen maahanmuuttajiin ja korostaa, että kunnioitetaan heidän kulttuuriaan, mutta kannustetaan heitä näkemään vallitseva kulttuuri ympärillään. Edelleen kannustan tiedon jakamiseen yllä olevista teemoista, erityisesti vanhempien vastuuttamisesta, väkivallan merkityksestä ja kulttuurierojen vaikutuksesta lasten tulevaisuuteen. Korostetaan yhteistä tavoitetta lasten hyvinvoinnin lisäämiseksi ja oppimistulosten parantamiseksi, ja kiusaamisen minimoimiseksi. Yhteistyöhön kannustaminen on tärkeää, ja annetaan konkreettisia keinoja sen mahdollistamiseksi.

Suvi-Tuulia Korhonen

Mitä tehdä kun oma lapsi kiusaa? Tai jos huoli nousee päivähoidossa lapsiryhmässä tai koululuokassa? Miten siihen voi puuttua?

Ihan ensimmäiseksi on kartoitettava mahdolliset muutokset perheen ja kasvatusympäristön rakenteessa ja arjessa, joka märittelee myös lapsen arjen ja rutiinit. Kaikki muutokset, aikuisten silmissä pienetkin, horjuttavat lapsen turvallisuuden tunnetta ja lapsi hakee herkästi tasapainoa oman paikkansa löytämiseksi kaveriporukassa. Tämä saattaa näkyä lapsen taipumuksena hyökätä toisia lapsia kohtaan, koska lapsi ei löydä muita tapoja toimia ilman aikuisen ohjausta. Lapsi elää hetkessä, joten on turha odottaa, että lapsi näkisi elämäänsä ja toimintansa seurauksia pitkällä tähtäimellä. Lapsen elämä tapahtuu tässä ja nyt, joten myös puuttumisen on tapahduttava lapsentahtisesti. Kaikkien kasvattajien on oltava samassa linjassa, yhtenä rintamana luomassa rajoja lapsen toiminnalle, ja toiminnan uudelleen suuntaamiselle. Toistuvat, hyvää tarkoittavat mutta usein tehottomat kasvatuskeskustelut eivät auta, vaan lisäävät vanhempien syyllisyyttä tilanteessa. Vanhemmat tarvitsevat ennemmin ohjausta kuin arvosteluja.

Kuinka sitten suunnataan lapsen toiminta kiusaamisesta rakentavampaan suuntaan? Annetaan lapselle vaihtoehtoisia toimintatapoja sen tilalle, mikä kielletään. Rajat on asetettava, ja se lisää lapsen turvallisuuden tunnetta. Turvasta käsin lapsen on hyvä opetella tunteiden tunnistamista ja nimeämistä. Lapsi hakee kiusaamalla yhteyttä toisiin lapsiin, kuin myös aikuisen reaktioita. Aikuisilla on vastuu siitä, millä tavoin näitä reaktioita osoitetaan lapselle. Lapsi provosoi, ja saa näin aikuiset reagoimaan. Tätä reaktiota lapsi hakeekin. Vaikkakin kyseenalaisin keinoin, mutta huomio on hänessä. Saako lapsi riittävästi positiivista huomiota? Vai onko palaute aina negatiivista? Rangaistuksia? Entä jos asia käännetäänkin toisin päin, ja reagointi tapahtuukin vain silloin, kun lapsi tekee jotain hyvää, onnistuu jossain, tai käyttäytyy hyvin? Näillä asioilla vahvistetaan lapsen itsetuntoa ja vähennetään tarvetta hakea huomiota negatiivisella käytöksellä. Positiivinen palaute palkitseekin enemmän kun huomio, jonka hän saa toimimalla kielletysti.

Lapsi ei ymmärrä syy-seuraus-suhteita. Ne täytyy opettaa hänelle. Tässä apuna ovat usein kirjat, joissa on opettavainen tarina. Rauhallisena hetkenä lukeminen paitsi antaa huomiota, myös antaa ajattelemisen aihetta. Tällaisia kirjoja on kirjasto pullollaan, ja niitä kannattaa käyttää tukena keskustelulle lapsen kanssa. Lisäksi tunteiden käsittelyssä pienemmillä lapsilla voi käyttää mm. muovailuvahan moukarointia, sotkemista maalausvälineillä (hallitussa ympäristössä) tai liikunnan avulla. Pääasia on, että lapsi pääsee purkamaan liian energiansa jollain positiivisella tavalla, ja näin hänen toimintaansa voidaan ohjata pois kiusaamiskäyttäytymisestä. Kaverit voidaan ottaa tähän mukaan, ja opettaa samalla muillekin tunnetaitoja. Kun lapsi huomaa, että muillakin on tunteet, hän oppii samalla huomioimaan ja ymmärtämään myös niitä. Tässä lasta ei kuitenkaan voi jättää yksin, vaan hän tarvitsee aikuisen tukea tunteiden nimeämisessä ja niiden purkamisessa.

Onko mahdollista, että lapsella olisi nepsy-piirteitä, eikä sen vuoksi osaa kommunikoida muiden kanssa, vaan pyrkii hallitsemaan tilannetta siten, kun on tottunut tekemään? Tätä olisi hyvä seurata, jos tutkimuksiin ohjaaminen on ajankohtaista eikä muista puuttumisen keinoista huolimatta lapsen käytös muutu. Myös vanhemmat tarvitsevat tukea lapsensa kasvatuksessa, ja heitä kannattaa muistuttaa omien voimavarojensa säilyttämisestä ja lisäämisestä. On myös tärkeää tehdä yhteistyötä mahdollisuuksien mukaan muiden perheiden kanssa, erityisesti kiusaamisen kohteen vanhempien kanssa. Yleensä ihmiset arvostavat vastuunottoa ja tilanteensa aitoa ymmärrystä. Yhteistyö on parhaimmillaan vastavuoroista ja hedelmällistä. Yhteydenotto voi olla vaikeaa, joten sen voi tehdä myös päiväkodin tai koulun kautta. Pääasia on, että yhteys syntyy jotakin kautta.

Kouluikäisen lapsen kohdalla yhteistyö korostuu, koska nuori osaa jo itse arvioida tekojensa seurauksia, ja ymmärtää, että toisillakin on tunteet. Kasvatukselliset keskustelut kotona ja koulussa ovat tässä kohtaa aiheellisia, mutta edelleenkin perheen syyllistäminen on turhaa. Lapsi ja nuori ei ole ”paha”, vaikka hänen toimintansa onkin tuomittavaa. Rajat on asetettava, eikä niiden yli mennä. Tässä kohtaa, jos lapsi tai nuori alkaa olla täysin rajaton, on otettava kovemmat keinot käyttöön, ja tarvittaessa tehdä jopa rikosilmoitus ja lastensuojeluilmoitus nuoresta, joka toistuvasti oireilee kiusaamalla muita. Tunnetaidot eivät ole kehittyneet, ja järki tulee aina jälkijunassa kehityksessä. Tätä järkeä on syytä kasvattaa aikuisen avulla. Tarvitsisiko nuori jonkun ulkopuolisen aikuisen puuttumista tilanteeseensa? Jos vanhempia ei uskota, voi olla paikallaan pyytää lastensuojelun perhetyön apua. Korostan kuitenkin, että huostaanotto ei ole ratkaisu tilanteeseen, vaan apu pitää osata tuoda perheeseen. Lapsen ja nuoren siirtäminen pois perheyhteydestä tai uuteen kouluun sijoittaminen ei ratkaise ongelmia, vaan yleensä pahentaa niitä. Myös nuorille on olemassa kiusaamisesta kertovia kirjoja, joita on hyvä luetuttaa. Nuoren kanssa on hyvä tehdä myös persoonallisuuskartta, jossa etsitään nuoren vahvuuksia ja korostetaan hyviä toimintatapoja, ja jätetään vähemmälle huomiolle kiusaamiskäyttäytyminen. Kun palkinto – eli aikuisen reaktio – vähenee, yleensä sen hakeminenkin menettää merkitystään.

Lisäksi koulussa on hyvä huomioida ryhmän dynamiikan merkitys kiusaamistilanteissa. Koko ryhmää koskeva ryhmäyttämistyö on oivallinen työkalu rakennettaessa yhteisöllisyyttä ja me-henkeä. Opettajan asenne ja toiminta on tässä ensisijalla. Jos opettaja ei ota tosissaan kiusaamista ryhmäilmiönä, vesittää se kaikki muutkin yritykset parantaa tilannetta. Huomio tässä kohtaa kohdistuu ammattilaisiin, niihin kasvattajiin, jotka ovat lähellä nuoria. Peräänkuulutan siis vastuuta. Vastuuta nuorten tunnetaitojen kasvatuksessa, vastuuta tilanteiden rajaamisessa, vastuuta luokan yhteisöllisyyden luomisessa. Tämä pätee myös päiväkotiympäristössä.

Toivon voimia kaikille niille perheille, joita aihe koskettaa tavalla tai toisella, pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne! Tunnette oman lapsenne parhaiten, joten puolustakaa heidän oikeuksiaan rakentavaan kasvatukseen ja suojaavaan kehitykseen. Kaikki lapset ansaitsevat hyvän ja turvallisen kasvuympäristön.

 

Suvi-Tuulia Korhonen

Sosionomi YAMK