”Jos sais valita, niin mielummin ottaisin, et joku vaikka hakkais mua, mut silti mulla olis joku kaveri, kun tän, ettei kukaan edes huomaa mua.” (HS 26.11.2018)
Tutkimusten (esim. Kirves&Stoor-Grenner 2010, Repo 2015) mukaan jo varhaiskasvatuksessa voidaan lapsiryhmää havainnoimalla nähdä, millainen asema tietyllä lapsella ryhmässä on. On lapsia, joilla on vahvat sosiaaliset taidot, jotka ovat suosittuja ja saavat helposti ystäviä. Osa heistä on synnynnäisiä johtajatyyppejä, joita muut lapset mielellään jäljittelevät ja joiden suosiosta käydään kisaa. Näistäkin lapsista osa voi lähteä kasvattamaan valtaansa mm. ohjailemalla leikin kulkua, määrittelemällä toisten roolit leikissä ja joskus jopa sen, kuka saa osallistua leikkiin ja kuka jätetään sen ulkopuolelle. Aikuisten napakalla ohjauksella vallanpitäjä saadaan yleensä takaisin ruotuun – muistettava on myös se, että lapset vasta harjoittelevat sosiaalisia taitoja ja millainen toiminta on sopivaa erilaisissa tilanteissa. Toki aikuisten sen salliessa ja ehkä jopa tällaista käytöstä vahvistamalla lapsi hyötyy toiminnastaan ja kaikella todennäköisyydellä myös jatkaa sitä. Valta juovuttaa ja saavutetuista eduista ei luovuta.
Jokaisessa lapsiryhmässä on kuitenkin myös lapsia, joille on
vaikeaa mennä mukaan ryhmään ja liittyä leikkiin. Lapsi voi joutua tai vetäytyä
ryhmän ulkopuolelle siksi, että on luonnostaan hiljainen, ujo tai herkkä.
Tällainen lapsi on usein ns. huomiotta
jätetty lapsi, joka ei varsinaisesti tule ryhmänsä torjumaksi eli he
saattavat olla vertaisten hyväksymiä, vaikka heillä ei ole yhtään kaveria ja he
jäävät usein yksin. Toinen ryhmän ulkopuolelle helposti jäävä lapsityyppi on
sen sijaan edellisen vastakohta: impulsiivinen, reaktiivinen ja äänekäs lapsi,
jonka toiminnan toiset lapset kokevat häiritsevänä, ennakoimattomana tai jopa
pelottavana. Tällainen torjuttu lapsi
tulee usein puutteellisten sosioemotionaalisten taitojensa vuoksi jätetyksi
ulkopuolelle. Torjutuista lapsista ei pidetä eikä heitä hyväksytä.
Huomiotta jätetyt lapset eivät tutkimusten (Boivin, Hymel ja
Hodges 2001, Laine & Neitola 2002) mukaan juuri tee aktiivisesti aloitteita
tai kommunikoi muun ryhmän kanssa, vaikka haluaisivatkin siihen mukaan. He myös
tiedostavat torjuttuja lapsia paremmin olevansa ulkopuolisia, jonka vuoksi
heillä on alhaisempi itsearvostus ja he kokevat itsensä yksinäisemmiksi.
Aggressiiviset torjutut lapset yrittävät päästä ryhmään väkisin, he
keskeyttävät ja häiritsevät toisten toimintaa, eli päiväkoti-ikäisen sanoin:
”sotkevat leikit”. Tilannetta kuvaa hyvin esikouluikäisen pojan kommentti ”No
jos ne sanoo, ettei saa tulla mukaan leikkiin, niin sitten mä aina kiusaan
jokaista” (Laaksonen 2014).
Ulkopuolelle jättäminen ei vaadi sanoja tai tekoja, riittää
kun toisen jättää huomiotta. Kasvatuspsykologian dosentti Niina Junttila toteaa
kirjassaan Kavereita nolla: Lasten ja nuorten yksinäisyys (2015), että
ulkopuolisuuden tunne aiheuttaa kipua, jota ihmisaivot käsittelevät samalla
tavalla kuin fyysistä kipua. Kipu saa meidät puolustautumaan: vaihtoehtoina
ovat 1. hyökkääminen kivun aiheuttajaa vastaan 2. vetäytyminen tai 3.
jähmettyminen. Vain osalla ulkopuolelle suljetuista on voimia ja kykyä lähteä
taistelemaan tilannetta vastaan. Lapsi voi ensin pyrkiä mukaan ryhmään esim.
ystävällisillä eleillä, yrittämällä avata keskustelua toisten kanssa tai
kuljeskelemalla lapsiryhmän reunamilla. Elleivät nämä tuota tulosta, on
vaihtoehtona tuoda itsensä pakostakin toisille näkyväksi aggressiivisen
käytöksen avulla. Osa torjutuista lapsista ryhmäytyy keskenään, jolloin he
eivät jää kokonaan vertaisryhmän ulkopuolelle, vaan saattavat saavuttaa
aggressiivisella käytöksellään jopa pelonsekaista ihailua omassa ryhmässään.
Sekä huomiotta jätetyillä että torjutuilla lapsilla on riski
ajautua negatiivisen vuorovaikutuksen kehään, jolloin lapselle syntyy heikko
itsearvostus ja kielteinen käsitys sekä itsestään että muista. Hänellä ei ole
mahdollisuuksia harjoittaa vuorovaikutustaitojaan eivätkä ne pääse sen vuoksi
myöskään kehittymään. Lapsen on mahdotonta katkaista tällaista kehää omin
avuin. Lapsi ei kaipaa kliseitä, kuten ”mene vain reippaasti mukaan” tai
syyllistämistä ”ei kukaan halua olla sun kanssa, kun käyttäydyt noin”, vaan
aitoa aikuisen apua ja tukea sosiaalisiin tilanteisiin ja hyvien
vertaissuhteiden muodostamiseen jo varhaiskasvatuksesta lähtien. Tuen tarve on
selkeästi nähtävissä, mutta liian usein lapsi jätetään aikuistenkin taholta
yksin, selviytymään niillä keinoilla, joita hänellä on. Seurauksia saamme lukea
tasaisin väliajoin uutisista ja lehtien palstoilta ja usein kauhistelemme:
Miksi kukaan ei puuttunut? Miten kukaan ei nähnyt mitään? Yksinäisyyden
ennaltaehkäisy on myös kiusaamisen ja syrjäytymisen ennaltaehkäisyä.
Lähteinä käytetty:
Boivin, M., Hymel, S., Hodges, E.V.E. (2001). Toward a process view of peer rejection and harassment
Junttila, N. 2015 Kavereita nolla – Lasten ja nuorten yksinäisyys.
Kirves, L. & Stoor-Grenner, M. 2010. Kiusaavatko pienetkin lapset?
Laaksonen, V. 2014. Lasten vertaissuhdetaidot ja kiusaaminen esikoulun vertaisryhmissä
Laine, K.& Neitola, M. 2002. Lasten syrjäytyminen
päiväkodin vertaisryhmästä
Repo, L. 2015. Pienet lapset ja kiusaamisen ehkäisy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti