Anna: Kuka turvaa suojatien jälkeen?

Hiljattain käynnistynyt syyslukukausi on tuonut korviin useita kiusaamistapauksia esikouluikäisten sekä ekaluokkalaisten ikäryhmistä. Se vetää väkisinkin hiljaiseksi, turhauttaa, ärsyttää ja nostaa suuren huolen. Miten voi olla mahdollista, että vuosi toisensa jälkeen tilanne on sama - toisinaan jopa pahempi? 

Kesälomien jälkeen vanhemmat päästävät sydän syrjällään lapsensa autojen sekaan koulutielle, jonka suojateiden lähettyvillä poliisit sekä vapaaehtoiset valvovat turvallista ylitystä. Autot ovat vaarallisia eikä koulutiensä aloittavien pienten ihmisten tarkkaavaisuus vielä riitä turvalliseen tien ylitykseen. Tämä somessakin isosti näkyvyyttä saava kampanja on eritoten muistutus meille autoilijoille - TARKKANA, pienet ovat taas liikkeellä ja tehoaa useimpiin autoilijoihin, sillä kukaan ei halua ottaa vastuulleen ja loppuelämänsä taakaksi toisen elämän tuhoutumista oman auton konepellille.

Tänään haluan kysyä missä on se henkinen suojatie, jota valvotaan tuon tien ylityksen jälkeen? 

Päivästä toiseen kiusattujen lasten vanhemmat joutuvat laittamaan lapsensa ympäristöön, jossa hän ei ole turvassa.

Kiusaaminen pahimillaan tuhoaa kiusaamista kokevan elämän. Joka tapauksessa hän kantaa lopun elämäänsä kiusaamisen jättämiä arpia mukanaan. Häpeää, syyllisyyttä, arvottomuuden kokemuksia, sosiaalisia pelkoja, jotka hänen on opittava voittamaan ja joiden kanssa hänen on opittava elämään. 

Kiusatuksi tuleminen voi johtaa itsetuhoisuuteen ja kiusattu haluaisikin mieluummin kuolla auton keulaan, kuin elää enää seuraavaa koulupäivää. Kuka haluaa ottaa vastuulleen tämän elämän tuhoutumisen? Kuka haluaa ottaa vastuulleen sen, että oma lapsi kiusaamalla tuhoaa toisen lapsen elämän? Kenen vanhemmuus kestää sen, että oma lapsi päivästä toiseen aiheuttaa toiselle pelkoa? Millaisessa koulussa kukaan ei nähnyt mitään?

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun pieni koululainen tulee pahoinpidellyksi ikätovereiden tai hieman vanhempien koululaisten toimesta. 

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun kiusaamista kokeva lapsi saa negatiivista palautetta puolustettuaan itseään kun on ensin kestänyt kiusaamista, jota kukaan ei ole huomannut. 

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun kukaan ei ole nähnyt mitään.

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun lapsilla on niin paha olla, että he purkavat sen vallankäyttönä toisiin lapsiin. 

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun me vanhemmat sanomme, ettei minun lapseni ainakaan kiusaa.

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun me vanhemmat kuvittelemme, ettei minun lapseni ainakaan joudu kiusatuksi.

On kiistatonta, että jossain menee pieleen kun aikuiset ihmiset sulkevat silmänsä lasten turvattomalta koulutieltä. 

Jo pelkästään perusopetuksessa olevia lapsia vuonna 2019 oli hieman päälle 564 000 ja kouluterveyskykselyn 2019 mukaan heistä n. joka 20. kokee viikoittain kiusaamista. On siis myös kiistatonta, että meillä on edelleen kymmeniätuhansia lapsia, joita henkisesti ja fyysisesti pahoinpidellään koulupäivien aikana. 

Apua tarvitsee niin kiusattu kuin kiusaaja sekä molempien perheet, sillä lapset eivät opi kiusaamaan itsekseen eivätkä lapset lopeta kiusaamista ilman puuttumista, jota vaikeuttaa myös koulujen jatkuvasti tiukentuvat resurssit. 

Aina tulisi muistaa, että kyseessä on elämä.

"Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa."

Annan tarina

Latasin eilen omaan Facebookprofiiliini videon, jossa laulan. Se on nauhoitettu eilen kun olin yksin kotona. Olen edellisen kerran laulanut häissä vuonna 2008 ja se jäi viimeiseksi kerraksi yleisön edessä, vaikkei mikään mennytkään pieleen.

Eilinen palautti elävästi mieleen lukion ensimmäisen luokan yksinlauluesityksen. Olin käynyt laulutunneilla ja sain niistä kurssimerkinnän sillä edellytyksellä, että esiintyisin koulun juhlassa. En olisi halunnut, mutta tarvitsin opintopisteet. Laulussa oli yksi korkea nuotti, joka minun olisi pitänyt naulata, mutta epäonnistuin. Häpeä hyökyi ylitseni. Muistan koulun juhlasalin kirkkaan valon, ylös kohoavat penkit, jotka olivat täynnä yläasteen sekä lukion opiskelijoita, sekä sen kuinka pitelin kättä rintakehän päällä ikäänkuin vaikuttaisin hieman kipeältä. En muista mitä sanoin opettajalle enkä muista mitä hän vastasi, mutta kannustukseksi tarkoitettu kommentti vahvisti sen mitä tiesin itsekin: Minä epäonnistuin.

Ennen yläastetta olin pienessä kyläkoulussa, jossa oli yhdistelmäluokat. Meillä oli aina kaksi vuotta kerrallaan sama opettaja. Olin kolmannella tai neljännellä luokalla ja luokassa oli pieni postilaatikko, johon sai laittaa postia muille luokkalaisille. Eräänä maanantaiaamuna katsoin pulpettiini ja ilo läikähti sisälläni, sillä olin saanut kolme kirjettä. Se oli mahtavaa, koska yleensä en saanut postia.

Posti jaettiin perjantaisin, mutta olin ollut perjantaina sairas, joten uusi viikkoni alkoi saamistani kirjeistä. Meidän luokalla oli lisäkseni kolme tyttöä, jotka kaikki olivat kirjoittaneet minulle. Kirjeiden sanoma oli selvä: "Älä puutu meidän juttuihin." Sisälläni ollut ilo muuttui kylmääväksi pettymykseksi siitä, etten kelvannut kaveriksi. Joskus kelpasin, tällä kertaa en - päätös asiasta ei ollut koskaan minun, vaan toimin sen mukaan mitä muut päättivät. Kukaan ei tiennyt saamistani kirjeistä tai kokemastani ulkopuolisuudesta. Näin jälkeenpäin ajattelen, etten pettymyksestä huolimatta edes ymmärtänyt tilanteessa olevan mitään poikkeavaa. Minulle oli normaalia, että joskus minun kanssani leikittiin ja joskus taas ei. Kai se riippui siitä olinko sillä hetkellä tarpeellinen muille.

Yritin palavasti löytää ihmisen, joka hyväksyisi minut ja poikien kanssa olikin helpompaa. Kun erään kerran pelasimme polttopalloa koulun pihalla ja kumarruin ottamaan auton alle mennyttä palloa, yksi tyttö istui selkäni päälle ja alkoi hakata. Muistan aina sen äänen millä luokaltamme poika huusi: "Lopeta!" Hänelle olin puolustamisen arvoinen.

Kolmannen ja neljännen luokan opettajaan yritin kiinnittyä. Uskoakseni ihailin häntä ja ajattelin, että hän olisi minun paras ystäväni. Ostin hänelle bestfriend -korun, josta toinen puoli jäisi minulle ja toinen menisi opettajalle. Jo tästä kertominen nostaa häpeän tunteen esille, koska kuka nyt opettajalle ostaisi korun? Naurettavaa. Korun mukaan kirjoitin vielä kirjeen ja annoin lahjani hänelle erään välitunnin päätteeksi. Opettaja oli hyvin otettu saamastaan lahjasta, mutta ilmaisi sen täysin väärin. Hän luki kirjeeni ääneen koko luokan kuullen. Minun ei tarvitse edes sulkea silmiäni nähdäkseni hänet jälleen seisomassa kirjeeni käsissään luokan edessä, opettajanpöydän vieressä, vasemmalla etuviistossa minusta nähden ja lukevan. Muistan myös, että tuossa hetkessä itse istuin omalla paikallani pää painuksissa ja kädet korvilla toivoen, että se kaikki olisi jo ohi.

Joukkuepeleissä olin aina se viimeinen, joka valittiin. Kaikki tiesivät, että olen hidas enkä mitenkään urheilullinen muutenkaan. Yritin kyllä kovasti, mutta se ei riittänyt. Muistan erään kerran, jolloin teimme tehtävärataa ja etenin hitaasti rapukävelyä kohtai maalia, jossa muut jo odottivat. Opettaja (koulumme rehtori) kannusti minua jatkamaan: "Makkaramaija alas tulla!" Kai se huvitti muita. Tästä tapauksesta kerroin kotonakin ja seuraavana iltapäivänä äiti oli sanonut tulevansa minua vastaan, vaikka koulumatkaa oli vain kilometri. Kun äiti ilmestyi pihalle, hän käski minun odottaa ja jatkoi ohitseni matkaa kohti koulua. Se oli kamalaa, sillä tajusin hänen menevän opettajan puheille, vaikka itse halusin vain unohtaa tapahtuneen. Opettaja oli suuttunut ja väittänyt minun panettelevan häntä. Anteeksi hän ei pyytänyt koskaan, eikä tilanteesta enää sen koommin puhuttu sen enempää kotona kuin koulussakaan.

Yläasteelle meno jännitti hirveän paljon ja pelkäsin, että kaikki menisi pahemmaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, ei vaikka minulla oli tutustumispäivänä päälläni Leonardo Di Caprion fanipaita. Seiskalla sen sijaan sain ensimmäisen parhaan kaverini, jonka kanssa ystävyys oli parasta mitä olla voi.

En muista, että kouluun meneminen olisi koskaan ollut hankalaa enkä usko, että kukaan tiesi millaisia henkisiä jälkiä minuun jäi. Olin yksi muiden joukossa. Kävin harrastuksissa ja vaikutin varmasti ihan hyvinvoivalta lapselta. Silti lähes 30 vuotta myöhemmin muistan nuo tilanteet niin selvästi, kuin ne olisivat olleet eilen. Eilen... Eilen kun julkaisin lauluvideoni ja mietin, etten voi, koska saatan epäonnistua. Eilen, kun mietin onko minulla uskallusta laskea muurini ja laulaa laulu, joka kosketti minua tämän koronakevään keskellä. Eilen, kun pelkäsin muiden tuntevan lähinnä myötähäpeää minua kohtaan.

Lapset eivät tiedä oikeaa ja väärää jos aikuiset eivät sitä heille opeta. Vastuu lasten kohtelusta on yhteisöllisesti meillä kaikilla aikuisilla ja asenteemme muita ihmisiä kohtaan siirtyy varmasti eteenpäin. Lapset ottavat mallia tavastamme puhua ja kohdata muita ihmisiä. Pieneltäkin vaikuttavilla teoilla voi olla kauaskantoiset vaikutukset - niin hyvässä kuin pahassa, sillä muistanhan minäkin, kuinka luokan poika huusi: "Lopeta." Muistan sen aivan yhtä hyvin, kuin ne vaikeatkin hetket.

Kannan menneisyyttäni mukana ja se pulpahtelee toisinaan pintaan, mutta olen saanut rohkeuden kohdata sen ja kääntää sen voimakseni, koska muuttaakaan en sitä voi. Minun nykyisyyteni muodostuu historiastani, mutta tulevaisuus on aina edessä ja siihen avaimet on minulla.