torstai 28. tammikuuta 2021

Pinja -opiskelija: Iso paha kiusaaja 



Kiusaamisesta puhuttaessa useimmiten nousee esiin kiusatun asema – se, mitä kiusattu joutuu käymään läpi ja miltä kiusaaminen tuntuu. Tämä on toki tärkeä asia kiusaamisilmiössä, sillä onhan kiusattu se, joka joutuu kokemaan kaikki ne yksinäisyyden, huonommuuden, pelon ja ahdistuksen tunteet. Olen itsekin ollut kiusattu kouluaikanani, ja minun olisi helppo kertoa kiusatun näkökulmasta oma tarinani. Haluan kuitenkin kurkata kiusattuna olemisen kääntöpuolelle ja pohtia kiusaajan roolia ja sitä, mitä kiusaamisen takana on.

Kiusaaminen ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen asia, roolit voivat muuttua ja jokaisella on taustalla oma tarinansa – moni kiusaajakin on saattanut joskus olla se kiusattu. Olenkin nyt koittanut sukeltaa kiusaajan maailmaan netin kautta lukemalla artikkeleita ja tutkimuksia, ja tätä kautta pyrkinyt ymmärtämään miksi lapsi kiusaa. Valtaosa on varmasti kuullut, että useimmiten syy kiusaamiselle löytyy kiusaajan kotioloista – tämä varmasti pitää ainakin osin paikkansa. Kukaan ei synny kiusaajaksi, vaan siihen kasvetaan. Millainen ympäristö sitten kasvattaa kiusaajia?

Voidaankin ajatella, että jokaisella meistä on lapsuudessaan ollut suojaavia tekijöitä ja riskitekijöitä, jotka joko ehkäisevät tai altistavat meidät tietynlaiselle käytökselle. Useimmilla lapsilla, ainakin todella toivon näin, on kotona rakastavat vanhemmat, joilta lapsi saa hyväksyntää, tukea ja lämpöä. Koti, jossa opitaan kunnioitusta toisia kohtaan, kommunikoimaan ja ilmaisemaan tunteitaan turvallisten rajojen puitteissa. Mitä sitten, jos jokin näistä puuttuu? Tai mitä, jos useampi näistä asioista puuttuu ja tilanne kotona onkin pahimmassa tapauksessa päinvastainen? Ei voida kuitenkaan suorilta käsin sanoa, että jos kotiolosuhteet ovat huonot, niin lapsesta tulee kiusaaja. Kotona opitut tai oppimatta jääneet asiat, asenteet ja käytösmallit kulkevat lapsen mukana kuitenkin kotoa kouluun. Lapsen kehitykseen ja kasvuun vaikuttaa toki voimakkaasti myös muu kodin ulkopuolinen ympäristö ja sen yhteisöt, kuten se koulu. Miten yhteisössä suhtaudutaan kiusaamiseen, onko ilmapiiri sen mahdollistava ja tuleeko sieltä vaikutteita tai jopa malleja kiusaamiskäyttäytymiseen? Kiusaaminen onkin yhteisöllinen ongelma siinä mielessä, että jokainen on osallinen – kiusaaja, kiusattu, kiusaajan tukijat ja myös, ne, jotka seuraavat sivusta asiaan puuttumatta. Kiusaamista ei tapahdu, mikäli yhteisö ei sitä mahdollista.

Jokaisella lapsella on myös lähtökohtaisesti omat yksilölliset piirteensä, jotka vaikuttavat alttiuteen kiusata toisia. Onko lapsi esimerkiksi taipuvainen impulsiivisuuteen, aggressiivisuuteen, kateuteen tai röyhkeyteen? Yksi kenties merkityksellisimmistä piirteistä, joka vaikuttaa kiusaamistaipumukseen on kuitenkin empatiakyky – tai lähinnä sen puute. Miten lapsi voi ymmärtää kiusaamisensa vaikutuksen, jos hän ei pysty ymmärtämään kiusaamansa ihmisen tunteita tai asemaa? Empatiakyky ei olekaan itsestäänselvyys ja automaattinen taito, vaan taito, jota jokainen meistä on alkanut opettelemaan vauvasta asti. Jos lapsena olemme jääneet ilman perusturvallisuuden tunnetta, voi olla myöhemmin vaikea osoittaa empatiakykyä toisia kohtaan. Kuitenkin empatiakyky alkaa kunnolla kehittyä vasta, kun laitamme koulurepun selkään ja suuntaamme opettelemaan sitä luokkatovereidemme kanssa uuteen maailmaan – kouluun. Empatiakyvyn, vuorovaikutussuhteiden ja aikuisen roolin merkitystä ei pidä aliarvioida, kun mietitään, miten lapsesta kasvaa kiusaaja.

Usein ollaankin huolissaan kiusatusta, aiheellisesti tietenkin. Pitäisikö kuitenkin olla huolissaan myös kiusaajasta? Omasta mielestäni ei kuulosta siltä, että kiusaajalla olisi asiat välttämättä kovin hyvin omassa elämässään. Nyt kun mietin taaksepäin omia kiusaajiani, niin tunnistan heidän kasvuympäristöistään montakin asiaa, jotka edellä mainitsin. Olisiko oma nuoruuteni ollut helpompi, jos he olisivat saaneet apua omiin vaikeuksiinsa? Kiusaaminen on myös opittu käytösmalli, jota kiusaaja saattaa helposti jatkaa myöhemmällä iällään. Voisiko siis kiusaajien auttaminen toimia ennaltaehkäisevästi myöhempää työpaikkakiusaamista ajatellen?

perjantai 27. marraskuuta 2020

Riku-opiskelija: Oletuksia oikomassa

Kun olin ala-asteella, kuulin erään opettajan sanovan, että kiusaajilla on huono itsetunto, jonka he purkavat muihin. Se tuntui kuitenkin jo silloin kovin yksinkertaiselta ja suurilta osin virheelliseltä selitykseltä, sillä omien kokemusteni valossa nämä ihmiset olivat usein pidettyjä, sanavalmiita ja rikkoivat joskus jopa hämmentävän pelottomasti aikuisten asettamia sääntöjä. Lapsen näkökulmasta tämä tarkoitti hyvää itsetuntoa. Olin osittain väärässä, mutta niin oli opettajakin.

Opiskelen tällä hetkellä LAB-ammattikorkeakoulussa sosionomikoulutuksessa ja aloitin lokakuussa harjoittelun Kiusaamisasioiden tuki- ja neuvontakeskus Valopilkussa. Heti alkuun haluan todeta, että kiusaaminen on moniulotteinen ilmiö, jonka ymmärtäminen edellyttää perehtymistä. Aiemmin kuvaamassani tilanteessa opettaja teki yleistyksen kiusaamisen syistä ja henkilökohtaisesti en kyennyt hahmottamaan itsetuntoa käsitteellisesti. Tilanteessa oli syntynyt kaksi virheellistä tulkintaa, jotka perustuivat oletuksiin. Ajattelin joskus, että en itse enää aikuisena sortuisi tekemään vastaavia oletuksia, mutta harjoittelun aikana olen toistuvasti todennut olleeni väärässä. Tämä on kuitenkin hyvä asia, koska näin avautuu mahdollisuus toimia paremmin tulevaisuudessa.

Kiusaamisesta puhuttaessa ei voida liikaa korostaa tiedon merkitystä, se on suoraan yhteydessä siihen, kuinka tehokkaasti aikuiset pystyvät ehkäisemään eri tilanteita, puuttumaan niihin ja tarjoamaan tukea kokemusten käsittelyssä. Lapsi puolestaan muodostaa havaitsemiensa mallien perusteella erilaisia, ajattelua ja toimintaa ohjaavia käsityksiä, jotka saattavat esimerkiksi kannustaa toisia vahingoittavaan käyttäytymiseen tai ajavat kiusatun uskomaan syiden olevan lähtöisin hänestä itsestään. Oli tulokulma sitten mikä tahansa, niin ymmärryksen kautta voidaan pyrkiä luomaan positiivisempia kasvutarinoita ja näin ollen myös vähentämään kiusaamisen aiheuttamia inhimillisiä tragedioita. 

En päätynyt suorittamaan harjoitteluani Valopilkussa täysin sattumalta. Entisessä koulussani esiintyi kiusaamista ja itseltäni löytyy historiastani myös omakohtaisia kiusaamiskokemuksia, joskin olen ollut siinä mielessä onnekas, että pääsääntöisesti kuuluin aina johonkin porukkaan, vaikka sen jäsenet eivät olisi olleet erityisen korkealla luokan sosiaalisessa hierarkiassa. Kun viime maaliskuussa nykyisessä koulussani aloin perehtymään kiusaamista käsittelevään ryhmätehtävävään, huomasin aiheen kiehtovan minua tavanomaista enemmän. Uskon tämän johtuneen suurilta osin siitä, että pystyin yhdistelemään teoriaa omiin kokemuksiini ja sain vastauksia niihin kysymyksiin, joita olin vuosia aiemmin lapsena pohtinut. Ymmärsin myös sen, että kiusaamisen seuraukset saattoivat olla huomattavasti merkittävämmät, kuin olin aikaisemmin kuvitellut. Ei ole ollenkaan liioiteltua puhua kouluväkivallasta.

Vaikka olin alkanut rakentamaan jonkinlaista käsitystä kiusaamisilmiöstä ja sen yksilökohtaisista vaikutuksista, niin halusin tietää enemmän ja toisaalta myös ymmärtää, miten teoria taipuu käytännön tasolle. Tulevassa ammatissani on mahdollista, tietyissä toimintaympäristöissä jopa äärimmäisen todennäköistä joutua tekemisiin kiusaamistilanteiden kanssa, enkä halua silloin enää toimia pelkästään oletusten varassa. Sen sijaan toivoisin vankkaa tietopohjaa sekä keinoja, joiden avulla tätä tietämystä on mahdollista hyödyntää asiakastyössä. Minun on vaikea kuvitella tarkoitukseen paremmin soveltuvaa harjoittelupaikkaa, kuin Valopilkku, jossa on tehty jo vuosia töitä käytännön tasolla kiusaamisen parissa.

maanantai 2. marraskuuta 2020

Tina: UNESCO:n ensimmäinen kansainvälinen kiusaamisen vastainen päivä 5.11.2020

UNESCO:n jäsenvaltiot ovat julistaneet ensimmäisen kansainvälisen kiusaamisen ja väkivallan vastaisen päivä. Päivä tulee olemaan joka vuosi marraskuun ensimmäinen torstai tästä vuodesta lähtien. Se on historiallinen päivä, sillä lapsia ja kiusaamista kokeneita ei ole aiemmin huomioita näin.

Olen erityisen iloinen saadessani olla osa tätä kiusaamisen esille tuomisen ja puheeksi ottamisen historiaa, sillä vaikka kiusaamisesta tänä päivänä puhutaan enemmän niin edelleen siitä myös vaietaan. Moni kiusaamista kokenut ihminen myös vaikenee kokemuksestaan koska häpeää sitä. Usein näin on siksi, että ympäröivä asenne on ollut hänen kokemustaan vähättelevä tai häntä on jopa syyllistetty siitä, että hän on joutunut kiusatuksi.

Yhdenkään lapsen tai nuoren ei pitäisi joutua pelkäämään netissä tapahtuvaa uhkailua tai muuta väkivaltaa, tai pelätä kouluun menemistä tai häneen kohdistuvaa väkivaltaa. Asiat muuttuvat hitaasti, mutta muutokset parempaan mahdollistuvat, kun emme suostu vaikenemaan kiusaamisesta ja kouluväkivallasta. Kiusaamista kokeneiden tilanne muuttuu, kun emme suostu heidän häpäisemiseensä, heidän kokemuksensa vähättelyyn tai kiusattuja leimaaviin selityksiin kiusaamisen syistä. Tilanne muuttuu, kun otamme asian tarpeeksi vakavasti ja alamme tosissamme puolustamaan heikompaa, lasta, jota kiusataan.

Kiusaaminen ja kouluväkivalta jättää syvät jäljet, joskus ne ulottuvat kokijan elämään niin kokonaisvaltaisesti, että elämä pysähtyy. Harjula-keskuksen hankkeissa tehdään laajasti työtä kiusaamista kokeneiden parissa sekä ennaltaehkäisevästi, kiusaamisen jo tapahduttua että jälkihoidollisesti. 

UNESCO:n kiusaamisen ja väkivallan vastainen päivä tuo koulukiusaamisen ja -väkivallan meidän jokaisen eteen. Jokainen meistä voi olla se, joka muuttaa kiusatun elämänsuunnan tukemalla häntä ja uskomalla häneen. Jokainen meistä voi olla mukana luomassa uusia, parempia tarinoita kiusaamisesta selviytymisestä, oman elämän haltuun ottamisesta ja uuden elämän suunnan löytämisestä.

perjantai 18. syyskuuta 2020

Anna: Kuka turvaa suojatien jälkeen?

Hiljattain käynnistynyt syyslukukausi on tuonut korviin useita kiusaamistapauksia esikouluikäisten sekä ekaluokkalaisten ikäryhmistä. Se vetää väkisinkin hiljaiseksi, turhauttaa, ärsyttää ja nostaa suuren huolen. Miten voi olla mahdollista, että vuosi toisensa jälkeen tilanne on sama - toisinaan jopa pahempi? 

Kesälomien jälkeen vanhemmat päästävät sydän syrjällään lapsensa autojen sekaan koulutielle, jonka suojateiden lähettyvillä poliisit sekä vapaaehtoiset valvovat turvallista ylitystä. Autot ovat vaarallisia eikä koulutiensä aloittavien pienten ihmisten tarkkaavaisuus vielä riitä turvalliseen tien ylitykseen. Tämä somessakin isosti näkyvyyttä saava kampanja on eritoten muistutus meille autoilijoille - TARKKANA, pienet ovat taas liikkeellä ja tehoaa useimpiin autoilijoihin, sillä kukaan ei halua ottaa vastuulleen ja loppuelämänsä taakaksi toisen elämän tuhoutumista oman auton konepellille.

Tänään haluan kysyä missä on se henkinen suojatie, jota valvotaan tuon tien ylityksen jälkeen? 

Päivästä toiseen kiusattujen lasten vanhemmat joutuvat laittamaan lapsensa ympäristöön, jossa hän ei ole turvassa.

Kiusaaminen pahimillaan tuhoaa kiusaamista kokevan elämän. Joka tapauksessa hän kantaa lopun elämäänsä kiusaamisen jättämiä arpia mukanaan. Häpeää, syyllisyyttä, arvottomuuden kokemuksia, sosiaalisia pelkoja, jotka hänen on opittava voittamaan ja joiden kanssa hänen on opittava elämään. 

Kiusatuksi tuleminen voi johtaa itsetuhoisuuteen ja kiusattu haluaisikin mieluummin kuolla auton keulaan, kuin elää enää seuraavaa koulupäivää. Kuka haluaa ottaa vastuulleen tämän elämän tuhoutumisen? Kuka haluaa ottaa vastuulleen sen, että oma lapsi kiusaamalla tuhoaa toisen lapsen elämän? Kenen vanhemmuus kestää sen, että oma lapsi päivästä toiseen aiheuttaa toiselle pelkoa? Millaisessa koulussa kukaan ei nähnyt mitään?

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun pieni koululainen tulee pahoinpidellyksi ikätovereiden tai hieman vanhempien koululaisten toimesta. 

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun kiusaamista kokeva lapsi saa negatiivista palautetta puolustettuaan itseään kun on ensin kestänyt kiusaamista, jota kukaan ei ole huomannut. 

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun kukaan ei ole nähnyt mitään.

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun lapsilla on niin paha olla, että he purkavat sen vallankäyttönä toisiin lapsiin. 

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun me vanhemmat sanomme, ettei minun lapseni ainakaan kiusaa.

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun me vanhemmat kuvittelemme, ettei minun lapseni ainakaan joudu kiusatuksi.

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun aikuiset ihmiset sulkevat silmänsä lasten turvattomalta koulutieltä. 

Jo pelkästään perusopetuksessa olevia lapsia vuonna 2019 oli hieman päälle 564 000 ja kouluterveyskykselyn 2019 mukaan heistä n. joka 20. kokee viikoittain kiusaamista. On siis myös kiistatonta, että meillä on edelleen kymmeniätuhansia lapsia, joita henkisesti ja fyysisesti pahoinpidellään koulupäivien aikana. 

Apua tarvitsee niin kiusattu kuin kiusaaja sekä molempien perheet, sillä lapset eivät opi kiusaamaan itsekseen eivätkä lapset lopeta kiusaamista ilman puuttumista, jota vaikeuttaa myös koulujen jatkuvasti tiukentuvat resurssit. 

Aina tulisi muistaa, että kyseessä on elämä.

"Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa."

perjantai 14. elokuuta 2020

Vierailija: Ja minä selvisin

Elettiin 2000-luvun alkua. Olin siirtymässä yläasteelle muiden ikätovereideni tavoin. Fyysisesti kehityin aikaisin ja murrosikäni oli tuolloin jo hyvässä vauhdissa. Ala-asteella sitä hieman häpeili, kun muilla tytöillä ei ollut rintsikoita ja pojatkin niistä ilkkuivat ja nyppivät. Sitä ei silti ehkä ottanut niin kamalan vakavasti, mutta sen yläasteelle siirtymisen otin. Se jännitti tosi paljon. Aika moni varmaan allekirjoittaa saman.

Lapsena ja nuorena olin avoin, iloinen, ekstrovertti, vähän ehkä sellainen ”kovis-tyttö”, joka puolusti isoon ääneen, jos näki epäoikeudenmukaisuutta, toisinaan liiankin äänekkäästi, sellainen kaikkien kanssa kuitenkin toimeen tuleva ja keskiverto-oppilas. Siltikin toisinaan vähän herkkä ja epävarma itsestäni, kuten tietysti varmasti kaikki meistä joskus, varsinkin teini-iässä. Minulla oli paljon kavereita ja muutama sydänystävä. Meistä muodostui seiskalla sellainen iso kaveriporukka, missä oli tyttöjä ja poikia. Seiskaa ei päästy pitkällekään, kun ensimmäisen kerran kuulin juorun itsestäni. Olin kuulemma kesäleirillä peilaillut rintojani tyttöjen vessassa ja työntänyt liiveihin sukkia, että rinnat näyttäisivät isommilta. Siinä vaiheessa asia oikeastaan vain nauratti, minua ja kavereitani. En olisi ikinä voinut uskoa, että millainen tapahtumavyöry tuosta pienestä juorusta lähtisikään liikkeelle.

Ilkkujia tuli lisää. Rinnakkaisluokilta, ylemmiltä luokilta, naapurikoulusta… Sain lempinimen, ”sukka-tissi” tai pelkkä ”sukka”. Pelkän huutelun ja ilkkumisen lisäksi jotkin pojat toivat usein kotoa vanhoja sukkia, jolla välituntisin heittelivät minua. Käytävillä tönittiin ja haukuttiin myös muilla nimityksillä. En muista missä vaiheessa huutelu alkoi pahentua tai missä vaiheessa kaverit alkoivat kaikota. Mieli on halunnut unohtaa aika paljon. Yksi kerrallaan kaverit katosivat, jäin ulkopuolelle. Aloin vetäytymään syrjempään, piiloutumaan välitunneiksi. Ruokailut ja koko koulun yhteiset tilaisuudet olivat kaikkein pahimpia hetkiä. Minua saatettiin nöyryyttää koko koulun edessä, eikä opettajilla ollut siitä mitään hajua.

Silloin elettiin aikaa, jolloin netti alkoi yleistymään nuortenkin keskuudessa ja kiusaamista jatkettiin koulun jälkeen siellä ja suoraa tekstareilla ja puheluilla. En päässyt mihinkään karkuun. Viimeisetkin ystävät jättivät, koska pelkäsivät joutuvansa itse kiusatuiksi, jos liikkuisivat samassa seurassa.

Mitä tämä sitten aiheutti minussa? Koko olemukseni muuttui. Käännyin sisäänpäin. Koko itsetuntoni romuttui, en kokenut olevani minkään arvoinen. Koko identiteetin muodostuminen vääristyi radikaalisti. Sairastuin keskivaikeaan masennukseen, paniikkihäiriöön ja eri muotoisiin syömishäiriöihin. Olin itsetuhoinen, joka ilmeni esimerkiksi viiltelynä, itseni näännyttämisenä tai pakkoliikuntana.

Lopulta tilanteen vakavuus selvisi myös lähipiirille. Vaihdoin koulua naapurikuntaan 9. luokalle, jolloin tilanne rauhoittui. Sain uusia kavereita ja kirin pudotettuja arvosanoja. Aloitin myös käynnit nuorisopsykiatrisella ja ne käynnit jatkuivat yhteensä 8 vuotta. Sain myös lääkityksen, jolla hoidettiin niitä diagnosoituja mielenterveyshäiriöitä. Terapiassa myös käsiteltiin kaikkea sitä vihaa ja kostonhalua, mitä oli aluksi todella vaikea sanoittaa. Saatoin nähdä painajaisia, jossa mätän raivopäisesti kiusaajia turpaan ja revin karjuen heitä hiuksista. Ehkä se kuvaa jotenkin sitä, miten paljon ahdistusta sisälleni oli muodostunut. Koskaan en todellisuudessa ollut väkivaltainen ketään muuta kuin itseäni kohtaan.

Kiusaaminen jättää jokaiseen kiusattuun elinikäisen haavan. Se nousee vielä tänäkin päivänä toisinaan esiin. Esimerkiksi hengästyn vieläkin puhuessani asiasta, vaikka tapahtumista on toistakymmentä vuotta aikaa. Kiusaamisella on ollut suuri vaikutus esimerkiksi ihmissuhteiden muodostumisessa elämässäni. Olen antanut muiden kohdella minua väärin ja olen muodostanut itselleni haitallisia toimintamalleja, josta vasta aikuisena olen päässyt oppimaan pois. Kaikki tapahtumat ovat myös vähintään välillisesti vaikuttaneet koko lähipiiriini.

Nyt kun minua katsoo tänä päivänä, ei ehkä ensimmäisenä osaisi ajatella miten pohjalta olen ponnistanut ja kasannut itseni. Kyllä tässä pienessä naisessa on täytynyt olla synkimmälläkin hetkellä rutkasti elämänhalua, että sieltä syvältä on rämmitty takaisin päivänvaloon ja kasvettu täksi naiseksi, joka nyt olen. 

Kaikkine haavoineni voin ylpeänä seistä kertomassa tarinaani ja sanoa, että minä selvisin, mutta kaikki eivät selviä ja se tekee minut niin tavattoman surulliseksi. Kiusaamista ei saada ilmiönä koskaan kokonaan kitkettyä maailmasta, mutta ettei maailma menettäisi yhtäkään nuoren tytön tai pojan henkeä kiusaamisen vuoksi, niin pyydän; älä katso muualle, vaan ole se, joka näkee ja puuttuu. Jokainen meistä on arvokas.

Kiusaamistarinansa Valopilkun blogissa julkaistavaksi antoi Krista Saarinen. Kiitos!