Mistä kiusaamisväkivalta kumpuaa ja miten ennaltaehkäistä sitä?

Koulukiusaaminen on yksi väkivallan muoto ja aina myös sekä terveys-, turvallisuus- että ihmisoikeuskysymys. Se, puhummeko väkivallasta ”pienenä kahnauksena” vai pahoinpitelynä kertoo asenteistamme väkivaltaa kohtaan. Kiusaamisväkivaltaa kokevalle asian vähättely kuten ”älä välitä”-hokemat viestittävät, ettei hänen kokemuksensa ole tärkeä. Silloin kiusattu helposti alkaa syyttää itseään, vaikka varsinainen syy on ryhmän dynamiikassa. Kiusaamisväkivalta on ryhmäilmiö, jonka syntymiseen vaikuttaa ympäristön asenteet ja normit sekä aikuisten antama malli. Ryhmän normit ja asenteet joko sallivat tai tuomitsevat väkivallan.

Kiusaaminen kumpuaa lisäksi ihmisen biologisesta tarpeesta saada kuulua ryhmään ja tulla hyväksytyksi. Samalla se synnyttää rooleja ja ryhmäpainetta sekä tarvetta oman aseman turvaamiseen. Ihmisluontoon niin ikään kuuluva, usein tiedostamaton pelko tulla hylätyksi, voi ajaa meidät alistamaan ja kiusaamaan toisia. Kiusaamisväkivallalle maaperää luovat lisäksi ennakkoluulot sekä kielteiset asenteet ja stereotypiat toisista. Voisi sanoa väkivallan käytön olevan oire rikkoutuneesta turvallisuudesta ja luottamuksesta, ja lääke siihen on luottamuksen ja turvallisuuden rakentaminen.

Kiusaamisväkivalta liittyy aina myös ympäröivään kulttuuriin ja siinä vallalla oleviin asenteisiin, normeihin ja käytäntöihin. Kun ympäristön normit tukevat väkivaltaista käyttäytymistä, kuten loukkaavaa kielenkäyttöä, kiusaamisesta tulee hyväksyttyä. Tästä syystä edes näkyvää fyysistä väkivaltaa ei aina tunnisteta väkivallaksi. Hiljaista ulossulkemista ja vallankäyttöä voi olla vielä vaikeampaa tunnistaa, koska se saattaa näkyä vain hienovaraisina, tulkinnanvaraisina ilmeinä ja eleinä.

Väkivallan käyttö on opittu käyttäytymismalli. Lohdullista onkin se, että siitä voi myös oppia pois, kun sen juurisyy löydetään. Kiusaaja ei kiusaa ilman syytä, vaan taustalla voi olla oman turvallisuuden takaamisen lisäksi aseman saavuttaminen, (tiedostamaton) kateus tai hyväksynnän tarve. Syyt, joita kiusaajat yleensä käytökselleen kertovat, ovat ulkoisia ja pinnallisia, ja kertovat harvemmin kiusaavan lapsen toimintaa ohjaavista tunnetason tarpeista. Juurisyihin olisi tärkeää päästä, jotta häntä voidaan tukea muuttamaan käytöstään. Mitä hän on vailla, minkä tarpeen kiusaaminen täyttää?

 

Toistuvasti hylätyksi joutuminen voi johtaa kroonistuneeseen yksinäisyyteen. Väkivaltaa päivittäin kokevan lapsen tilanne muuttuu nopeasti lapsen psyykelle liian kuormittavaksi, varsinkin jos hänet pakotetaan paikkaan, missä hänen turvallisuuttaan ei voida taata. On luonnollista vältellä paikkaa, jossa ei ole turvassa, jolloin lapselle herkästi alkaa kertyä koulupoissaoloja. Poissaolojen syyn selvittely on tärkeää, ettei kiusatuksi joutuminen ehtisi vaikuttaa koulumotivaatioon ja menestykseen opinnoissa. Krooniseksi muuttunut stressi lamaannuttaa ja voi vaurioittaa lapsen psyykettä pysyvästi.

Kokijoiden tuen tehostaminen jo kouluympäristössä ja traumasensitiivisen lähestymistavan käyttö estäisi monen lapsen lisätraumatisoitumisen. Kiusaamisväkivaltaa ennaltaehkäisevät selkeät, kaikkia koskevat säännöt, kunnioittavat kohtaamiset arjessa ja turvallisen ilmapiirin rakentaminen päiväkodista lähtien. On tärkeää, että aikuiset sanoittavat kaikkea väkivaltaa ja puuttuvat siihen johdonmukaisesti. Tyttöjen välinen hiljainen väkivalta (silmien pyörittely, huokailut, merkitsevät katseet) tulisi myös sanoittaa ja tehdä näkyväksi arjessa ja sitä kautta muuttaa satuttavaa käytöstä.

Puuttumistilanteessa jo kunnioittavasti kohdatuksi tuleminen rauhoittaa. Tilanteeseen pysähtyminen ja aktiivinen kuunteleminen kantaa pitkälle, sillä se on luottamuksen perusta. Turvallisuutta kokeva lapsi uskaltaa ilmaista tunteitaan, kun taas ohittaminen tai vähättely hiljentää tehokkaasti. Puuttumisen ja ennaltaehkäisyn tulisi rakentua joustavaan ja tehokkaaseen yhteistyöhön, jossa työskentelyn ytimessä on lapsen oikeudet ja etu.

KIRJOITTANUT: Tina Holmberg-Kalenius

 

Lisätietoa:

Hamarus, P., Holmberg-Kalenius, T ja Salmi, S. (2015). Opas kiusaamisen jälkihoitoon.

PS-kustannus. Jyväskylä.

Holmberg-Kalenius, T., Kaituri, N. ja Rastas, M. (2024). Vahingossa huitaisin, läpällä heitin.

Vastuut, oikeudet ja ratkaisut koulukiusaamistilanteissa. Kirjokansi.

Höistad, G. (2003). Irti kiusaamisen kierteestä. Kirjapaja.

Poijula, S. (2006). Lapsi ja kriisi: selviytymisen tukeminen. Kirjapaja.

Repo, L. (2015). Bullying and its prevention in early childhood education. Helsingin

yliopisto.

Salmivalli, C. (2000). Koulukiusaamiseen puuttuminen. Opetus 2000.

Salmivalli, C. (2024). Kiusaamisväkivalta. Ymmärrä kiusaamisilmiö ja puutu oikein.

Santalahti.

Katri: Saako ihmissuhteet sattua?

Kun suhde sattuu…

Osa inhimillisyyttämme ja hyvinvointiamme on rakentavat ja kunnioittavat ihmissuhteet. Niillä on merkitystä meidän identiteetin muodostumiseen, sosiaalisten taitojen harjoitteluun ja jopa itsetuntoon. Elämme muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa joko kasvokkain tai sosiaalisen median kautta melkein päivittäin. Meillä on näistä jokaisen ihmisen kanssa jonkinlainen ihmissuhde. Toisien kanssa syvällisempiä luottamussuhteita; niin kutsuttuja ystävyyssuhteita. Toiset ovat työkavereita, kolmannet tuttavia ja neljännet mahdollisesti perheenjäseniä tai sukulaisia ja viides parisuhde. Suhteita on monenlaisia ja suhteen laatu riippuu aina kahden erilaisen ihmisen taustoista, persoonallisuuksista ja vuorovaikutuksesta keskenään.

Terveet ihmissuhteet kantaa pitkälle. Ne antavat ja ottaa puolin sekä toisin, ja voivat olla suojaavina tekijöinä mielen sairauksilta! Rakentavissa ihmissuhteissa, jopa ystävyyssuhteissa tulisi pystyä katsomaan omia toimintamalleja, arvomaailmoja sekä persoonallisuuspiirteitä suhteessa suhteen vastakkaiseen osapuoleen, peiliin. Miksi vihaan toista? Miksi tuo ihminen saa tuntemaan itseni yksinäiseksi? Miksi juuri hänen toiminta saa minut vihaiseksi? Mitä nämä isot kysymykset kertovat sisimmästäni? Olenko kokenut joskus samaa, mutta eri ihmisen kanssa?

Parisuhteissa meistä tulee esille puolia, jotka on syvään uurrettu jo lapsuuden kokemuksista alkaen. Voisimme siis ajatella, että ihmissuhteessa toinen osapuoli toimii peilinä: Oma sisäinen maailmamme nousee eteemme tarkasteltavaksi, kun koemme aikuisuudessa hylkäämiskokemuksia, syrjintää ja yksinäisyyden tunteita.  Sisäiset tunteemme nousevat meistä esiin ihmissuhteiden vuorovaikutustilanteissa. Toisen ihmisen toiminta tai toimimattomuus voi kolahtaa siis syvälle sisimpäämme, koska sisällämme oleva haava aukeaa aina uudestaan, niin kauan, kunnes tiedostamme sen alkuperän.

Sisällämme oleva yksinäisyyden tunne voi pahimmillaan vinouttaa koko suhteen, jos ei tunteen omaava tunnista piirrettä itsessään. Syy ei välttämättä ole ihmisissä ympärillä, vaan myös omasta tunteesta joka on syntynyt monien menneisyyden kokemuksien summana. Tunne voi heijastua ulos erilaisina tunteen sekaisina toimintamalleina; pelkotiloina, ripustautumisena, vaativaisuutena tai vaikka mustasukkaisuutena. Tunne saa aikaan surua, vihaa ja jopa epätoivoa. Se on niin vallitseva, että joskus tunteen omaava voi olla tiedostamattaan ns. raskas omissa ihmissuhteissaan. Tämä raskaus saattaa olla iso kuilun rakentaja. Tunne jota ei välttämättä ne ymmärrä, jotka ei sitä itsessään koe ja näe.
Koemme tänä päivänä paljon yksinäisyyttä, muuttoliikkeen myötä maalta kaupunkeihin yhteisöllisyys on vähentynyt. Yhteisöön kuuluminen on kuitenkin luontainen osa inhimillisyyttä. Yhteisö voi olla se oma ystäväpiiri, tai perheyhteisö jossa jokainen huolehtii toisistaan ilman oman kruununsa kiillottamista. Silti näiden yhteisöjen sisäpuolella on ihmisiä jotka potee syvää yksinäisyyden tunnetta omasta puolisosta, perheestään, ystävistään ja jopa yhteiskunnasta:
Tuo ihminen joka kokee jokaisen ihmissuhteen vakavamielisesti. Tuo ihminen joka on lapsuudessaan kiusattu, ei kenenkään kaveri, ei kelvannut mihinkään ryhmään eikä mihinkään yhteisöön… Tuo aikuinen joka tuntee olonsa nyt yksinäiseksi, koska monikaan ei ymmärrä häntä. Ei hänen taustaa, eikä tunteitaan. Tuo aikuinen joka on onnellinen jokaisesta ihmissuhteesta, mutta myös epävarma ja haluaa luottaa. Tuo joka otti eron ystävästä yhtä raskaasti, kuin poikaystävästä. Tuo joka halusi ehdotonta hyväksyntää, kun oli rikki.  Hän ei osannut korjata ihmissuhteitaan, eikä uskaltanut puolustautua rakentavasti ja suri jokaista menetettyä ihmissuhdetta, kuin olisi surrut läheisen kuolemaa. Hänelle ei ollut itsestään selvää rakentaa suhteita, luottaa, antaa itsestään muille ja saada muilta. Hän pelkäsi koko ajan ja hänen pelkonsa kävivät usein toteen, hän luotti pahoihin ihmisiin koska näki heidän sisällä aina hyvää.
Hän lähti, koska yksin olikin helpompaa…
Se mikä monista tuntuu normaalilta voi olla toiselle todella raskas kokemus:
”Saako ero hyvästä ystävästä sattua näin paljon?”
SAA!

-Katri-