perjantai 15. toukokuuta 2020

Annan tarina

Latasin eilen omaan Facebookprofiiliini videon, jossa laulan. Se on nauhoitettu eilen kun olin yksin kotona. Olen edellisen kerran laulanut häissä vuonna 2008 ja se jäi viimeiseksi kerraksi yleisön edessä, vaikkei mikään mennytkään pieleen.

Eilinen palautti elävästi mieleen lukion ensimmäisen luokan yksinlauluesityksen. Olin käynyt laulutunneilla ja sain niistä kurssimerkinnän sillä edellytyksellä, että esiintyisin koulun juhlassa. En olisi halunnut, mutta tarvitsin opintopisteet. Laulussa oli yksi korkea nuotti, joka minun olisi pitänyt naulata, mutta epäonnistuin. Häpeä hyökyi ylitseni. Muistan koulun juhlasalin kirkkaan valon, ylös kohoavat penkit, jotka olivat täynnä yläasteen sekä lukion opiskelijoita, sekä sen kuinka pitelin kättä rintakehän päällä ikäänkuin vaikuttaisin hieman kipeältä. En muista mitä sanoin opettajalle enkä muista mitä hän vastasi, mutta kannustukseksi tarkoitettu kommentti vahvisti sen mitä tiesin itsekin: Minä epäonnistuin.

Ennen yläastetta olin pienessä kyläkoulussa, jossa oli yhdistelmäluokat. Meillä oli aina kaksi vuotta kerrallaan sama opettaja. Olin kolmannella tai neljännellä luokalla ja luokassa oli pieni postilaatikko, johon sai laittaa postia muille luokkalaisille. Eräänä maanantaiaamuna katsoin pulpettiini ja ilo läikähti sisälläni, sillä olin saanut kolme kirjettä. Se oli mahtavaa, koska yleensä en saanut postia.

Posti jaettiin perjantaisin, mutta olin ollut perjantaina sairas, joten uusi viikkoni alkoi saamistani kirjeistä. Meidän luokalla oli lisäkseni kolme tyttöä, jotka kaikki olivat kirjoittaneet minulle. Kirjeiden sanoma oli selvä: "Älä puutu meidän juttuihin." Sisälläni ollut ilo muuttui kylmääväksi pettymykseksi siitä, etten kelvannut kaveriksi. Joskus kelpasin, tällä kertaa en - päätös asiasta ei ollut koskaan minun, vaan toimin sen mukaan mitä muut päättivät. Kukaan ei tiennyt saamistani kirjeistä tai kokemastani ulkopuolisuudesta. Näin jälkeenpäin ajattelen, etten pettymyksestä huolimatta edes ymmärtänyt tilanteessa olevan mitään poikkeavaa. Minulle oli normaalia, että joskus minun kanssani leikittiin ja joskus taas ei. Kai se riippui siitä olinko sillä hetkellä tarpeellinen muille.

Yritin palavasti löytää ihmisen, joka hyväksyisi minut ja poikien kanssa olikin helpompaa. Kun erään kerran pelasimme polttopalloa koulun pihalla ja kumarruin ottamaan auton alle mennyttä palloa, yksi tyttö istui selkäni päälle ja alkoi hakata. Muistan aina sen äänen millä luokaltamme poika huusi: "Lopeta!" Hänelle olin puolustamisen arvoinen.

Kolmannen ja neljännen luokan opettajaan yritin kiinnittyä. Uskoakseni ihailin häntä ja ajattelin, että hän olisi minun paras ystäväni. Ostin hänelle bestfriend -korun, josta toinen puoli jäisi minulle ja toinen menisi opettajalle. Jo tästä kertominen nostaa häpeän tunteen esille, koska kuka nyt opettajalle ostaisi korun? Naurettavaa. Korun mukaan kirjoitin vielä kirjeen ja annoin lahjani hänelle erään välitunnin päätteeksi. Opettaja oli hyvin otettu saamastaan lahjasta, mutta ilmaisi sen täysin väärin. Hän luki kirjeeni ääneen koko luokan kuullen. Minun ei tarvitse edes sulkea silmiäni nähdäkseni hänet jälleen seisomassa kirjeeni käsissään luokan edessä, opettajanpöydän vieressä, vasemmalla etuviistossa minusta nähden ja lukevan. Muistan myös, että tuossa hetkessä itse istuin omalla paikallani pää painuksissa ja kädet korvilla toivoen, että se kaikki olisi jo ohi.

Joukkuepeleissä olin aina se viimeinen, joka valittiin. Kaikki tiesivät, että olen hidas enkä mitenkään urheilullinen muutenkaan. Yritin kyllä kovasti, mutta se ei riittänyt. Muistan erään kerran, jolloin teimme tehtävärataa ja etenin hitaasti rapukävelyä kohtai maalia, jossa muut jo odottivat. Opettaja (koulumme rehtori) kannusti minua jatkamaan: "Makkaramaija alas tulla!" Kai se huvitti muita. Tästä tapauksesta kerroin kotonakin ja seuraavana iltapäivänä äiti oli sanonut tulevansa minua vastaan, vaikka koulumatkaa oli vain kilometri. Kun äiti ilmestyi pihalle, hän käski minun odottaa ja jatkoi ohitseni matkaa kohti koulua. Se oli kamalaa, sillä tajusin hänen menevän opettajan puheille, vaikka itse halusin vain unohtaa tapahtuneen. Opettaja oli suuttunut ja väittänyt minun panettelevan häntä. Anteeksi hän ei pyytänyt koskaan, eikä tilanteesta enää sen koommin puhuttu sen enempää kotona kuin koulussakaan.

Yläasteelle meno jännitti hirveän paljon ja pelkäsin, että kaikki menisi pahemmaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, ei vaikka minulla oli tutustumispäivänä päälläni Leonardo Di Caprion fanipaita. Seiskalla sen sijaan sain ensimmäisen parhaan kaverini, jonka kanssa ystävyys oli parasta mitä olla voi.

En muista, että kouluun meneminen olisi koskaan ollut hankalaa enkä usko, että kukaan tiesi millaisia henkisiä jälkiä minuun jäi. Olin yksi muiden joukossa. Kävin harrastuksissa ja vaikutin varmasti ihan hyvinvoivalta lapselta. Silti lähes 30 vuotta myöhemmin muistan nuo tilanteet niin selvästi, kuin ne olisivat olleet eilen. Eilen... Eilen kun julkaisin lauluvideoni ja mietin, etten voi, koska saatan epäonnistua. Eilen, kun mietin onko minulla uskallusta laskea muurini ja laulaa laulu, joka kosketti minua tämän koronakevään keskellä. Eilen, kun pelkäsin muiden tuntevan lähinnä myötähäpeää minua kohtaan.

Lapset eivät tiedä oikeaa ja väärää jos aikuiset eivät sitä heille opeta. Vastuu lasten kohtelusta on yhteisöllisesti meillä kaikilla aikuisilla ja asenteemme muita ihmisiä kohtaan siirtyy varmasti eteenpäin. Lapset ottavat mallia tavastamme puhua ja kohdata muita ihmisiä. Pieneltäkin vaikuttavilla teoilla voi olla kauaskantoiset vaikutukset - niin hyvässä kuin pahassa, sillä muistanhan minäkin, kuinka luokan poika huusi: "Lopeta." Muistan sen aivan yhtä hyvin, kuin ne vaikeatkin hetket.

Kannan menneisyyttäni mukana ja se pulpahtelee toisinaan pintaan, mutta olen saanut rohkeuden kohdata sen ja kääntää sen voimakseni, koska muuttaakaan en sitä voi. Minun nykyisyyteni muodostuu historiastani, mutta tulevaisuus on aina edessä ja siihen avaimet on minulla.

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Vierailija: Se helpottaa, mä lupaan sulle

Se oli ihan tavallinen bussimatka, tai niin tavallinen kuin tähän maailman aikaan voi olla. Istuin bussissa kasvot matkustajiin päin ja kuuntelin musiikkia. Eräältä pysäkiltä kyytiin tuli nuori nainen, ehkä viidentoista vanha. Hänellä oli shortsit jalassa, mikä kiinnitti huomioni, sillä olin aamulla palellut kevättakissani ja miettinyt, että ehkä se talvitakki olisi vielä aiheellinen. Aurinko kuitenkin paistoi lämpimästi ja ajattelin, että hän on samanlainen fiilistelijä, kuin minäkin. Heti kun mahdollista, kaivan itse mekot esiin ja laitan ne päälle, koska kesä on lyhyt.
Hän jäi yhden pysäkin ennen minua bussista ja katseeni osui hänen reiteensä. Shortsien alla oli vaaleat legginsit, joiden alta paistoivat tuoreet taisteluhaavat. Joku niistä tihkutti vielä, sillä vaaleat legginsit värjäytyivät verellä. Olisin halunnut mennä halaamaan häntä ja sanomaan, että mä tiedän, millaista se on. Ja että hän olisi uskonut mua, kun olisin sanonut, että se helpottaa. Että hän on niin paljon arvokkaampi. Niin paljon. Niin paljon rakastetumpi ja niin ainutlaatuinen. Uskonut, kun olisin sanonut, että mikä tahansa hänen elämäntilanteensa onkaan, ei tarvitse satuttaa itseään.
Tiedän, ettei hän olisi uskonut. En minäkään olisi uskonut silloin aiemmin.
Aloitin viiltelyn, kun olin kolmetoista. Se alkoi ikään kuin kokeiluna, josko se auttaisi valtavaan pahaan oloon sisällä. Ja siinä sairaassa maailmassa, jossa elin, se tuntui auttavan. Mä jäin koukkuun heti. Minä, joka pelkään verta enkä siedä juuri kipua. Siitä tuli mun pakokeino, mun salaisuus. Muodostin siihen oman, salaisen suhteen, niin kuin moni riippuvainen ihminen. Se oli vain mua varten.
Enhän mä sitä salaisuutena osannut kokonaan pitää. Ystäväni tiesi, hän oli myös viiltelijä ja hän ratsasi joskus mun huoneen. Mutta niin kuin pois kaadettu viinakin, mä löysin kyllä tavan, jos halusin. Lupauksilla ei ollut merkitystä. Mä lupasin monta kertaa, etten tee enää niin. Että kyllä mä pystyn olemaan ilman. Enkä sitten kuitenkaan pystynyt.
Koska mä en luvannut sitä itselleni.
Varmaan kiusallisin keskustelu, jonka olen ikinä käynyt, oli äitini kanssa viiltelystä. Tulimme saunasta ja pyyhkeeni putosi ja samalla hetkellä tajusin, että hän näki jäljet. Äiti ei nimittäin saunassa nähnyt ilman laseja mitään. Hän ei sanonut mitään ja menin huoneeseeni. Otin asian myöhemmin esille ja yritin selittää rakkaalle ihmiselle, miksi teen mitä teen. Miten olisin voinut selittää? Aiemmin sanoin, että viiltelyä ei voi ymmärtää kuin toinen viiltelijä. Ja olen yhä samaa mieltä. Luulen, että toisilla riippuvaisilla ihmisillä on kuitenkin käsitys siitä, mistä puhun ja lähtökohtaisesti jokainen meistä voi ainakin yrittää ymmärtää, olla sympaattinen sitä toista kohtaan. Siinä me istuimme, molemmat kyyneleet silmissä ja häpeä vyöryi ylitseni. Tämäkään ei silti saanut minua lopettamaan.
Mä kerkesin täyttää 20, kun joulukuussa vuonna 2015 päätin, että nyt riittää. Tämä loppuu tähän. Mä en enää halua satuttaa itseäni. Se päätös oli pitkän pyristelyn ja työstämisen takana. Olin aiemminkin ”lopettanut” ja sortunut. Uudelleen ja uudelleen. Koska jätin aina takaportin auki vaikeita tilanteita varten. Vuoden 2015 joulukuussa näin ei ollut. Mä lupasin itselleni, en kenellekään toiselle, että nyt se loppuu. En kertonut edes lupauksesta muille, koska sillä ei oikeastaan ollut merkitystä. Se oli vain mua varten oleva asia.
Olen ollut viiltelemättä siitä lähtien, mutta viiltelijä mun sisällä on aina. Se riippuvuus on minussa aina. Niin kuin riippuvuussairauksilla on tapana. Ahdistuksen keskellä se on yhä ajatus, joka tulee mieleeni. Koska sillä mä aiemmin lääkitsin sitä möykkyä rintakehässäni. Vaikka eihän se koskaan auttanut. Se johti vaan valtavaan häpeään ja syyllisyyteen. Nykyään mulla on onneksi paljon muita keinoja sisäisten möykkyjen päihittämiseen kuten puhuminen, kirjoittaminen, musiikin kuuntelu ja siivoaminen. Viiltely ei ole enää vaihtoehto, takaportti siihen ei ole auki vaan muurattu umpeen. Mä olen oppinut kohtaamaan sisäiset mörköni sen sijaan, että pakenisin niitä. Voin kertoa, että siinä pakenemisessa jää ihan aina kakkoseksi. Se, mitä sä pakenet, saa sut aina kiinni ja lopulta jollakin tavalla se asia on kohdattava.
Sinulle, tyttö bussissa, haluan joka tapauksessa sanoa jotain. Se helpottaa, mä lupaan sulle. Jonain päivänä sä näet taas värit ja tunnet tuulen. Katsot auringonlaskua ikkunasta ja hymyilet kyyneleet silmissä, koska sun on niin hyvä olla. Koska sä olet onnellinen. Sä et ehkä usko sitä nyt, en mäkään uskonut. Usko kuitenkin se, että mä tiedän, mistä puhun.
Mä olen ollut siellä pimeässä ja kylmässä yksin ja on tuntunut siltä, että elämällä ei ole mulle mitään tarjottavaa. Mä olen maannut yksin häpeään ja kipuun kääriytyneenä, kun olen taas satuttanut itseäni. Mä tiedän, miltä sellainen valtava ahdistus tuntuu, joka melkein tukehduttaa sut. Ruhjoo sun rinnan ja rutistaa sielun kasaan. Kun siellä pimeässä ei ole edes pientä valonpilkahdusta. Ja kun tuntuu, että on maailmassa täysin yksin.
Mä haluan sanoa sulle, tyttö bussissa, että sä et ole yksin. Ja että sinä ja minä, me ollaan vahvoja. Me ollaan taistelijoita. Ja me ollaan valtavan arvokkaita. Me olemme rakkauden ja kaiken hyvän arvoisia. Me ansaitsemme hyvää, hellää ja rakastavaa kohtelua toisilta mutta myös ennen kaikkea itseltämme. Koska meistä itsestämme se lähtee, aina. Näin etänä haluan rutistaa sinua lujaa. Haluan myös sanoa sen, että puhu aiheesta. Vaikka se hävettää, vaikka se pelottaa. Puhu syistä siihen, miksi koet, että sun tarvitsee satuttaa itseäsi. Miksi sä teet sitä. Puhu loputtomasti, kyseenalaista lempeästi omaa ajatusmaailmaasi. Se on tie, joka johtaa siihen, että jonain päivänä lupaat rakkaudella itsellesi, että ei enää.
Mene peilin eteen ja hirveän ruman puheen sijaan katso itseäsi ajattelematta mitään. Jos tulee rumia, satuttavia ajatuksia, työnnä ne pois. Vain sinä ja peili. Sitten kun se sujuu, voit alkaa etsiä yhden asian, josta voit kehua itseäsi. Vaikka se, että sun hiukset on tänään ihan ok tai että sulla on kiva hymy. Se riittää. Niin mä opettelin katsomaan kehoani rakastavammin ja lempeämmin, ja sitä myötä myös kohtelemaan sitä niin.
Sä olet ainutlaatuinen ja arvokas. Sä olet niin paljon arvokkaampi, kuin tiedätkään. Toivon sulle sydämeni pohjasta kaikkea hyvää. Rakkautta, hellyyttä, iloa ja värejä. Lempeää tuulta sun hiuksiin ja keveyttä askeliin. Sitä, että joku päivä sivelet sun arpia rakkaudella ja hellyydellä kiittäen sun upeaa kehoa siitä, että sä olet elossa. Sä olet yhä elossa, kaiken jälkeen, eikä mikään ole sulle mahdotonta.

Tekstin on kirjoittanut koulutettu kokemusasiantuntija Krista Viitala ja se on julkaistu alunperin huhtikuussa 2020 KlubiLahti-lehdessä. 

keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Tinan tarina

Olin suhteellisen arka ja ujo lapsi ja siksi helppo uhri niin minut silmätikuksi ottaneelle opettajalleni kuin luokkalaisilleni, jotka minua alkoivat kiusaamaan. Kouluajastani muistan parhaiten jännittyneisyyden ja pelon, ne olivat läsnä jokaisessa päivässä. Pohdin päivittäin, miten voisin välttyä silmätikuksi joutumista. Ei auttanut tekeytyä harmaaksi ja näkymättömäksi, sillä opettaja näki minut aina asettaen minut naurunalaiseksi koko luokan edessä. Opettajan mielestä herkkyyteni ja ujouteni oli hupaisaa. Siitäkös muutama poika riemastui, ja haukkuminen jatkui välitunneilla.

”Herkkis”. ”Tyhmä”. ”Sä et osaa mitään”. Minulle nauraminen oli melkein koko luokan huvi. Erityisen hauskaa oli, kun opettaja vaati minua ottamaan esille kirjojani tai muita tavaroita, joita välitunnilla oli viety pulpetista tai laukusta. En koskaan uskaltanut sanoa siitä kenellekään. Minulle liimattiin lappuja selkään ja tehtiin erilaisia jäyniä, joille kaikki sitten nauroivat. Vessaan en uskaltanut mennä, koska jotkut tytöt uittivat meidän ”heikkojen” päitä vessanpytyssä. Koulupäivät olivat täynnä varuillaan oloa, oman selustan turvaamista. Toisten ilmeiden ja eleiden tulkitsemista ja turvallisuuden varmistamista.
Mitä opin itsestäni kouluvuosinani? Opin että herkkyys on huono ja halveksittava asia, että minä olen vääränlainen ja ettei minusta ole mihinkään. Koulun tarkoituksena tuskin oli opettaa sellaista, mutta se on mitä siellä opin, ja mitä itsestäni ajattelin vielä vuosia koulun loputtua. Oman tien löytäminen oli hankalaa, kun ei uskonut itseensä. Särkynyttä itsetuntoa ei korjata hetkessä, siihen on mennyt hieman enemmän aikaa.  
Onneksi minulla on aina ollut kyky haaveilla itseni pois epämiellyttävästä ympäristöstä ja arjesta. Mielikuvitukseni on vienyt minut maailmaan, missä ei ole ollut ikäviä ihmisiä, missä on voinut olla oma itsensä ja missä olen ollut turvassa. Se on auttanut minua näkemään itsestäni muutakin kuin sen, mitä koulu minulle itsestäni opetti. Ja lopulta se on saanut minut kyseenalaistamaan koulussa tapahtuneita asioita ja leimaa, jonka siellä sain. Olen myös ollut onnekas, sillä minulla on kaikesta huolimatta ollut ystäviä, jotka ovat tukeneet heikkoina hetkinä, jotka ovat saaneet minut uskomaan, että minusta on johonkin, että olen arvokas ja että nousen vielä kuopastani. Ja niin olen tehnyt.  

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Tina: Toteutuvatko lapsen oikeudet kiusaamistilanteissa?

Perusopetuslain 29§ mukaan jokaisella oppilaalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön. Siksi kouluissa on lain mukaan oltava suunnitelma oppilaiden suojaamiseksi väkivallalta, johon myös kiusaaminen lasketaan. Suunnitelmasta on käytävä ilmi suunnitelman toimeenpanokeinot sekä miten sitä noudatetaan, toteutetaan ja valvotaan.
Koulukiusaamisessa on kyse myös lapsen oikeuksista, esimerkiksi lapsen oikeudesta tulla arvostetuksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on sekä oikeudesta olla turvassa koulussa. Jokaisella lapsella on oikeus saada opiskella ja oppia ympäristössä, joka on hänelle turvallinen. Lapsen ei pitäisi tarvita kokea pelkoa ja stressiä siitä, että täyttää oppivelvollisuuttaan. Lapsella on oikeus siihen, ettei kouluympäristö tai koulumatkalla tapahtuva koulukiusaaminen traumatisoi häntä, ja vaikuta hänen identiteettinsä kehittymiseen kielteisesti. Jokainen meistä tietää, ettei tämä toteudu jokaisen lapsen kohdalla. Kiusaamista kokevat lapset kohtaavat väkivaltaa eri muodoissaan – henkistä, sosiaalista, fyysistä ja seksuaalista. Joidenkin kohdalla tilanne on ohimenevä, toiset taas kokevat väkivaltaa jopa koko kouluaikansa. Lapsella, joka kiusaa toisia, on oikeus tulla huomatuksi ja saada sellaista tukea, jonka avulla oppii uusia, rakentavampia tapoja toimia ihmissuhteissaan.
Lapsen yrittäessä kertoa aikuisille tilanteestaan, he kohtaavat asiallisesti tilanteessa toimivien aikuisten lisäksi edelleen myös paljon vähättelyä, leimaamista ja epäoikeudenmukaista kohtelua. Joskus me aikuiset odotamme lapselta mahdottomia vaatiessamme, että lapsen vain pitäisi mennä paikkaan, missä häntä päivittäin pahoinpidellään henkisesti ja fyysisesti. Välillä tulee miettineeksi, vaatisimmeko samaa vastaavassa tilanteessa olevalta aikuiselta. Vai onko niin, että kun kyseessä on lapsi, oletamme, että hänen on vain kestettävä ja kasvettava tilanteen mukana? Jos joutuisin itse joka aamu lähtemään töihin peläten, että minut kampataan, että minua haukutaan, tönitään, syrjitään, että tavaroitani rikotaan tai hävitetään tai ettei minulle puhuta, minulle käännetään selkä ja minut eristetään, niin tuskin jaksaisin sitä kovin kauan. Kun lapsi kohtaa samaa, tai vielä pahempaa kohtelua, saatamme sanoa hänelle että ”älä välitä” tai ”mene vain rohkeasti mukaan porukkaan”, aivan kuin asia olisi kovin yksinkertainen ja siltä seisomalta toteutettavissa. Ohitamme tällöin kiusaamisen ryhmäilmiöisyyden, ryhmän roolit, normit ja ryhmäpaineen, jotka kaikki ovat läsnä joka hetki ryhmätilanteissa päiväkodista kouluun ja aikuisuuteen asti. Porukasta eristetylle ei ole mahdollista yhtäkkiä vain osallistua johonkin, mistä hänet on eristetty. Se ei ole kiinni kiusatun tahdosta tai kyvystä mennä mukaan, vaan ryhmän päätöksestä jättää yksi ulkopuolelle.
Joka kerta kun vähättelemme lapsen kokemusta kouluväkivallasta tai ohitamme sen kokonaan, rikomme lapsen oikeuksia tulla kuulluksi ja kohdatuksi arvokkaana yhteisön jäsenenä sekä lain määrittämää lapsen oikeutta saada olla turvassa opiskeluympäristössä. Jos vertaamme lakia työpaikkakiusaamiseen liittyvään lainsäädäntöön, niin työpaikoilla kiusaamiseen liittyen on lakiin määritelty aikaraja, jonka sisällä julki tulleeseen kiusaamiseen on puututtava. Koulukiusaamista ajatellen, on lapsia, joiden kiusaamiseen on vuosien varrella kyllä puututtu, mutta ilman että tilanne olisi juurikaan muuttunut. Takarajaa sille, että tilanteen on muututtava selkeästi kiusatulle turvallisemmaksi, ei ole, eikä muutoksen laatua ole millään lailla määritelty. Tämä mahdollistaa omalta osaltaan sen, ettei lapsen oikeudet täyty. Yksi keino turvallisuuden lisäämiseksi voisi olla se, että lisätään lakiin pykälä kiusaamiseen puuttumisen aikataulusta sekä selkiytettäisiin puuttumistoimenpiteiden päämäärät. Olen tehnyt kiusaamisen vastaisista työtä tarpeeksi kauan, etten kuvittele, että laki itsessään tekisi kenestäkään autuasta, mutta jos lain voimalla saadaan käytäntöjä muuttumaan ja lapsen oikeuksia toteutettua paremmin, niin se on sen arvoista. Jokainen lapsi on arvokas sellaisena kuin on ja rakastettava sellaisenaan, meidän aikuisten vastuulla on osoittaa tämä jokaiselle kohtaamallemme lapselle on hän sitten omamme, naapurin tai meille täysin vieras.

tiistai 16. lokakuuta 2018

Katri: Saako ihmissuhteet sattua?

Kun suhde sattuu…

Osa inhimillisyyttämme ja hyvinvointiamme on rakentavat ja kunnioittavat ihmissuhteet. Niillä on merkitystä meidän identiteetin muodostumiseen, sosiaalisten taitojen harjoitteluun ja jopa itsetuntoon. Elämme muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa joko kasvokkain tai sosiaalisen median kautta melkein päivittäin. Meillä on näistä jokaisen ihmisen kanssa jonkinlainen ihmissuhde. Toisien kanssa syvällisempiä luottamussuhteita; niin kutsuttuja ystävyyssuhteita. Toiset ovat työkavereita, kolmannet tuttavia ja neljännet mahdollisesti perheenjäseniä tai sukulaisia ja viides parisuhde. Suhteita on monenlaisia ja suhteen laatu riippuu aina kahden erilaisen ihmisen taustoista, persoonallisuuksista ja vuorovaikutuksesta keskenään.
Terveet ihmissuhteet kantaa pitkälle. Ne antavat ja ottaa puolin sekä toisin, ja voivat olla suojaavina tekijöinä mielen sairauksilta! Rakentavissa ihmissuhteissa, jopa ystävyyssuhteissa tulisi pystyä katsomaan omia toimintamalleja, arvomaailmoja sekä persoonallisuuspiirteitä suhteessa suhteen vastakkaiseen osapuoleen, peiliin. Miksi vihaan toista? Miksi tuo ihminen saa tuntemaan itseni yksinäiseksi? Miksi juuri hänen toiminta saa minut vihaiseksi? Mitä nämä isot kysymykset kertovat sisimmästäni? Olenko kokenut joskus samaa, mutta eri ihmisen kanssa?

Parisuhteissa meistä tulee esille puolia, jotka on syvään uurrettu jo lapsuuden kokemuksista alkaen. Voisimme siis ajatella, että ihmissuhteessa toinen osapuoli toimii peilinä: Oma sisäinen maailmamme nousee eteemme tarkasteltavaksi, kun koemme aikuisuudessa hylkäämiskokemuksia, syrjintää ja yksinäisyyden tunteita.  Sisäiset tunteemme nousevat meistä esiin ihmissuhteiden vuorovaikutustilanteissa. Toisen ihmisen toiminta tai toimimattomuus voi kolahtaa siis syvälle sisimpäämme, koska sisällämme oleva haava aukeaa aina uudestaan, niin kauan, kunnes tiedostamme sen alkuperän.

Sisällämme oleva yksinäisyyden tunne voi pahimmillaan vinouttaa koko suhteen, jos ei tunteen omaava tunnista piirrettä itsessään. Syy ei välttämättä ole ihmisissä ympärillä, vaan myös omasta tunteesta joka on syntynyt monien menneisyyden kokemuksien summana. Tunne voi heijastua ulos erilaisina tunteen sekaisina toimintamalleina; pelkotiloina, ripustautumisena, vaativaisuutena tai vaikka mustasukkaisuutena. Tunne saa aikaan surua, vihaa ja jopa epätoivoa. Se on niin vallitseva, että joskus tunteen omaava voi olla tiedostamattaan ns. raskas omissa ihmissuhteissaan. Tämä raskaus saattaa olla iso kuilun rakentaja. Tunne jota ei välttämättä ne ymmärrä, jotka ei sitä itsessään koe ja näe.
Koemme tänä päivänä paljon yksinäisyyttä, muuttoliikkeen myötä maalta kaupunkeihin yhteisöllisyys on vähentynyt. Yhteisöön kuuluminen on kuitenkin luontainen osa inhimillisyyttä. Yhteisö voi olla se oma ystäväpiiri, tai perheyhteisö jossa jokainen huolehtii toisistaan ilman oman kruununsa kiillottamista. Silti näiden yhteisöjen sisäpuolella on ihmisiä jotka potee syvää yksinäisyyden tunnetta omasta puolisosta, perheestään, ystävistään ja jopa yhteiskunnasta:
Tuo ihminen joka kokee jokaisen ihmissuhteen vakavamielisesti. Tuo ihminen joka on lapsuudessaan kiusattu, ei kenenkään kaveri, ei kelvannut mihinkään ryhmään eikä mihinkään yhteisöön… Tuo aikuinen joka tuntee olonsa nyt yksinäiseksi, koska monikaan ei ymmärrä häntä. Ei hänen taustaa, eikä tunteitaan. Tuo aikuinen joka on onnellinen jokaisesta ihmissuhteesta, mutta myös epävarma ja haluaa luottaa. Tuo joka otti eron ystävästä yhtä raskaasti, kuin poikaystävästä. Tuo joka halusi ehdotonta hyväksyntää, kun oli rikki.  Hän ei osannut korjata ihmissuhteitaan, eikä uskaltanut puolustautua rakentavasti ja suri jokaista menetettyä ihmissuhdetta, kuin olisi surrut läheisen kuolemaa. Hänelle ei ollut itsestään selvää rakentaa suhteita, luottaa, antaa itsestään muille ja saada muilta. Hän pelkäsi koko ajan ja hänen pelkonsa kävivät usein toteen, hän luotti pahoihin ihmisiin koska näki heidän sisällä aina hyvää.
Hän lähti, koska yksin olikin helpompaa…
Se mikä monista tuntuu normaalilta voi olla toiselle todella raskas kokemus:
”Saako ero hyvästä ystävästä sattua näin paljon?”
SAA!

-Katri-