Näytetään tekstit, joissa on tunniste viiltely. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste viiltely. Näytä kaikki tekstit

perjantai 14. elokuuta 2020

Vierailija: Ja minä selvisin

Elettiin 2000-luvun alkua. Olin siirtymässä yläasteelle muiden ikätovereideni tavoin. Fyysisesti kehityin aikaisin ja murrosikäni oli tuolloin jo hyvässä vauhdissa. Ala-asteella sitä hieman häpeili, kun muilla tytöillä ei ollut rintsikoita ja pojatkin niistä ilkkuivat ja nyppivät. Sitä ei silti ehkä ottanut niin kamalan vakavasti, mutta sen yläasteelle siirtymisen otin. Se jännitti tosi paljon. Aika moni varmaan allekirjoittaa saman.

Lapsena ja nuorena olin avoin, iloinen, ekstrovertti, vähän ehkä sellainen ”kovis-tyttö”, joka puolusti isoon ääneen, jos näki epäoikeudenmukaisuutta, toisinaan liiankin äänekkäästi, sellainen kaikkien kanssa kuitenkin toimeen tuleva ja keskiverto-oppilas. Siltikin toisinaan vähän herkkä ja epävarma itsestäni, kuten tietysti varmasti kaikki meistä joskus, varsinkin teini-iässä. Minulla oli paljon kavereita ja muutama sydänystävä. Meistä muodostui seiskalla sellainen iso kaveriporukka, missä oli tyttöjä ja poikia. Seiskaa ei päästy pitkällekään, kun ensimmäisen kerran kuulin juorun itsestäni. Olin kuulemma kesäleirillä peilaillut rintojani tyttöjen vessassa ja työntänyt liiveihin sukkia, että rinnat näyttäisivät isommilta. Siinä vaiheessa asia oikeastaan vain nauratti, minua ja kavereitani. En olisi ikinä voinut uskoa, että millainen tapahtumavyöry tuosta pienestä juorusta lähtisikään liikkeelle.

Ilkkujia tuli lisää. Rinnakkaisluokilta, ylemmiltä luokilta, naapurikoulusta… Sain lempinimen, ”sukka-tissi” tai pelkkä ”sukka”. Pelkän huutelun ja ilkkumisen lisäksi jotkin pojat toivat usein kotoa vanhoja sukkia, jolla välituntisin heittelivät minua. Käytävillä tönittiin ja haukuttiin myös muilla nimityksillä. En muista missä vaiheessa huutelu alkoi pahentua tai missä vaiheessa kaverit alkoivat kaikota. Mieli on halunnut unohtaa aika paljon. Yksi kerrallaan kaverit katosivat, jäin ulkopuolelle. Aloin vetäytymään syrjempään, piiloutumaan välitunneiksi. Ruokailut ja koko koulun yhteiset tilaisuudet olivat kaikkein pahimpia hetkiä. Minua saatettiin nöyryyttää koko koulun edessä, eikä opettajilla ollut siitä mitään hajua.

Silloin elettiin aikaa, jolloin netti alkoi yleistymään nuortenkin keskuudessa ja kiusaamista jatkettiin koulun jälkeen siellä ja suoraa tekstareilla ja puheluilla. En päässyt mihinkään karkuun. Viimeisetkin ystävät jättivät, koska pelkäsivät joutuvansa itse kiusatuiksi, jos liikkuisivat samassa seurassa.

Mitä tämä sitten aiheutti minussa? Koko olemukseni muuttui. Käännyin sisäänpäin. Koko itsetuntoni romuttui, en kokenut olevani minkään arvoinen. Koko identiteetin muodostuminen vääristyi radikaalisti. Sairastuin keskivaikeaan masennukseen, paniikkihäiriöön ja eri muotoisiin syömishäiriöihin. Olin itsetuhoinen, joka ilmeni esimerkiksi viiltelynä, itseni näännyttämisenä tai pakkoliikuntana.

Lopulta tilanteen vakavuus selvisi myös lähipiirille. Vaihdoin koulua naapurikuntaan 9. luokalle, jolloin tilanne rauhoittui. Sain uusia kavereita ja kirin pudotettuja arvosanoja. Aloitin myös käynnit nuorisopsykiatrisella ja ne käynnit jatkuivat yhteensä 8 vuotta. Sain myös lääkityksen, jolla hoidettiin niitä diagnosoituja mielenterveyshäiriöitä. Terapiassa myös käsiteltiin kaikkea sitä vihaa ja kostonhalua, mitä oli aluksi todella vaikea sanoittaa. Saatoin nähdä painajaisia, jossa mätän raivopäisesti kiusaajia turpaan ja revin karjuen heitä hiuksista. Ehkä se kuvaa jotenkin sitä, miten paljon ahdistusta sisälleni oli muodostunut. Koskaan en todellisuudessa ollut väkivaltainen ketään muuta kuin itseäni kohtaan.

Kiusaaminen jättää jokaiseen kiusattuun elinikäisen haavan. Se nousee vielä tänäkin päivänä toisinaan esiin. Esimerkiksi hengästyn vieläkin puhuessani asiasta, vaikka tapahtumista on toistakymmentä vuotta aikaa. Kiusaamisella on ollut suuri vaikutus esimerkiksi ihmissuhteiden muodostumisessa elämässäni. Olen antanut muiden kohdella minua väärin ja olen muodostanut itselleni haitallisia toimintamalleja, josta vasta aikuisena olen päässyt oppimaan pois. Kaikki tapahtumat ovat myös vähintään välillisesti vaikuttaneet koko lähipiiriini.

Nyt kun minua katsoo tänä päivänä, ei ehkä ensimmäisenä osaisi ajatella miten pohjalta olen ponnistanut ja kasannut itseni. Kyllä tässä pienessä naisessa on täytynyt olla synkimmälläkin hetkellä rutkasti elämänhalua, että sieltä syvältä on rämmitty takaisin päivänvaloon ja kasvettu täksi naiseksi, joka nyt olen. 

Kaikkine haavoineni voin ylpeänä seistä kertomassa tarinaani ja sanoa, että minä selvisin, mutta kaikki eivät selviä ja se tekee minut niin tavattoman surulliseksi. Kiusaamista ei saada ilmiönä koskaan kokonaan kitkettyä maailmasta, mutta ettei maailma menettäisi yhtäkään nuoren tytön tai pojan henkeä kiusaamisen vuoksi, niin pyydän; älä katso muualle, vaan ole se, joka näkee ja puuttuu. Jokainen meistä on arvokas.

Kiusaamistarinansa Valopilkun blogissa julkaistavaksi antoi Krista Saarinen. Kiitos!


keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Vierailija: Se helpottaa, mä lupaan sulle

Se oli ihan tavallinen bussimatka, tai niin tavallinen kuin tähän maailman aikaan voi olla. Istuin bussissa kasvot matkustajiin päin ja kuuntelin musiikkia. Eräältä pysäkiltä kyytiin tuli nuori nainen, ehkä viidentoista vanha. Hänellä oli shortsit jalassa, mikä kiinnitti huomioni, sillä olin aamulla palellut kevättakissani ja miettinyt, että ehkä se talvitakki olisi vielä aiheellinen. Aurinko kuitenkin paistoi lämpimästi ja ajattelin, että hän on samanlainen fiilistelijä, kuin minäkin. Heti kun mahdollista, kaivan itse mekot esiin ja laitan ne päälle, koska kesä on lyhyt.
Hän jäi yhden pysäkin ennen minua bussista ja katseeni osui hänen reiteensä. Shortsien alla oli vaaleat legginsit, joiden alta paistoivat tuoreet taisteluhaavat. Joku niistä tihkutti vielä, sillä vaaleat legginsit värjäytyivät verellä. Olisin halunnut mennä halaamaan häntä ja sanomaan, että mä tiedän, millaista se on. Ja että hän olisi uskonut mua, kun olisin sanonut, että se helpottaa. Että hän on niin paljon arvokkaampi. Niin paljon. Niin paljon rakastetumpi ja niin ainutlaatuinen. Uskonut, kun olisin sanonut, että mikä tahansa hänen elämäntilanteensa onkaan, ei tarvitse satuttaa itseään.
Tiedän, ettei hän olisi uskonut. En minäkään olisi uskonut silloin aiemmin.
Aloitin viiltelyn, kun olin kolmetoista. Se alkoi ikään kuin kokeiluna, josko se auttaisi valtavaan pahaan oloon sisällä. Ja siinä sairaassa maailmassa, jossa elin, se tuntui auttavan. Mä jäin koukkuun heti. Minä, joka pelkään verta enkä siedä juuri kipua. Siitä tuli mun pakokeino, mun salaisuus. Muodostin siihen oman, salaisen suhteen, niin kuin moni riippuvainen ihminen. Se oli vain mua varten.
Enhän mä sitä salaisuutena osannut kokonaan pitää. Ystäväni tiesi, hän oli myös viiltelijä ja hän ratsasi joskus mun huoneen. Mutta niin kuin pois kaadettu viinakin, mä löysin kyllä tavan, jos halusin. Lupauksilla ei ollut merkitystä. Mä lupasin monta kertaa, etten tee enää niin. Että kyllä mä pystyn olemaan ilman. Enkä sitten kuitenkaan pystynyt.
Koska mä en luvannut sitä itselleni.
Varmaan kiusallisin keskustelu, jonka olen ikinä käynyt, oli äitini kanssa viiltelystä. Tulimme saunasta ja pyyhkeeni putosi ja samalla hetkellä tajusin, että hän näki jäljet. Äiti ei nimittäin saunassa nähnyt ilman laseja mitään. Hän ei sanonut mitään ja menin huoneeseeni. Otin asian myöhemmin esille ja yritin selittää rakkaalle ihmiselle, miksi teen mitä teen. Miten olisin voinut selittää? Aiemmin sanoin, että viiltelyä ei voi ymmärtää kuin toinen viiltelijä. Ja olen yhä samaa mieltä. Luulen, että toisilla riippuvaisilla ihmisillä on kuitenkin käsitys siitä, mistä puhun ja lähtökohtaisesti jokainen meistä voi ainakin yrittää ymmärtää, olla sympaattinen sitä toista kohtaan. Siinä me istuimme, molemmat kyyneleet silmissä ja häpeä vyöryi ylitseni. Tämäkään ei silti saanut minua lopettamaan.
Mä kerkesin täyttää 20, kun joulukuussa vuonna 2015 päätin, että nyt riittää. Tämä loppuu tähän. Mä en enää halua satuttaa itseäni. Se päätös oli pitkän pyristelyn ja työstämisen takana. Olin aiemminkin ”lopettanut” ja sortunut. Uudelleen ja uudelleen. Koska jätin aina takaportin auki vaikeita tilanteita varten. Vuoden 2015 joulukuussa näin ei ollut. Mä lupasin itselleni, en kenellekään toiselle, että nyt se loppuu. En kertonut edes lupauksesta muille, koska sillä ei oikeastaan ollut merkitystä. Se oli vain mua varten oleva asia.
Olen ollut viiltelemättä siitä lähtien, mutta viiltelijä mun sisällä on aina. Se riippuvuus on minussa aina. Niin kuin riippuvuussairauksilla on tapana. Ahdistuksen keskellä se on yhä ajatus, joka tulee mieleeni. Koska sillä mä aiemmin lääkitsin sitä möykkyä rintakehässäni. Vaikka eihän se koskaan auttanut. Se johti vaan valtavaan häpeään ja syyllisyyteen. Nykyään mulla on onneksi paljon muita keinoja sisäisten möykkyjen päihittämiseen kuten puhuminen, kirjoittaminen, musiikin kuuntelu ja siivoaminen. Viiltely ei ole enää vaihtoehto, takaportti siihen ei ole auki vaan muurattu umpeen. Mä olen oppinut kohtaamaan sisäiset mörköni sen sijaan, että pakenisin niitä. Voin kertoa, että siinä pakenemisessa jää ihan aina kakkoseksi. Se, mitä sä pakenet, saa sut aina kiinni ja lopulta jollakin tavalla se asia on kohdattava.
Sinulle, tyttö bussissa, haluan joka tapauksessa sanoa jotain. Se helpottaa, mä lupaan sulle. Jonain päivänä sä näet taas värit ja tunnet tuulen. Katsot auringonlaskua ikkunasta ja hymyilet kyyneleet silmissä, koska sun on niin hyvä olla. Koska sä olet onnellinen. Sä et ehkä usko sitä nyt, en mäkään uskonut. Usko kuitenkin se, että mä tiedän, mistä puhun.
Mä olen ollut siellä pimeässä ja kylmässä yksin ja on tuntunut siltä, että elämällä ei ole mulle mitään tarjottavaa. Mä olen maannut yksin häpeään ja kipuun kääriytyneenä, kun olen taas satuttanut itseäni. Mä tiedän, miltä sellainen valtava ahdistus tuntuu, joka melkein tukehduttaa sut. Ruhjoo sun rinnan ja rutistaa sielun kasaan. Kun siellä pimeässä ei ole edes pientä valonpilkahdusta. Ja kun tuntuu, että on maailmassa täysin yksin.
Mä haluan sanoa sulle, tyttö bussissa, että sä et ole yksin. Ja että sinä ja minä, me ollaan vahvoja. Me ollaan taistelijoita. Ja me ollaan valtavan arvokkaita. Me olemme rakkauden ja kaiken hyvän arvoisia. Me ansaitsemme hyvää, hellää ja rakastavaa kohtelua toisilta mutta myös ennen kaikkea itseltämme. Koska meistä itsestämme se lähtee, aina. Näin etänä haluan rutistaa sinua lujaa. Haluan myös sanoa sen, että puhu aiheesta. Vaikka se hävettää, vaikka se pelottaa. Puhu syistä siihen, miksi koet, että sun tarvitsee satuttaa itseäsi. Miksi sä teet sitä. Puhu loputtomasti, kyseenalaista lempeästi omaa ajatusmaailmaasi. Se on tie, joka johtaa siihen, että jonain päivänä lupaat rakkaudella itsellesi, että ei enää.
Mene peilin eteen ja hirveän ruman puheen sijaan katso itseäsi ajattelematta mitään. Jos tulee rumia, satuttavia ajatuksia, työnnä ne pois. Vain sinä ja peili. Sitten kun se sujuu, voit alkaa etsiä yhden asian, josta voit kehua itseäsi. Vaikka se, että sun hiukset on tänään ihan ok tai että sulla on kiva hymy. Se riittää. Niin mä opettelin katsomaan kehoani rakastavammin ja lempeämmin, ja sitä myötä myös kohtelemaan sitä niin.
Sä olet ainutlaatuinen ja arvokas. Sä olet niin paljon arvokkaampi, kuin tiedätkään. Toivon sulle sydämeni pohjasta kaikkea hyvää. Rakkautta, hellyyttä, iloa ja värejä. Lempeää tuulta sun hiuksiin ja keveyttä askeliin. Sitä, että joku päivä sivelet sun arpia rakkaudella ja hellyydellä kiittäen sun upeaa kehoa siitä, että sä olet elossa. Sä olet yhä elossa, kaiken jälkeen, eikä mikään ole sulle mahdotonta.

Tekstin on kirjoittanut koulutettu kokemusasiantuntija Krista Viitala ja se on julkaistu alunperin huhtikuussa 2020 KlubiLahti-lehdessä.