Koulukiusaamista kokeneen moniammatillinen jälkihoito

 

Uusi blogikirjoitus luettavissa LAB Focus -blogissa: https://blogit.lab.fi/labfocus/koulukiusaamista-kokeneen-moniammatillinen-jalkihoito/

Jenna: Voimaa väreistä

Voimaa väreistä - terapeuttinen taidetoimintaryhmä kiusaamista kokeneille toteutui yhden viikon aikana kesäkuun alussa. Näin ryhmän ohjaaja, ryhmätaideterapiaa opiskeleva Jenna Luoto kuvaa ryhmää:

"Voimaa väreistä -ryhmä syntyi luovuuden herättelyn ajatuksesta. Oli ilo tarjota tämä kokonaisuus kesällä neljän päivän kokonaisuutena, jolloin pääsimme kokeilemaan ryhmän kanssa erilaisia luovuuteen tutustuttavia harjoituksia päivittäin. Ryhmäläiset olivat ilahduttavan avoimia kokeilemaan erilaisia kuva- ja sanataiteen harjoituksia ja katsomaan, mitä viikko heille toi mukanaan. Voimaa väreistä -ryhmässä tutustuttiin terapeuttiseen taidetoimintaan, jossa kuvalliset teokset toimivat vuorovaikutuksen keskiössä niin ryhmäläisten kuin ohjaajan välillä."

Perhonen lähtee lentoon

kauniina, turvassa,

tuntosarvet hereillä

herkkänä.

Nina: ULKOPUOLISUUS KIUSAAMISEN TAUSTALLA

”Jos sais valita, niin mielummin ottaisin, et joku vaikka hakkais mua, mut silti mulla olis joku kaveri, kun tän, ettei kukaan edes huomaa mua.” (HS 26.11.2018)

Tutkimusten (esim. Kirves&Stoor-Grenner 2010, Repo 2015) mukaan jo varhaiskasvatuksessa voidaan lapsiryhmää havainnoimalla nähdä, millainen asema tietyllä lapsella ryhmässä on. On lapsia, joilla on vahvat sosiaaliset taidot, jotka ovat suosittuja ja saavat helposti ystäviä. Osa heistä on synnynnäisiä johtajatyyppejä, joita muut lapset mielellään jäljittelevät ja joiden suosiosta käydään kisaa. Näistäkin lapsista osa voi lähteä kasvattamaan valtaansa mm. ohjailemalla leikin kulkua, määrittelemällä toisten roolit leikissä ja joskus jopa sen, kuka saa osallistua leikkiin ja kuka jätetään sen ulkopuolelle. Aikuisten napakalla ohjauksella vallanpitäjä saadaan yleensä takaisin ruotuun – muistettava on myös se, että lapset vasta harjoittelevat sosiaalisia taitoja ja millainen toiminta on sopivaa erilaisissa tilanteissa. Toki aikuisten sen salliessa ja ehkä jopa tällaista käytöstä vahvistamalla lapsi hyötyy toiminnastaan ja kaikella todennäköisyydellä myös jatkaa sitä. Valta juovuttaa ja saavutetuista eduista ei luovuta.

Jokaisessa lapsiryhmässä on kuitenkin myös lapsia, joille on vaikeaa mennä mukaan ryhmään ja liittyä leikkiin. Lapsi voi joutua tai vetäytyä ryhmän ulkopuolelle siksi, että on luonnostaan hiljainen, ujo tai herkkä. Tällainen lapsi on usein ns. huomiotta jätetty lapsi, joka ei varsinaisesti tule ryhmänsä torjumaksi eli he saattavat olla vertaisten hyväksymiä, vaikka heillä ei ole yhtään kaveria ja he jäävät usein yksin. Toinen ryhmän ulkopuolelle helposti jäävä lapsityyppi on sen sijaan edellisen vastakohta: impulsiivinen, reaktiivinen ja äänekäs lapsi, jonka toiminnan toiset lapset kokevat häiritsevänä, ennakoimattomana tai jopa pelottavana. Tällainen torjuttu lapsi tulee usein puutteellisten sosioemotionaalisten taitojensa vuoksi jätetyksi ulkopuolelle. Torjutuista lapsista ei pidetä eikä heitä hyväksytä.

Huomiotta jätetyt lapset eivät tutkimusten (Boivin, Hymel ja Hodges 2001, Laine & Neitola 2002) mukaan juuri tee aktiivisesti aloitteita tai kommunikoi muun ryhmän kanssa, vaikka haluaisivatkin siihen mukaan. He myös tiedostavat torjuttuja lapsia paremmin olevansa ulkopuolisia, jonka vuoksi heillä on alhaisempi itsearvostus ja he kokevat itsensä yksinäisemmiksi. Aggressiiviset torjutut lapset yrittävät päästä ryhmään väkisin, he keskeyttävät ja häiritsevät toisten toimintaa, eli päiväkoti-ikäisen sanoin: ”sotkevat leikit”. Tilannetta kuvaa hyvin esikouluikäisen pojan kommentti ”No jos ne sanoo, ettei saa tulla mukaan leikkiin, niin sitten mä aina kiusaan jokaista” (Laaksonen 2014).

Ulkopuolelle jättäminen ei vaadi sanoja tai tekoja, riittää kun toisen jättää huomiotta. Kasvatuspsykologian dosentti Niina Junttila toteaa kirjassaan Kavereita nolla: Lasten ja nuorten yksinäisyys (2015), että ulkopuolisuuden tunne aiheuttaa kipua, jota ihmisaivot käsittelevät samalla tavalla kuin fyysistä kipua. Kipu saa meidät puolustautumaan: vaihtoehtoina ovat 1. hyökkääminen kivun aiheuttajaa vastaan 2. vetäytyminen tai 3. jähmettyminen. Vain osalla ulkopuolelle suljetuista on voimia ja kykyä lähteä taistelemaan tilannetta vastaan. Lapsi voi ensin pyrkiä mukaan ryhmään esim. ystävällisillä eleillä, yrittämällä avata keskustelua toisten kanssa tai kuljeskelemalla lapsiryhmän reunamilla. Elleivät nämä tuota tulosta, on vaihtoehtona tuoda itsensä pakostakin toisille näkyväksi aggressiivisen käytöksen avulla. Osa torjutuista lapsista ryhmäytyy keskenään, jolloin he eivät jää kokonaan vertaisryhmän ulkopuolelle, vaan saattavat saavuttaa aggressiivisella käytöksellään jopa pelonsekaista ihailua omassa ryhmässään.

Sekä huomiotta jätetyillä että torjutuilla lapsilla on riski ajautua negatiivisen vuorovaikutuksen kehään, jolloin lapselle syntyy heikko itsearvostus ja kielteinen käsitys sekä itsestään että muista. Hänellä ei ole mahdollisuuksia harjoittaa vuorovaikutustaitojaan eivätkä ne pääse sen vuoksi myöskään kehittymään. Lapsen on mahdotonta katkaista tällaista kehää omin avuin. Lapsi ei kaipaa kliseitä, kuten ”mene vain reippaasti mukaan” tai syyllistämistä ”ei kukaan halua olla sun kanssa, kun käyttäydyt noin”, vaan aitoa aikuisen apua ja tukea sosiaalisiin tilanteisiin ja hyvien vertaissuhteiden muodostamiseen jo varhaiskasvatuksesta lähtien. Tuen tarve on selkeästi nähtävissä, mutta liian usein lapsi jätetään aikuistenkin taholta yksin, selviytymään niillä keinoilla, joita hänellä on. Seurauksia saamme lukea tasaisin väliajoin uutisista ja lehtien palstoilta ja usein kauhistelemme: Miksi kukaan ei puuttunut? Miten kukaan ei nähnyt mitään? Yksinäisyyden ennaltaehkäisy on myös kiusaamisen ja syrjäytymisen ennaltaehkäisyä.

Lähteinä käytetty:

Boivin, M., Hymel, S., Hodges, E.V.E. (2001). Toward a process view of peer rejection and harassment

Junttila, N. 2015 Kavereita nolla – Lasten ja nuorten yksinäisyys.

Kirves, L. & Stoor-Grenner, M. 2010. Kiusaavatko pienetkin lapset?

Laaksonen, V. 2014. Lasten vertaissuhdetaidot ja kiusaaminen esikoulun vertaisryhmissä

Laine, K.& Neitola, M. 2002. Lasten syrjäytyminen päiväkodin vertaisryhmästä

Repo, L. 2015. Pienet lapset ja kiusaamisen ehkäisy

Pinja -opiskelija: Iso paha kiusaaja 

Kiusaamisesta puhuttaessa useimmiten nousee esiin kiusatun asema – se, mitä kiusattu joutuu käymään läpi ja miltä kiusaaminen tuntuu. Tämä on toki tärkeä asia kiusaamisilmiössä, sillä onhan kiusattu se, joka joutuu kokemaan kaikki ne yksinäisyyden, huonommuuden, pelon ja ahdistuksen tunteet. Olen itsekin ollut kiusattu kouluaikanani, ja minun olisi helppo kertoa kiusatun näkökulmasta oma tarinani. Haluan kuitenkin kurkata kiusattuna olemisen kääntöpuolelle ja pohtia kiusaajan roolia ja sitä, mitä kiusaamisen takana on.

Kiusaaminen ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen asia, roolit voivat muuttua ja jokaisella on taustalla oma tarinansa – moni kiusaajakin on saattanut joskus olla se kiusattu. Olenkin nyt koittanut sukeltaa kiusaajan maailmaan netin kautta lukemalla artikkeleita ja tutkimuksia, ja tätä kautta pyrkinyt ymmärtämään miksi lapsi kiusaa. Valtaosa on varmasti kuullut, että useimmiten syy kiusaamiselle löytyy kiusaajan kotioloista – tämä varmasti pitää ainakin osin paikkansa. Kukaan ei synny kiusaajaksi, vaan siihen kasvetaan. Millainen ympäristö sitten kasvattaa kiusaajia?

Voidaankin ajatella, että jokaisella meistä on lapsuudessaan ollut suojaavia tekijöitä ja riskitekijöitä, jotka joko ehkäisevät tai altistavat meidät tietynlaiselle käytökselle. Useimmilla lapsilla, ainakin todella toivon näin, on kotona rakastavat vanhemmat, joilta lapsi saa hyväksyntää, tukea ja lämpöä. Koti, jossa opitaan kunnioitusta toisia kohtaan, kommunikoimaan ja ilmaisemaan tunteitaan turvallisten rajojen puitteissa. Mitä sitten, jos jokin näistä puuttuu? Tai mitä, jos useampi näistä asioista puuttuu ja tilanne kotona onkin pahimmassa tapauksessa päinvastainen? Ei voida kuitenkaan suorilta käsin sanoa, että jos kotiolosuhteet ovat huonot, niin lapsesta tulee kiusaaja. Kotona opitut tai oppimatta jääneet asiat, asenteet ja käytösmallit kulkevat lapsen mukana kuitenkin kotoa kouluun. Lapsen kehitykseen ja kasvuun vaikuttaa toki voimakkaasti myös muu kodin ulkopuolinen ympäristö ja sen yhteisöt, kuten se koulu. Miten yhteisössä suhtaudutaan kiusaamiseen, onko ilmapiiri sen mahdollistava ja tuleeko sieltä vaikutteita tai jopa malleja kiusaamiskäyttäytymiseen? Kiusaaminen onkin yhteisöllinen ongelma siinä mielessä, että jokainen on osallinen – kiusaaja, kiusattu, kiusaajan tukijat ja myös, ne, jotka seuraavat sivusta asiaan puuttumatta. Kiusaamista ei tapahdu, mikäli yhteisö ei sitä mahdollista.

Jokaisella lapsella on myös lähtökohtaisesti omat yksilölliset piirteensä, jotka vaikuttavat alttiuteen kiusata toisia. Onko lapsi esimerkiksi taipuvainen impulsiivisuuteen, aggressiivisuuteen, kateuteen tai röyhkeyteen? Yksi kenties merkityksellisimmistä piirteistä, joka vaikuttaa kiusaamistaipumukseen on kuitenkin empatiakyky – tai lähinnä sen puute. Miten lapsi voi ymmärtää kiusaamisensa vaikutuksen, jos hän ei pysty ymmärtämään kiusaamansa ihmisen tunteita tai asemaa? Empatiakyky ei olekaan itsestäänselvyys ja automaattinen taito, vaan taito, jota jokainen meistä on alkanut opettelemaan vauvasta asti. Jos lapsena olemme jääneet ilman perusturvallisuuden tunnetta, voi olla myöhemmin vaikea osoittaa empatiakykyä toisia kohtaan. Kuitenkin empatiakyky alkaa kunnolla kehittyä vasta, kun laitamme koulurepun selkään ja suuntaamme opettelemaan sitä luokkatovereidemme kanssa uuteen maailmaan – kouluun. Empatiakyvyn, vuorovaikutussuhteiden ja aikuisen roolin merkitystä ei pidä aliarvioida, kun mietitään, miten lapsesta kasvaa kiusaaja.

Usein ollaankin huolissaan kiusatusta, aiheellisesti tietenkin. Pitäisikö kuitenkin olla huolissaan myös kiusaajasta? Omasta mielestäni ei kuulosta siltä, että kiusaajalla olisi asiat välttämättä kovin hyvin omassa elämässään. Nyt kun mietin taaksepäin omia kiusaajiani, niin tunnistan heidän kasvuympäristöistään montakin asiaa, jotka edellä mainitsin. Olisiko oma nuoruuteni ollut helpompi, jos he olisivat saaneet apua omiin vaikeuksiinsa? Kiusaaminen on myös opittu käytösmalli, jota kiusaaja saattaa helposti jatkaa myöhemmällä iällään. Voisiko siis kiusaajien auttaminen toimia ennaltaehkäisevästi myöhempää työpaikkakiusaamista ajatellen?

Riku-opiskelija: Oletuksia oikomassa

Kun olin ala-asteella, kuulin erään opettajan sanovan, että kiusaajilla on huono itsetunto, jonka he purkavat muihin. Se tuntui kuitenkin jo silloin kovin yksinkertaiselta ja suurilta osin virheelliseltä selitykseltä, sillä omien kokemusteni valossa nämä ihmiset olivat usein pidettyjä, sanavalmiita ja rikkoivat joskus jopa hämmentävän pelottomasti aikuisten asettamia sääntöjä. Lapsen näkökulmasta tämä tarkoitti hyvää itsetuntoa. Olin osittain väärässä, mutta niin oli opettajakin.

Opiskelen tällä hetkellä LAB-ammattikorkeakoulussa sosionomikoulutuksessa ja aloitin lokakuussa harjoittelun Kiusaamisasioiden tuki- ja neuvontakeskus Valopilkussa. Heti alkuun haluan todeta, että kiusaaminen on moniulotteinen ilmiö, jonka ymmärtäminen edellyttää perehtymistä. Aiemmin kuvaamassani tilanteessa opettaja teki yleistyksen kiusaamisen syistä ja henkilökohtaisesti en kyennyt hahmottamaan itsetuntoa käsitteellisesti. Tilanteessa oli syntynyt kaksi virheellistä tulkintaa, jotka perustuivat oletuksiin. Ajattelin joskus, että en itse enää aikuisena sortuisi tekemään vastaavia oletuksia, mutta harjoittelun aikana olen toistuvasti todennut olleeni väärässä. Tämä on kuitenkin hyvä asia, koska näin avautuu mahdollisuus toimia paremmin tulevaisuudessa.

Kiusaamisesta puhuttaessa ei voida liikaa korostaa tiedon merkitystä, se on suoraan yhteydessä siihen, kuinka tehokkaasti aikuiset pystyvät ehkäisemään eri tilanteita, puuttumaan niihin ja tarjoamaan tukea kokemusten käsittelyssä. Lapsi puolestaan muodostaa havaitsemiensa mallien perusteella erilaisia, ajattelua ja toimintaa ohjaavia käsityksiä, jotka saattavat esimerkiksi kannustaa toisia vahingoittavaan käyttäytymiseen tai ajavat kiusatun uskomaan syiden olevan lähtöisin hänestä itsestään. Oli tulokulma sitten mikä tahansa, niin ymmärryksen kautta voidaan pyrkiä luomaan positiivisempia kasvutarinoita ja näin ollen myös vähentämään kiusaamisen aiheuttamia inhimillisiä tragedioita. 

En päätynyt suorittamaan harjoitteluani Valopilkussa täysin sattumalta. Entisessä koulussani esiintyi kiusaamista ja itseltäni löytyy historiastani myös omakohtaisia kiusaamiskokemuksia, joskin olen ollut siinä mielessä onnekas, että pääsääntöisesti kuuluin aina johonkin porukkaan, vaikka sen jäsenet eivät olisi olleet erityisen korkealla luokan sosiaalisessa hierarkiassa. Kun viime maaliskuussa nykyisessä koulussani aloin perehtymään kiusaamista käsittelevään ryhmätehtävävään, huomasin aiheen kiehtovan minua tavanomaista enemmän. Uskon tämän johtuneen suurilta osin siitä, että pystyin yhdistelemään teoriaa omiin kokemuksiini ja sain vastauksia niihin kysymyksiin, joita olin vuosia aiemmin lapsena pohtinut. Ymmärsin myös sen, että kiusaamisen seuraukset saattoivat olla huomattavasti merkittävämmät, kuin olin aikaisemmin kuvitellut. Ei ole ollenkaan liioiteltua puhua kouluväkivallasta.

Vaikka olin alkanut rakentamaan jonkinlaista käsitystä kiusaamisilmiöstä ja sen yksilökohtaisista vaikutuksista, niin halusin tietää enemmän ja toisaalta myös ymmärtää, miten teoria taipuu käytännön tasolle. Tulevassa ammatissani on mahdollista, tietyissä toimintaympäristöissä jopa äärimmäisen todennäköistä joutua tekemisiin kiusaamistilanteiden kanssa, enkä halua silloin enää toimia pelkästään oletusten varassa. Sen sijaan toivoisin vankkaa tietopohjaa sekä keinoja, joiden avulla tätä tietämystä on mahdollista hyödyntää asiakastyössä. Minun on vaikea kuvitella tarkoitukseen paremmin soveltuvaa harjoittelupaikkaa, kuin Valopilkku, jossa on tehty jo vuosia töitä käytännön tasolla kiusaamisen parissa.