Mistä kiusaamisväkivalta kumpuaa ja miten ennaltaehkäistä sitä?

Koulukiusaaminen on yksi väkivallan muoto ja aina myös sekä terveys-, turvallisuus- että ihmisoikeuskysymys. Se, puhummeko väkivallasta ”pienenä kahnauksena” vai pahoinpitelynä kertoo asenteistamme väkivaltaa kohtaan. Kiusaamisväkivaltaa kokevalle asian vähättely kuten ”älä välitä”-hokemat viestittävät, ettei hänen kokemuksensa ole tärkeä. Silloin kiusattu helposti alkaa syyttää itseään, vaikka varsinainen syy on ryhmän dynamiikassa. Kiusaamisväkivalta on ryhmäilmiö, jonka syntymiseen vaikuttaa ympäristön asenteet ja normit sekä aikuisten antama malli. Ryhmän normit ja asenteet joko sallivat tai tuomitsevat väkivallan.

Kiusaaminen kumpuaa lisäksi ihmisen biologisesta tarpeesta saada kuulua ryhmään ja tulla hyväksytyksi. Samalla se synnyttää rooleja ja ryhmäpainetta sekä tarvetta oman aseman turvaamiseen. Ihmisluontoon niin ikään kuuluva, usein tiedostamaton pelko tulla hylätyksi, voi ajaa meidät alistamaan ja kiusaamaan toisia. Kiusaamisväkivallalle maaperää luovat lisäksi ennakkoluulot sekä kielteiset asenteet ja stereotypiat toisista. Voisi sanoa väkivallan käytön olevan oire rikkoutuneesta turvallisuudesta ja luottamuksesta, ja lääke siihen on luottamuksen ja turvallisuuden rakentaminen.

Kiusaamisväkivalta liittyy aina myös ympäröivään kulttuuriin ja siinä vallalla oleviin asenteisiin, normeihin ja käytäntöihin. Kun ympäristön normit tukevat väkivaltaista käyttäytymistä, kuten loukkaavaa kielenkäyttöä, kiusaamisesta tulee hyväksyttyä. Tästä syystä edes näkyvää fyysistä väkivaltaa ei aina tunnisteta väkivallaksi. Hiljaista ulossulkemista ja vallankäyttöä voi olla vielä vaikeampaa tunnistaa, koska se saattaa näkyä vain hienovaraisina, tulkinnanvaraisina ilmeinä ja eleinä.

Väkivallan käyttö on opittu käyttäytymismalli. Lohdullista onkin se, että siitä voi myös oppia pois, kun sen juurisyy löydetään. Kiusaaja ei kiusaa ilman syytä, vaan taustalla voi olla oman turvallisuuden takaamisen lisäksi aseman saavuttaminen, (tiedostamaton) kateus tai hyväksynnän tarve. Syyt, joita kiusaajat yleensä käytökselleen kertovat, ovat ulkoisia ja pinnallisia, ja kertovat harvemmin kiusaavan lapsen toimintaa ohjaavista tunnetason tarpeista. Juurisyihin olisi tärkeää päästä, jotta häntä voidaan tukea muuttamaan käytöstään. Mitä hän on vailla, minkä tarpeen kiusaaminen täyttää?

 

Toistuvasti hylätyksi joutuminen voi johtaa kroonistuneeseen yksinäisyyteen. Väkivaltaa päivittäin kokevan lapsen tilanne muuttuu nopeasti lapsen psyykelle liian kuormittavaksi, varsinkin jos hänet pakotetaan paikkaan, missä hänen turvallisuuttaan ei voida taata. On luonnollista vältellä paikkaa, jossa ei ole turvassa, jolloin lapselle herkästi alkaa kertyä koulupoissaoloja. Poissaolojen syyn selvittely on tärkeää, ettei kiusatuksi joutuminen ehtisi vaikuttaa koulumotivaatioon ja menestykseen opinnoissa. Krooniseksi muuttunut stressi lamaannuttaa ja voi vaurioittaa lapsen psyykettä pysyvästi.

Kokijoiden tuen tehostaminen jo kouluympäristössä ja traumasensitiivisen lähestymistavan käyttö estäisi monen lapsen lisätraumatisoitumisen. Kiusaamisväkivaltaa ennaltaehkäisevät selkeät, kaikkia koskevat säännöt, kunnioittavat kohtaamiset arjessa ja turvallisen ilmapiirin rakentaminen päiväkodista lähtien. On tärkeää, että aikuiset sanoittavat kaikkea väkivaltaa ja puuttuvat siihen johdonmukaisesti. Tyttöjen välinen hiljainen väkivalta (silmien pyörittely, huokailut, merkitsevät katseet) tulisi myös sanoittaa ja tehdä näkyväksi arjessa ja sitä kautta muuttaa satuttavaa käytöstä.

Puuttumistilanteessa jo kunnioittavasti kohdatuksi tuleminen rauhoittaa. Tilanteeseen pysähtyminen ja aktiivinen kuunteleminen kantaa pitkälle, sillä se on luottamuksen perusta. Turvallisuutta kokeva lapsi uskaltaa ilmaista tunteitaan, kun taas ohittaminen tai vähättely hiljentää tehokkaasti. Puuttumisen ja ennaltaehkäisyn tulisi rakentua joustavaan ja tehokkaaseen yhteistyöhön, jossa työskentelyn ytimessä on lapsen oikeudet ja etu.

KIRJOITTANUT: Tina Holmberg-Kalenius

 

Lisätietoa:

Hamarus, P., Holmberg-Kalenius, T ja Salmi, S. (2015). Opas kiusaamisen jälkihoitoon.

PS-kustannus. Jyväskylä.

Holmberg-Kalenius, T., Kaituri, N. ja Rastas, M. (2024). Vahingossa huitaisin, läpällä heitin.

Vastuut, oikeudet ja ratkaisut koulukiusaamistilanteissa. Kirjokansi.

Höistad, G. (2003). Irti kiusaamisen kierteestä. Kirjapaja.

Poijula, S. (2006). Lapsi ja kriisi: selviytymisen tukeminen. Kirjapaja.

Repo, L. (2015). Bullying and its prevention in early childhood education. Helsingin

yliopisto.

Salmivalli, C. (2000). Koulukiusaamiseen puuttuminen. Opetus 2000.

Salmivalli, C. (2024). Kiusaamisväkivalta. Ymmärrä kiusaamisilmiö ja puutu oikein.

Santalahti.

KIUSAAMISTA – Vaikka kaikkemme yritimme

 

Toimintakauden alussa elokuussa päiväkodin ryhmän muodosti joukko toisilleen tuntemattomia lapsia. Lapset tutustuivat toisiinsa, ja ryhmän aikuisiin, varhaiskasvatuksen opettajaan sekä kahteen lastenhoitajaan. Ryhmä aloitti heti alusta ryhmäyttämisen, sillä siten pyrittiin takaamaan ryhmään hyvä ryhmähenki. Yhdessä tekeminen ja säännöt olivat olennainen osa ryhmän toimintaa.

Halusimme ryhmässä tarjota lapselle turvallisen paikan, jossa viettää päivää, kun omat vanhemmat tai vanhempi oli töissä tai opiskelemassa. Tokihan meitä varhaiskasvatuksen työntekijöitä ohjasi varhaiskasvatuslaki ja varhaiskasvatussuunnitelma, ja se oli toimintamme pohja. Mutta se mitä näkyy lapsille, on me aikuiset, ja se ympäristö missä he olevat. Lapset eivät ajattele lakeja ja suunnitelmia, he ajattelevat, että on kiva ja turvallinen paikka, missä on kivoja ja turvallisia aikuisia.

 

Kaikista suunnitelmista ja ryhmäyttämisistä huolimatta, kiusaamista silti esiintyi. Lasten väliset temperamentti erot aiheuttivat tilanteita, joissa kaksi lasta usein löysivät toisensa nokikkain. Yksi tilanteista oli sellainen, että toinen lapsi halusi itsekseen selailla kirjaa, ja olla itsekseen rauhassa, kun taas toinen yritti menemällä liki ja kovaan ääneen häiritä toista.

Kaikesta siitä, mitä olimme käyneet yhdessä läpi lasten kanssa eri tilanteissa toimimisesta, syntyi tilanne, kun toinen lapsi löi toista. Tilanne käsiteltiin heti, ja asiasta kerrottiin kahden lapsen kotiin. Tämä aiheuttaa tietenkin tunteita myös vanhemmissa, ja silloin me vanhemmatkin saatetaan unohtaa asialliset käytöstavat, ja hyökkäämme leijonaemon tavoin puolustamaan omaa lastamme. Mikä on ymmärrettävää. Äitinä ja varhaiskasvatuksen työntekijänä voin todeta, että tunteet ja omat kokemukset vaikuttavat todella paljon.

On myös muistettava, että varhaiskasvatuksessa on vaitiolovelvollisuus, eikä toisen lapsen asioista voi kertoa muille perheille. Tämä on tärkeää, sillä ainakin itse äitinä haluan, että omien lasteni asioista ei muille perheille kerrota. Tämä voi aiheuttaa närää, kun ei tiedetä, miten asiat ovat esimerkiksi kiusaajan kohdalla, kun omaa lasta kiusataan.

Tärkeintä kaikessa olisi, yhdessä asioista keskusteleminen ja varhaiskasvatuksen ja päiväkodin arjen tuominen lähemmäksi perheitä. Lapsiryhmät ovat isoja ja valitettavasti isossa ryhmässä voi esiintyä kiusaamista, vaikka varhaiskasvatuksen ammattilaiset tekisivät mitä.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on korostaa yhteistyötä kodin ja varhaiskasvatuksen välillä. Yhdessä kiusaamista vastaan, varhaiskasvatuksessa opetellaan ryhmässä toimista ja muita sosiaalisia taitoja, kotona myös. Näiden taitojen opettelu edesauttaa hyvinvoivan lapsen kasvua ja kehitystä.

Tärkeintä on se, että opetamme pienille lapsillemme, että kiusaaminen on väärin ja se satuttaa! Ollaan ystävällisiä toinen toisillemme. 

 

KIRJOITTAJA: äiti ja varhaiskasvatuksen työntekijä

 

Miksi koulukiusaamiskokemuksien käsitteleminen on niin vaikeaa?

Olen jo pitkään kipuillut sen kanssa, että minun on ollut äärimmäisen vaikea sanoittaa ja kuvata ja siten käsitellä kouluaikaisia kokemuksiani. Viime aikoina olen alkanut ajatella, että omien kiusaamiseen liittyvien kokemusteni käsittelemisen ja jakamisen on tehnyt vaikeaksi se, että minuun ei ole kohdistunut yksittäisiä erityisen vakavia tekoja, vaan roikuin kuusi vuotta ikään kuin löysässä hirressä ollen lähes päivittäin ”vähäisemmän” halventamisen, pilkkaamisen, eristämisen ja muun ”pienemmän” kiusanteon kohteena. Ymmärrettävän ja johdonmukaisen kertomuksen muotoileminen edes itselle tuntui tässä tilanteessa ylitsepääsemättömän hankalalta. Omista kouluajoistani ja toistuvan kiusaamisen kohteeksi joutumisesta on toisekseen jo lähes kaksi vuosikymmentä ja olen vasta melko äskettäin alkanut aktiivisemmin pohtia menneitä traumaattisia kokemuksiani, mikä varmaankin osaltaan selittää asian käsittelyn hankaluutta.

Lähdin liikkeelle pohtimalla, mistä asioista minua kiusattiin. Minua pilkattiin ainakin siitä, että olin liian laiha ja minulla oli muita enemmän ihokarvoja. Minua pilkattiin kavereita isommista korvista. Minua pilkattiin siitä, kun lauloin musiikin tunnilla liian kovaa. Taisin saada osakseni myös arvostelua pärjäämisestäni liikunnassa, tai ainakin minut valittiin joukkueeseen viimeisenä tai parhaimmillaan toiseksi viimeisenä. Jos luokan tyttöjä oli pariton määrä, jouduin istumaan parittain asetellussa pulpetissa yksin.  Sanomisiani vääristeltiin ja niistä valehdeltiin tyttöporukan ulkopuolisille. Minun annettiin ymmärtää, että en olisi tervetullut mihinkään muihin porukoihin ja sen kyllä sisäistin ja uskoin lopulta erittäin hyvin. Minua pilkattiin, jos pärjäsin kokeessa muita huonommin, mutta myös jos pärjäsin muita paremmin. Sanomista tuli siitäkin, kun yhteiskuntaopin valtakunnallisen kokeen esseeni luettiin luokalleni hyvän arvion saaneena esimerkkinä.

Jotain fyysistäkin vallankäyttöä oli; tönimistä, hiusten nyppimistä, takin hupun irti repimistä, pipon heittämistä lumihankeen ja tavaroiden piilottamista, mutta nämä jäivät omissa muistoissani sivuosaan. Vaikka näkyviä mustelmia ei olisikaan tullut, niin henkisen haavat ulottuivat syvälle ja huomaan arvet edelleen kahden vuosikymmenen päästä.

Nainen, 38

Miksi maahanmuuttajia kiusataan, miksi he ovat itse kiusaajia?

 

Maahanmuuttajia on Suomessa 7118 vuonna 2024. Se on prosentteina 0,125% koko väestöstä. Maahanmuuttajia on eniten pääkaupunkiseudulla, ja vähiten Pohjois-Pohjanmaalla. (Tilastokeskus 2024) Mitä tulee maahanmuuttajiin, eniten ongelmia kohdataan näin ollen pääkaupunkiseudulla. Heidän keskellään muodostuu jengejä, joita poliisi joutuu aktiivisesti seuraamaan. Nämä nuorisojengit ovat usein sekaantuneet väkivallantekoihin, päihteisiin ja muuhun häirintään, mutta eivät yksin muodosta profiilia kaikista maahanmuuttajista. Kouluissa nämä maahanmuuttajat ovat aivan tavallisia lapsia ja nuoria, joilla voi olla hyvin traumaattinen tausta, erilainen perhekulttuuri kuin valtaväestöllä, he saattavat joutua opettelemaan eri kielen, elleivät ole syntyneet Suomessa alun perinkin. Nykyiset maahanmuuttajanuoret ovat jo toisessa polvessa joutuneet kantamaan vanhempiensa sotatraumoja, ja joutuvat kohtaamaan kulttuurin yhteentörmäyksiä tämän tästä. Esimerkiksi naisen asema on hyvin radikaali Suomessa, verrattuna esimerkiksi afgaaneihin tai Irakin pakolaisten naisten asemaan. Noissa yhteiskunnissa nainen on aina miestä vähäarvoisempi, eikä esimerkiksi voi mennä lääkäriin ilman miespuolista perheenjäsentä.

 

Tyttöjen koulutustaso on ollut Lähi-Idässä matala, eikä sitä ole pidetty naisille kuuluvana asiana. Monikaan nainen ei ole saanut koulutusta ammattiin, joten he ovat myös taloudellisesti miehestään riippuvaisia. Poikien koulutus sen sijaan on eri asia, ja siihen kannustetaan myös kotona. Mies on mukana kaikissa koulupalavereissa, ja edustaa koko perhettä. Koulun voi olla vaikea tavoittaa perheen äitiä, joka harvoin on millään lailla kielitaitoinen, tai edes tietoinen lapsensa kouluasioista, ellei mies siitä hänelle puhu. Lain mukaan oppilashuollossa tulee tavoittaa kuitenkin molemmat huoltajat, ja tätä asiaa miesten on vaikea ymmärtää, koska heidän kulttuurissaan tämä ei ole sallittua. Näin ollen äidin mielipidettä harvoin päästään kuulemaan, esimerkiksi lastensuojelutapausten kohdalla.

 

Lasten opetuksessa poikien osuus esimerkiksi luokassa voi olla suuri, kun tyttöjä on selkeä vähemmistö. Vanhemmat saattavat tulla kesken oppitunnin seuraamaan lastensa opetusta, ja saattavat kieltää esimerkiksi musiikin käytön opetuksessa. Lapset ovat siitä innoissaan, mutta aikuisen auktoriteetin alla lasten omat mieltymykset tukahdutetaan. Lapset ovat kuitenkin lapsia, tulivat he millaisista kulttuuritaustoista hyvänsä. Opettaja voi olla ainoa aikuinen, joka kertoo heille heidän oikeuksistaan ja persoonansa arvosta ja arvokkuudesta. Esimerkiksi tyttöjen kohdalla rohkaiseminen on usein ristiriitaista, koska tytöt eivät ole tottuneet sellaiseen, eivätkä ole oppineet kotona mallia naisen arvosta.

 

Kiusaamista esiintyy molemmin suuntaisesti maahanmuuttajien keskuudessa että valtaväestön kanssa. Maahanmuuttajalapsi on ”helppo kohde” jo pelkän ihonvärinsä, uskontonsa tai olettamuksista johtuen. Jos lapsella on taustallaan vanha trauma, voi kiusaaminen laukaista trauman uudelleen, ja sen käsittely vaatii entistä enemmän aikaa ja tukea. Maahanmuuttajalapsi voi olla myös kiusaajan roolissa, johtuen esimerkiksi naisen ja tyttöjen arvon vähättelystä, tapojen erilaisuudesta tai yksinkertaisesta vallan halusta. Maahanmuuttajien keskinäinen väkivalta on tapa hakea valta-asemaa ryhmässä. Mitä korkeammalla hierarkiassa nuori on, sitä kovemmin hän käyttää väkivaltaa muita kohtaan. Väkivalta on usein fyysistä ja kovakouraista, koska se on kyseisessä kulttuurissa hyväksytympää kuin mitä Suomessa. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan 63% maahanmuuttajista on kokenut rasistista syrjintää, nimittelyä, tai muuta kiusaamista ja väkivaltaa. (Lähteenmäki 2018)

 

Yksi piirre on huomioitava myös, mikä on näiden Lähi-idästä tulevilla perheillä ja kokonaisilla suvuilla on mainittavaa, on kunniaväkivalta. Jos nainen esimerkiksi tavataan seurustelemasta jonkun muun kuin aviomiehensä kanssa, vaikka se olisikin vain ystävyyssuhde, saattaa suvun miehet perheen kunnian säilyttääkseen vaurioittaa naisen kasvot hapolla tai jopa uhata tappaa tämän. Tämä kunniaväkivalta on laissa kielletty Suomessa, mutta kulttuurin vaikutus on lakia suurempi tekijä. Näin suvun miehet antavat mallin perheen pojille väkivallan hyväksyttävyydestä ja perheen naisten ja tyttöjen alisteisesta asemasta. Ja tämä malli siirtyy aina seuraaville sukupolville. Ja mikäli perhe kääntyy Islamista esimerkiksi kristityksi oltuaan pitkään Suomessa, on tämä suvulle niin suuri häpeä, että perhe erotetaan yhteisöstä, eikä perheeseen olla enää missään yhteydessä. Tämä on luonnollisesti raskasta, ja vaikuttaa koko perheen henkiseen hyvinvointiin.

 

Kulttuurit ovat moninaisia, ja Afrikasta tulevia pakolaisia seurattuani olen saanut kokemuksia myös aivan toisenlaisesta tavasta kohdata uusi yhteiskunta. Suuri osa poliittisista tai sodan pakolaisista on kiitollinen saatuaan turvapaikan ja he haluavat integroitua yhteiskuntaan opettelemalla uutta kieltä ja uuden ammatin. He myös suuntaavat toimintaansa ulospäin kotinsa ulkopuolelle, ja ovat hyvin vieraanvaraisia. Kaikki eivät siis ole väkivaltaisia tai halua kumota Suomalaista yhteiskuntaa tai tapoja toimia, vaan elävät kulttuurinsa kanssa rinnakkain suomalaisen kulttuurin kanssa. Usein nämä ihmiset ovat kristittyjä, joten heidän arvonsa ovat jo lähellä suomalaisia arvoja eivätkä ne ole ristiriidassa suomalaisen tasa-arvokäsityksen kanssa. Mutta nämäkin lapset tulevat usein kiusatuksi kouluissa jo pelkästään ihonvärinsä takia, heitä haukutaan eri nimityksillä ja syrjitään pois porukasta. Sosiaalinen eristäminen ja yksin jättäminen ovat tehokkaita tapoja vaikuttaa lapsen mielenterveyteen negatiivisesti. Ja jos opettaja ei puutu tähän kiusaamiseen, se tuskin kovin helpolla loppuu. Tässä kohtaa pitäisi opettaa lapsille tasa-arvoa ja sen merkitystä yhteiskunnassa.

 

Pienemmät lapset, varhaiskasvatusiässä, harvoin kiusaavat tietoisesti erilaisesta kulttuurista tulevaa lasta. He eivät vielä tiedosta kulttuurisia eroja, vaan suhtautuvat ihonvärin erilaisuuteen luonnollisesti. He eivät osaa vielä rasismia, eivätkä näin ollen erottele leikkikavereitaan kulttuurin tai ulkonäön perusteella. Mitä enemmän päiväkodissa ja kouluissa on muun maan edustajia, sitä luonnollisempaa lasten välinen kohtaaminen on. Lapset ovat ”sokeita” ihonvärille tai uskonnolle. He saattavat vilpittömästi kysyä, miksi et osaa puhua oikein tai miksi ihosi on ruskeampi kuin minun? Tästä pitäisi vanhempienkin ja isompien lasten ottaa oppia. Miksi ylipäätään luokittelemme toisiamme? Miksi emme anna toisille tilaa elää niin kuin itse elämme? Kouluissa tulisi opettaa rasisminvastaiseen toimintaan, jotta lapset ja nuoret eivät myöhemminkään sitä viljelisi. Väkivaltaisuuksiin tulisi puuttua entistä kovemmalla kädellä. Suomessa on Suomen lait, joita tulee täällä noudattaa. Siitä ei pääse yli eikä ympäri edes perustelemalla väkivaltaisuutta kulttuuriseksi piirteeksi.

 

Kiusaaminen on väkivaltaa myös maahanmuuttajiin kohdistuvana että maahanmuuttajien tekemänä. Maahanmuuttajanuoriin pätevät yhtä lailla samat keinot kuin mitä valtaväestön kohdallakin. Kouluissa tulisi olla nollatoleranssi rasismille, ja asenteita voi muuttaa tiedon lisäämisellä, koulutuksella tai vaikka kutsumalla maahanmuuttajaperheet kertomaan omasta kulttuuristaan luokille. Tieto lisää tietoisuutta vierauden sijaan. Pelko tuntematonta kohtaan häviää kun tieto lisääntyy. Näin voidaan vaikuttaa asenteisiin koko koulun ja koululaitoksen tasolla.

 

Ja mitä tulee perheiden kohdalle, neuvoksi antaisin, että koulut voisivat pitää vanhempainillan, johon kutsuvat kaikki maahanmuuttajaperheet, ja ne, joita asia jotenkin koskettaa, ja jakaisivat siellä tietoa suomalaisesta koulukulttuurista, oppilashuollon toiminnasta, vanhempien vastuusta lastensa kotikasvatuksessa, kulttuurierojen vaikutuksesta lasten tulevaisuuteen, väkivallan merkityksestä, kiusaamisen luonteesta ja puuttumisen keinoista. Mitä enemmän vanhemmilla on tietoa suomalaisesta koulukulttuurista, sitä enemmän heillä on mahdollisuuksia vaikuttaa omaan toimintaansa ja asenteisiinsa suomalaisessa kulttuurissa toimiessaan. Kannustaisin höllentämään liekoja naisten suhteen ja päästämään naiset osallistumaan lastensa kasvatukseen, ja tuomaan tyttärensä kouluun. Tämä voi olla haastavaa, mutta yrittänyttä ei lannisteta. Ainakin on yritetty vaikuttaa.

 

Jos vanhempainilta ei toteudu, toinen vaihtoehto on tehdä opaskirja koulun toimintakulttuurista, ja koulun ajatuksista liittyen maahanmuuttajiin ja korostaa, että kunnioitetaan heidän kulttuuriaan, mutta kannustetaan heitä näkemään vallitseva kulttuuri ympärillään. Edelleen kannustan tiedon jakamiseen yllä olevista teemoista, erityisesti vanhempien vastuuttamisesta, väkivallan merkityksestä ja kulttuurierojen vaikutuksesta lasten tulevaisuuteen. Korostetaan yhteistä tavoitetta lasten hyvinvoinnin lisäämiseksi ja oppimistulosten parantamiseksi, ja kiusaamisen minimoimiseksi. Yhteistyöhön kannustaminen on tärkeää, ja annetaan konkreettisia keinoja sen mahdollistamiseksi.

Suvi-Tuulia Korhonen

Mitä tehdä kun oma lapsi kiusaa? Tai jos huoli nousee päivähoidossa lapsiryhmässä tai koululuokassa? Miten siihen voi puuttua?

Ihan ensimmäiseksi on kartoitettava mahdolliset muutokset perheen ja kasvatusympäristön rakenteessa ja arjessa, joka märittelee myös lapsen arjen ja rutiinit. Kaikki muutokset, aikuisten silmissä pienetkin, horjuttavat lapsen turvallisuuden tunnetta ja lapsi hakee herkästi tasapainoa oman paikkansa löytämiseksi kaveriporukassa. Tämä saattaa näkyä lapsen taipumuksena hyökätä toisia lapsia kohtaan, koska lapsi ei löydä muita tapoja toimia ilman aikuisen ohjausta. Lapsi elää hetkessä, joten on turha odottaa, että lapsi näkisi elämäänsä ja toimintansa seurauksia pitkällä tähtäimellä. Lapsen elämä tapahtuu tässä ja nyt, joten myös puuttumisen on tapahduttava lapsentahtisesti. Kaikkien kasvattajien on oltava samassa linjassa, yhtenä rintamana luomassa rajoja lapsen toiminnalle, ja toiminnan uudelleen suuntaamiselle. Toistuvat, hyvää tarkoittavat mutta usein tehottomat kasvatuskeskustelut eivät auta, vaan lisäävät vanhempien syyllisyyttä tilanteessa. Vanhemmat tarvitsevat ennemmin ohjausta kuin arvosteluja.

Kuinka sitten suunnataan lapsen toiminta kiusaamisesta rakentavampaan suuntaan? Annetaan lapselle vaihtoehtoisia toimintatapoja sen tilalle, mikä kielletään. Rajat on asetettava, ja se lisää lapsen turvallisuuden tunnetta. Turvasta käsin lapsen on hyvä opetella tunteiden tunnistamista ja nimeämistä. Lapsi hakee kiusaamalla yhteyttä toisiin lapsiin, kuin myös aikuisen reaktioita. Aikuisilla on vastuu siitä, millä tavoin näitä reaktioita osoitetaan lapselle. Lapsi provosoi, ja saa näin aikuiset reagoimaan. Tätä reaktiota lapsi hakeekin. Vaikkakin kyseenalaisin keinoin, mutta huomio on hänessä. Saako lapsi riittävästi positiivista huomiota? Vai onko palaute aina negatiivista? Rangaistuksia? Entä jos asia käännetäänkin toisin päin, ja reagointi tapahtuukin vain silloin, kun lapsi tekee jotain hyvää, onnistuu jossain, tai käyttäytyy hyvin? Näillä asioilla vahvistetaan lapsen itsetuntoa ja vähennetään tarvetta hakea huomiota negatiivisella käytöksellä. Positiivinen palaute palkitseekin enemmän kun huomio, jonka hän saa toimimalla kielletysti.

Lapsi ei ymmärrä syy-seuraus-suhteita. Ne täytyy opettaa hänelle. Tässä apuna ovat usein kirjat, joissa on opettavainen tarina. Rauhallisena hetkenä lukeminen paitsi antaa huomiota, myös antaa ajattelemisen aihetta. Tällaisia kirjoja on kirjasto pullollaan, ja niitä kannattaa käyttää tukena keskustelulle lapsen kanssa. Lisäksi tunteiden käsittelyssä pienemmillä lapsilla voi käyttää mm. muovailuvahan moukarointia, sotkemista maalausvälineillä (hallitussa ympäristössä) tai liikunnan avulla. Pääasia on, että lapsi pääsee purkamaan liian energiansa jollain positiivisella tavalla, ja näin hänen toimintaansa voidaan ohjata pois kiusaamiskäyttäytymisestä. Kaverit voidaan ottaa tähän mukaan, ja opettaa samalla muillekin tunnetaitoja. Kun lapsi huomaa, että muillakin on tunteet, hän oppii samalla huomioimaan ja ymmärtämään myös niitä. Tässä lasta ei kuitenkaan voi jättää yksin, vaan hän tarvitsee aikuisen tukea tunteiden nimeämisessä ja niiden purkamisessa.

Onko mahdollista, että lapsella olisi nepsy-piirteitä, eikä sen vuoksi osaa kommunikoida muiden kanssa, vaan pyrkii hallitsemaan tilannetta siten, kun on tottunut tekemään? Tätä olisi hyvä seurata, jos tutkimuksiin ohjaaminen on ajankohtaista eikä muista puuttumisen keinoista huolimatta lapsen käytös muutu. Myös vanhemmat tarvitsevat tukea lapsensa kasvatuksessa, ja heitä kannattaa muistuttaa omien voimavarojensa säilyttämisestä ja lisäämisestä. On myös tärkeää tehdä yhteistyötä mahdollisuuksien mukaan muiden perheiden kanssa, erityisesti kiusaamisen kohteen vanhempien kanssa. Yleensä ihmiset arvostavat vastuunottoa ja tilanteensa aitoa ymmärrystä. Yhteistyö on parhaimmillaan vastavuoroista ja hedelmällistä. Yhteydenotto voi olla vaikeaa, joten sen voi tehdä myös päiväkodin tai koulun kautta. Pääasia on, että yhteys syntyy jotakin kautta.

Kouluikäisen lapsen kohdalla yhteistyö korostuu, koska nuori osaa jo itse arvioida tekojensa seurauksia, ja ymmärtää, että toisillakin on tunteet. Kasvatukselliset keskustelut kotona ja koulussa ovat tässä kohtaa aiheellisia, mutta edelleenkin perheen syyllistäminen on turhaa. Lapsi ja nuori ei ole ”paha”, vaikka hänen toimintansa onkin tuomittavaa. Rajat on asetettava, eikä niiden yli mennä. Tässä kohtaa, jos lapsi tai nuori alkaa olla täysin rajaton, on otettava kovemmat keinot käyttöön, ja tarvittaessa tehdä jopa rikosilmoitus ja lastensuojeluilmoitus nuoresta, joka toistuvasti oireilee kiusaamalla muita. Tunnetaidot eivät ole kehittyneet, ja järki tulee aina jälkijunassa kehityksessä. Tätä järkeä on syytä kasvattaa aikuisen avulla. Tarvitsisiko nuori jonkun ulkopuolisen aikuisen puuttumista tilanteeseensa? Jos vanhempia ei uskota, voi olla paikallaan pyytää lastensuojelun perhetyön apua. Korostan kuitenkin, että huostaanotto ei ole ratkaisu tilanteeseen, vaan apu pitää osata tuoda perheeseen. Lapsen ja nuoren siirtäminen pois perheyhteydestä tai uuteen kouluun sijoittaminen ei ratkaise ongelmia, vaan yleensä pahentaa niitä. Myös nuorille on olemassa kiusaamisesta kertovia kirjoja, joita on hyvä luetuttaa. Nuoren kanssa on hyvä tehdä myös persoonallisuuskartta, jossa etsitään nuoren vahvuuksia ja korostetaan hyviä toimintatapoja, ja jätetään vähemmälle huomiolle kiusaamiskäyttäytyminen. Kun palkinto – eli aikuisen reaktio – vähenee, yleensä sen hakeminenkin menettää merkitystään.

Lisäksi koulussa on hyvä huomioida ryhmän dynamiikan merkitys kiusaamistilanteissa. Koko ryhmää koskeva ryhmäyttämistyö on oivallinen työkalu rakennettaessa yhteisöllisyyttä ja me-henkeä. Opettajan asenne ja toiminta on tässä ensisijalla. Jos opettaja ei ota tosissaan kiusaamista ryhmäilmiönä, vesittää se kaikki muutkin yritykset parantaa tilannetta. Huomio tässä kohtaa kohdistuu ammattilaisiin, niihin kasvattajiin, jotka ovat lähellä nuoria. Peräänkuulutan siis vastuuta. Vastuuta nuorten tunnetaitojen kasvatuksessa, vastuuta tilanteiden rajaamisessa, vastuuta luokan yhteisöllisyyden luomisessa. Tämä pätee myös päiväkotiympäristössä.

Toivon voimia kaikille niille perheille, joita aihe koskettaa tavalla tai toisella, pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne! Tunnette oman lapsenne parhaiten, joten puolustakaa heidän oikeuksiaan rakentavaan kasvatukseen ja suojaavaan kehitykseen. Kaikki lapset ansaitsevat hyvän ja turvallisen kasvuympäristön.

 

Suvi-Tuulia Korhonen

Sosionomi YAMK