Mitä tehdä kun oma lapsi kiusaa? Tai jos huoli nousee päivähoidossa lapsiryhmässä tai koululuokassa? Miten siihen voi puuttua?

Ihan ensimmäiseksi on kartoitettava mahdolliset muutokset perheen ja kasvatusympäristön rakenteessa ja arjessa, joka märittelee myös lapsen arjen ja rutiinit. Kaikki muutokset, aikuisten silmissä pienetkin, horjuttavat lapsen turvallisuuden tunnetta ja lapsi hakee herkästi tasapainoa oman paikkansa löytämiseksi kaveriporukassa. Tämä saattaa näkyä lapsen taipumuksena hyökätä toisia lapsia kohtaan, koska lapsi ei löydä muita tapoja toimia ilman aikuisen ohjausta. Lapsi elää hetkessä, joten on turha odottaa, että lapsi näkisi elämäänsä ja toimintansa seurauksia pitkällä tähtäimellä. Lapsen elämä tapahtuu tässä ja nyt, joten myös puuttumisen on tapahduttava lapsentahtisesti. Kaikkien kasvattajien on oltava samassa linjassa, yhtenä rintamana luomassa rajoja lapsen toiminnalle, ja toiminnan uudelleen suuntaamiselle. Toistuvat, hyvää tarkoittavat mutta usein tehottomat kasvatuskeskustelut eivät auta, vaan lisäävät vanhempien syyllisyyttä tilanteessa. Vanhemmat tarvitsevat ennemmin ohjausta kuin arvosteluja.

Kuinka sitten suunnataan lapsen toiminta kiusaamisesta rakentavampaan suuntaan? Annetaan lapselle vaihtoehtoisia toimintatapoja sen tilalle, mikä kielletään. Rajat on asetettava, ja se lisää lapsen turvallisuuden tunnetta. Turvasta käsin lapsen on hyvä opetella tunteiden tunnistamista ja nimeämistä. Lapsi hakee kiusaamalla yhteyttä toisiin lapsiin, kuin myös aikuisen reaktioita. Aikuisilla on vastuu siitä, millä tavoin näitä reaktioita osoitetaan lapselle. Lapsi provosoi, ja saa näin aikuiset reagoimaan. Tätä reaktiota lapsi hakeekin. Vaikkakin kyseenalaisin keinoin, mutta huomio on hänessä. Saako lapsi riittävästi positiivista huomiota? Vai onko palaute aina negatiivista? Rangaistuksia? Entä jos asia käännetäänkin toisin päin, ja reagointi tapahtuukin vain silloin, kun lapsi tekee jotain hyvää, onnistuu jossain, tai käyttäytyy hyvin? Näillä asioilla vahvistetaan lapsen itsetuntoa ja vähennetään tarvetta hakea huomiota negatiivisella käytöksellä. Positiivinen palaute palkitseekin enemmän kun huomio, jonka hän saa toimimalla kielletysti.

Lapsi ei ymmärrä syy-seuraus-suhteita. Ne täytyy opettaa hänelle. Tässä apuna ovat usein kirjat, joissa on opettavainen tarina. Rauhallisena hetkenä lukeminen paitsi antaa huomiota, myös antaa ajattelemisen aihetta. Tällaisia kirjoja on kirjasto pullollaan, ja niitä kannattaa käyttää tukena keskustelulle lapsen kanssa. Lisäksi tunteiden käsittelyssä pienemmillä lapsilla voi käyttää mm. muovailuvahan moukarointia, sotkemista maalausvälineillä (hallitussa ympäristössä) tai liikunnan avulla. Pääasia on, että lapsi pääsee purkamaan liian energiansa jollain positiivisella tavalla, ja näin hänen toimintaansa voidaan ohjata pois kiusaamiskäyttäytymisestä. Kaverit voidaan ottaa tähän mukaan, ja opettaa samalla muillekin tunnetaitoja. Kun lapsi huomaa, että muillakin on tunteet, hän oppii samalla huomioimaan ja ymmärtämään myös niitä. Tässä lasta ei kuitenkaan voi jättää yksin, vaan hän tarvitsee aikuisen tukea tunteiden nimeämisessä ja niiden purkamisessa.

Onko mahdollista, että lapsella olisi nepsy-piirteitä, eikä sen vuoksi osaa kommunikoida muiden kanssa, vaan pyrkii hallitsemaan tilannetta siten, kun on tottunut tekemään? Tätä olisi hyvä seurata, jos tutkimuksiin ohjaaminen on ajankohtaista eikä muista puuttumisen keinoista huolimatta lapsen käytös muutu. Myös vanhemmat tarvitsevat tukea lapsensa kasvatuksessa, ja heitä kannattaa muistuttaa omien voimavarojensa säilyttämisestä ja lisäämisestä. On myös tärkeää tehdä yhteistyötä mahdollisuuksien mukaan muiden perheiden kanssa, erityisesti kiusaamisen kohteen vanhempien kanssa. Yleensä ihmiset arvostavat vastuunottoa ja tilanteensa aitoa ymmärrystä. Yhteistyö on parhaimmillaan vastavuoroista ja hedelmällistä. Yhteydenotto voi olla vaikeaa, joten sen voi tehdä myös päiväkodin tai koulun kautta. Pääasia on, että yhteys syntyy jotakin kautta.

Kouluikäisen lapsen kohdalla yhteistyö korostuu, koska nuori osaa jo itse arvioida tekojensa seurauksia, ja ymmärtää, että toisillakin on tunteet. Kasvatukselliset keskustelut kotona ja koulussa ovat tässä kohtaa aiheellisia, mutta edelleenkin perheen syyllistäminen on turhaa. Lapsi ja nuori ei ole ”paha”, vaikka hänen toimintansa onkin tuomittavaa. Rajat on asetettava, eikä niiden yli mennä. Tässä kohtaa, jos lapsi tai nuori alkaa olla täysin rajaton, on otettava kovemmat keinot käyttöön, ja tarvittaessa tehdä jopa rikosilmoitus ja lastensuojeluilmoitus nuoresta, joka toistuvasti oireilee kiusaamalla muita. Tunnetaidot eivät ole kehittyneet, ja järki tulee aina jälkijunassa kehityksessä. Tätä järkeä on syytä kasvattaa aikuisen avulla. Tarvitsisiko nuori jonkun ulkopuolisen aikuisen puuttumista tilanteeseensa? Jos vanhempia ei uskota, voi olla paikallaan pyytää lastensuojelun perhetyön apua. Korostan kuitenkin, että huostaanotto ei ole ratkaisu tilanteeseen, vaan apu pitää osata tuoda perheeseen. Lapsen ja nuoren siirtäminen pois perheyhteydestä tai uuteen kouluun sijoittaminen ei ratkaise ongelmia, vaan yleensä pahentaa niitä. Myös nuorille on olemassa kiusaamisesta kertovia kirjoja, joita on hyvä luetuttaa. Nuoren kanssa on hyvä tehdä myös persoonallisuuskartta, jossa etsitään nuoren vahvuuksia ja korostetaan hyviä toimintatapoja, ja jätetään vähemmälle huomiolle kiusaamiskäyttäytyminen. Kun palkinto – eli aikuisen reaktio – vähenee, yleensä sen hakeminenkin menettää merkitystään.

Lisäksi koulussa on hyvä huomioida ryhmän dynamiikan merkitys kiusaamistilanteissa. Koko ryhmää koskeva ryhmäyttämistyö on oivallinen työkalu rakennettaessa yhteisöllisyyttä ja me-henkeä. Opettajan asenne ja toiminta on tässä ensisijalla. Jos opettaja ei ota tosissaan kiusaamista ryhmäilmiönä, vesittää se kaikki muutkin yritykset parantaa tilannetta. Huomio tässä kohtaa kohdistuu ammattilaisiin, niihin kasvattajiin, jotka ovat lähellä nuoria. Peräänkuulutan siis vastuuta. Vastuuta nuorten tunnetaitojen kasvatuksessa, vastuuta tilanteiden rajaamisessa, vastuuta luokan yhteisöllisyyden luomisessa. Tämä pätee myös päiväkotiympäristössä.

Toivon voimia kaikille niille perheille, joita aihe koskettaa tavalla tai toisella, pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne! Tunnette oman lapsenne parhaiten, joten puolustakaa heidän oikeuksiaan rakentavaan kasvatukseen ja suojaavaan kehitykseen. Kaikki lapset ansaitsevat hyvän ja turvallisen kasvuympäristön.

 

Suvi-Tuulia Korhonen

Sosionomi YAMK