Voisinko rentoutua kesälomalla?

Kesä on täällä, ja vettä sataa. Silti voit ladata akkujasi tulevaan syksyyn, joko koulun aloitukseen tai työstä paluuseen. Ehkäpä voisit antaa aivojen ja kehon levätä, jotta syksyllä jatkaa arjen puuhissa.

Voisinko kenties lomalla jättää herätyskellon laittamatta, ja antaa kehon päättää milloin herään. Panosta myös hyvää uneen, puhtaisiin lakanoihin, vai kenties voisiko ulkona esimerkiksi teltassa nukkua.

Toinen mitä kesällä voi tehdä enemmän, on vähentää ruutuaikaa. Ulkona voi silti liikkua, vaikka sataisi. Nauttia sateen ropinasta. Etsiä uusia reittejä lenkkeillen tai mahdollisesti se oma suosikkilenkki, katsoa sitä uusin ja uteliain silmin. Voisiko etsiä uusia harrastuksia tai ehkäpä palata vanhan harrastuksen pariin.

Tai hetkinen, milloin viimeksi olet lukenut kirjan? Voisiko löytyä jotakin uutta lukemista, ja uppoutua kirjan lumoihin? Mikä voisi olla sinua kiinnostava kirja? Oletko joskus miettinyt, että piirtäminen tai maalaaminen voisivat olla sinun juttu. Kokeile ihmeessä! Laita vaikka lempimusiikkia soimaan, ja rentoudu taiteen parissa.

 

(Kuva. Pixabay) 

Mutta ennen kaikkea, ei tehdä noitakaan asioita suorittaen. Kesälomalla saa myös olla, tekemättä mitään, mutta onnistuuko se. Kestänkö ajatuksen, ettei ole mitään tekemistä?

Kuuntele kuitenkin omaa kehoasi ja mieltäsi – ne kertovat parhaiten, mitä rentoutuminen juuri sinulle tarkoittaa. 

Mukavaa ja rentouttavaa kesälomaa!

Koulukiusaaminen ei katso ikää – eikä paikkaa

 Tämä karu totuus muistuttaa meitä vanhempia siitä, että kukaan lapsi tai nuori ei ole täysin suojassa tältä ilmiöltä, riippumatta siitä, käykö hän alakoulua kaupungin keskustassa vai yläkoulua pienellä paikkakunnalla. Kiusaaminen voi piillä monenlaisissa muodoissa ja sen merkit voivat olla hienovaraisia, mikä tekee tunnistamisesta vanhemmille haastavaa.

Koulukiusaaminen ei ole enää pelkästään koulussa tapahtuvaa, vaan on siirtynyt enenemissä määrin internettiin ja sosiaaliseen mediaan. Vanhempana tunnen keinottomuutta, että miten voin auttaa omaa lastani, joka on kokenut kamalia asioita somessa. Nettikiusaaminen voi olla erityisen julmaa, sillä se ei tunne aikaa eikä paikkaa. Lapsi voi joutua häirinnän kohteeksi ympäri vuorokauden, ja vihaviestejä tai nöyryyttäviä kuvia voidaan jakaa laajalle joukolle hetkessä. Tämä voi aiheuttaa lapsessa valtavaa ahdistusta ja turvattomuuden tunnetta.

Lapsi voi vetäytyä yht´äkkiä, ja muuttuu varjoksi entisestä. Tuntuu, että ennen niin puhelias ja iloinen lapseni on nykyään hiljainen ja vetäytynyt. Mitä silloin voin tehdä?

                                            (Kuva. Pixabay)

Ensimmäinen ja tärkein askel on luoda turvallinen ja avoin ilmapiiri, jossa lapsi tuntee olonsa kuulluksi ja ymmärretyksi. Minun täytyy varata aikaa kahdenkeskisille keskusteluille ilman häiriöitä. Kertoa lapselleni, että olen huolissasi hänestä ja että olen valmis kuuntelemaan mitä tahansa hänellä on mielessään, ilman tuomitsemista.

Voihan olla, että lapseni on yrittänyt kertoa huolestaan jo jollekin, esimerkiksi koulussa, mutta toisinaan on saattanut kuulla sanat: ”sinä kuvittelet!”. Tällöin lapseni on menettänyt uskonsa apuun, että joku voisi häntä auttaa. Kuka tahansa, joka kokee kiusaamisväkivaltaa, missä tahansa muodossa, menettää luottamuksensa.

Tämä luottamuksen menettäminen on yksi kiusaamisen tuhoisimmista seurauksista. Kuka tahansa voi alkaa ajatella, ettei hänen kokemuksillaan ole väliä, ettei kukaan voi auttaa. Me vanhemmat, me ammattilaiset ja me aikuiset, meidän on kannettava vastuu siitä, että jokaisen lapsen ääni kuullaan ja otetaan vakavasti. Meidän on luotava turvallisia tiloja, joissa lapsi uskaltaa kertoa ilman pelkoa vähättelystä.

                                            (Kuva. Pixabay)

Haluan vielä korostaa eritoten vähättelyn kaameaa vaikutusta lapseen, joka on jo itse kokenut kiusaamista. Kiusaaminen itsessään raastaa lapsen itsetuntoa ja turvallisuudentunnetta. Kun tähän lisätään vähättely, se ikään kuin lyö lasta uudelleen maahan. Hän alkaa epäillä omia aistejaan ja tunteitaan. Onko minussa jotain vikaa, kun kukaan ei usko minua? Olenko todella liian herkkä? Nämä kysymykset voivat juurtua syvälle lapsen mieleen ja aiheuttaa pitkäaikaisia psyykkisiä traumoja. Vähättely on emotionaalista väkivaltaa, joka voi olla yhtä tuhoisaa kuin itse kiusaaminen.

Vanhempana tunnen suurta huolta ja avuttomuutta. Tiedän, että rakkaus ja tuki ovat lapsille korvaamatonta, enkä epäröi luottaa vaistohini ja etsiä apua. Yhdessä lapsen kanssa voimme selviytyä tästä. 

KIRJOITTANUT: Vanhempi, joka huolissaan koulukiusaamisesta. 

Mistä kiusaamisväkivalta kumpuaa ja miten ennaltaehkäistä sitä?

Koulukiusaaminen on yksi väkivallan muoto ja aina myös sekä terveys-, turvallisuus- että ihmisoikeuskysymys. Se, puhummeko väkivallasta ”pienenä kahnauksena” vai pahoinpitelynä kertoo asenteistamme väkivaltaa kohtaan. Kiusaamisväkivaltaa kokevalle asian vähättely kuten ”älä välitä”-hokemat viestittävät, ettei hänen kokemuksensa ole tärkeä. Silloin kiusattu helposti alkaa syyttää itseään, vaikka varsinainen syy on ryhmän dynamiikassa. Kiusaamisväkivalta on ryhmäilmiö, jonka syntymiseen vaikuttaa ympäristön asenteet ja normit sekä aikuisten antama malli. Ryhmän normit ja asenteet joko sallivat tai tuomitsevat väkivallan.

Kiusaaminen kumpuaa lisäksi ihmisen biologisesta tarpeesta saada kuulua ryhmään ja tulla hyväksytyksi. Samalla se synnyttää rooleja ja ryhmäpainetta sekä tarvetta oman aseman turvaamiseen. Ihmisluontoon niin ikään kuuluva, usein tiedostamaton pelko tulla hylätyksi, voi ajaa meidät alistamaan ja kiusaamaan toisia. Kiusaamisväkivallalle maaperää luovat lisäksi ennakkoluulot sekä kielteiset asenteet ja stereotypiat toisista. Voisi sanoa väkivallan käytön olevan oire rikkoutuneesta turvallisuudesta ja luottamuksesta, ja lääke siihen on luottamuksen ja turvallisuuden rakentaminen.

Kiusaamisväkivalta liittyy aina myös ympäröivään kulttuuriin ja siinä vallalla oleviin asenteisiin, normeihin ja käytäntöihin. Kun ympäristön normit tukevat väkivaltaista käyttäytymistä, kuten loukkaavaa kielenkäyttöä, kiusaamisesta tulee hyväksyttyä. Tästä syystä edes näkyvää fyysistä väkivaltaa ei aina tunnisteta väkivallaksi. Hiljaista ulossulkemista ja vallankäyttöä voi olla vielä vaikeampaa tunnistaa, koska se saattaa näkyä vain hienovaraisina, tulkinnanvaraisina ilmeinä ja eleinä.

Väkivallan käyttö on opittu käyttäytymismalli. Lohdullista onkin se, että siitä voi myös oppia pois, kun sen juurisyy löydetään. Kiusaaja ei kiusaa ilman syytä, vaan taustalla voi olla oman turvallisuuden takaamisen lisäksi aseman saavuttaminen, (tiedostamaton) kateus tai hyväksynnän tarve. Syyt, joita kiusaajat yleensä käytökselleen kertovat, ovat ulkoisia ja pinnallisia, ja kertovat harvemmin kiusaavan lapsen toimintaa ohjaavista tunnetason tarpeista. Juurisyihin olisi tärkeää päästä, jotta häntä voidaan tukea muuttamaan käytöstään. Mitä hän on vailla, minkä tarpeen kiusaaminen täyttää?

 

Toistuvasti hylätyksi joutuminen voi johtaa kroonistuneeseen yksinäisyyteen. Väkivaltaa päivittäin kokevan lapsen tilanne muuttuu nopeasti lapsen psyykelle liian kuormittavaksi, varsinkin jos hänet pakotetaan paikkaan, missä hänen turvallisuuttaan ei voida taata. On luonnollista vältellä paikkaa, jossa ei ole turvassa, jolloin lapselle herkästi alkaa kertyä koulupoissaoloja. Poissaolojen syyn selvittely on tärkeää, ettei kiusatuksi joutuminen ehtisi vaikuttaa koulumotivaatioon ja menestykseen opinnoissa. Krooniseksi muuttunut stressi lamaannuttaa ja voi vaurioittaa lapsen psyykettä pysyvästi.

Kokijoiden tuen tehostaminen jo kouluympäristössä ja traumasensitiivisen lähestymistavan käyttö estäisi monen lapsen lisätraumatisoitumisen. Kiusaamisväkivaltaa ennaltaehkäisevät selkeät, kaikkia koskevat säännöt, kunnioittavat kohtaamiset arjessa ja turvallisen ilmapiirin rakentaminen päiväkodista lähtien. On tärkeää, että aikuiset sanoittavat kaikkea väkivaltaa ja puuttuvat siihen johdonmukaisesti. Tyttöjen välinen hiljainen väkivalta (silmien pyörittely, huokailut, merkitsevät katseet) tulisi myös sanoittaa ja tehdä näkyväksi arjessa ja sitä kautta muuttaa satuttavaa käytöstä.

Puuttumistilanteessa jo kunnioittavasti kohdatuksi tuleminen rauhoittaa. Tilanteeseen pysähtyminen ja aktiivinen kuunteleminen kantaa pitkälle, sillä se on luottamuksen perusta. Turvallisuutta kokeva lapsi uskaltaa ilmaista tunteitaan, kun taas ohittaminen tai vähättely hiljentää tehokkaasti. Puuttumisen ja ennaltaehkäisyn tulisi rakentua joustavaan ja tehokkaaseen yhteistyöhön, jossa työskentelyn ytimessä on lapsen oikeudet ja etu.

KIRJOITTANUT: Tina Holmberg-Kalenius

 

Lisätietoa:

Hamarus, P., Holmberg-Kalenius, T ja Salmi, S. (2015). Opas kiusaamisen jälkihoitoon.

PS-kustannus. Jyväskylä.

Holmberg-Kalenius, T., Kaituri, N. ja Rastas, M. (2024). Vahingossa huitaisin, läpällä heitin.

Vastuut, oikeudet ja ratkaisut koulukiusaamistilanteissa. Kirjokansi.

Höistad, G. (2003). Irti kiusaamisen kierteestä. Kirjapaja.

Poijula, S. (2006). Lapsi ja kriisi: selviytymisen tukeminen. Kirjapaja.

Repo, L. (2015). Bullying and its prevention in early childhood education. Helsingin

yliopisto.

Salmivalli, C. (2000). Koulukiusaamiseen puuttuminen. Opetus 2000.

Salmivalli, C. (2024). Kiusaamisväkivalta. Ymmärrä kiusaamisilmiö ja puutu oikein.

Santalahti.

KIUSAAMISTA – Vaikka kaikkemme yritimme

 

Toimintakauden alussa elokuussa päiväkodin ryhmän muodosti joukko toisilleen tuntemattomia lapsia. Lapset tutustuivat toisiinsa, ja ryhmän aikuisiin, varhaiskasvatuksen opettajaan sekä kahteen lastenhoitajaan. Ryhmä aloitti heti alusta ryhmäyttämisen, sillä siten pyrittiin takaamaan ryhmään hyvä ryhmähenki. Yhdessä tekeminen ja säännöt olivat olennainen osa ryhmän toimintaa.

Halusimme ryhmässä tarjota lapselle turvallisen paikan, jossa viettää päivää, kun omat vanhemmat tai vanhempi oli töissä tai opiskelemassa. Tokihan meitä varhaiskasvatuksen työntekijöitä ohjasi varhaiskasvatuslaki ja varhaiskasvatussuunnitelma, ja se oli toimintamme pohja. Mutta se mitä näkyy lapsille, on me aikuiset, ja se ympäristö missä he olevat. Lapset eivät ajattele lakeja ja suunnitelmia, he ajattelevat, että on kiva ja turvallinen paikka, missä on kivoja ja turvallisia aikuisia.

 

Kaikista suunnitelmista ja ryhmäyttämisistä huolimatta, kiusaamista silti esiintyi. Lasten väliset temperamentti erot aiheuttivat tilanteita, joissa kaksi lasta usein löysivät toisensa nokikkain. Yksi tilanteista oli sellainen, että toinen lapsi halusi itsekseen selailla kirjaa, ja olla itsekseen rauhassa, kun taas toinen yritti menemällä liki ja kovaan ääneen häiritä toista.

Kaikesta siitä, mitä olimme käyneet yhdessä läpi lasten kanssa eri tilanteissa toimimisesta, syntyi tilanne, kun toinen lapsi löi toista. Tilanne käsiteltiin heti, ja asiasta kerrottiin kahden lapsen kotiin. Tämä aiheuttaa tietenkin tunteita myös vanhemmissa, ja silloin me vanhemmatkin saatetaan unohtaa asialliset käytöstavat, ja hyökkäämme leijonaemon tavoin puolustamaan omaa lastamme. Mikä on ymmärrettävää. Äitinä ja varhaiskasvatuksen työntekijänä voin todeta, että tunteet ja omat kokemukset vaikuttavat todella paljon.

On myös muistettava, että varhaiskasvatuksessa on vaitiolovelvollisuus, eikä toisen lapsen asioista voi kertoa muille perheille. Tämä on tärkeää, sillä ainakin itse äitinä haluan, että omien lasteni asioista ei muille perheille kerrota. Tämä voi aiheuttaa närää, kun ei tiedetä, miten asiat ovat esimerkiksi kiusaajan kohdalla, kun omaa lasta kiusataan.

Tärkeintä kaikessa olisi, yhdessä asioista keskusteleminen ja varhaiskasvatuksen ja päiväkodin arjen tuominen lähemmäksi perheitä. Lapsiryhmät ovat isoja ja valitettavasti isossa ryhmässä voi esiintyä kiusaamista, vaikka varhaiskasvatuksen ammattilaiset tekisivät mitä.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on korostaa yhteistyötä kodin ja varhaiskasvatuksen välillä. Yhdessä kiusaamista vastaan, varhaiskasvatuksessa opetellaan ryhmässä toimista ja muita sosiaalisia taitoja, kotona myös. Näiden taitojen opettelu edesauttaa hyvinvoivan lapsen kasvua ja kehitystä.

Tärkeintä on se, että opetamme pienille lapsillemme, että kiusaaminen on väärin ja se satuttaa! Ollaan ystävällisiä toinen toisillemme. 

 

KIRJOITTAJA: äiti ja varhaiskasvatuksen työntekijä

 

Miksi koulukiusaamiskokemuksien käsitteleminen on niin vaikeaa?

Olen jo pitkään kipuillut sen kanssa, että minun on ollut äärimmäisen vaikea sanoittaa ja kuvata ja siten käsitellä kouluaikaisia kokemuksiani. Viime aikoina olen alkanut ajatella, että omien kiusaamiseen liittyvien kokemusteni käsittelemisen ja jakamisen on tehnyt vaikeaksi se, että minuun ei ole kohdistunut yksittäisiä erityisen vakavia tekoja, vaan roikuin kuusi vuotta ikään kuin löysässä hirressä ollen lähes päivittäin ”vähäisemmän” halventamisen, pilkkaamisen, eristämisen ja muun ”pienemmän” kiusanteon kohteena. Ymmärrettävän ja johdonmukaisen kertomuksen muotoileminen edes itselle tuntui tässä tilanteessa ylitsepääsemättömän hankalalta. Omista kouluajoistani ja toistuvan kiusaamisen kohteeksi joutumisesta on toisekseen jo lähes kaksi vuosikymmentä ja olen vasta melko äskettäin alkanut aktiivisemmin pohtia menneitä traumaattisia kokemuksiani, mikä varmaankin osaltaan selittää asian käsittelyn hankaluutta.

Lähdin liikkeelle pohtimalla, mistä asioista minua kiusattiin. Minua pilkattiin ainakin siitä, että olin liian laiha ja minulla oli muita enemmän ihokarvoja. Minua pilkattiin kavereita isommista korvista. Minua pilkattiin siitä, kun lauloin musiikin tunnilla liian kovaa. Taisin saada osakseni myös arvostelua pärjäämisestäni liikunnassa, tai ainakin minut valittiin joukkueeseen viimeisenä tai parhaimmillaan toiseksi viimeisenä. Jos luokan tyttöjä oli pariton määrä, jouduin istumaan parittain asetellussa pulpetissa yksin.  Sanomisiani vääristeltiin ja niistä valehdeltiin tyttöporukan ulkopuolisille. Minun annettiin ymmärtää, että en olisi tervetullut mihinkään muihin porukoihin ja sen kyllä sisäistin ja uskoin lopulta erittäin hyvin. Minua pilkattiin, jos pärjäsin kokeessa muita huonommin, mutta myös jos pärjäsin muita paremmin. Sanomista tuli siitäkin, kun yhteiskuntaopin valtakunnallisen kokeen esseeni luettiin luokalleni hyvän arvion saaneena esimerkkinä.

Jotain fyysistäkin vallankäyttöä oli; tönimistä, hiusten nyppimistä, takin hupun irti repimistä, pipon heittämistä lumihankeen ja tavaroiden piilottamista, mutta nämä jäivät omissa muistoissani sivuosaan. Vaikka näkyviä mustelmia ei olisikaan tullut, niin henkisen haavat ulottuivat syvälle ja huomaan arvet edelleen kahden vuosikymmenen päästä.

Nainen, 38