Tinan tarina

Olin suhteellisen arka ja ujo lapsi ja siksi helppo uhri niin minut silmätikuksi ottaneelle opettajalleni kuin luokkalaisilleni, jotka minua alkoivat kiusaamaan. Kouluajastani muistan parhaiten jännittyneisyyden ja pelon, ne olivat läsnä jokaisessa päivässä. Pohdin päivittäin, miten voisin välttyä silmätikuksi joutumista. Ei auttanut tekeytyä harmaaksi ja näkymättömäksi, sillä opettaja näki minut aina asettaen minut naurunalaiseksi koko luokan edessä. Opettajan mielestä herkkyyteni ja ujouteni oli hupaisaa. Siitäkös muutama poika riemastui, ja haukkuminen jatkui välitunneilla.

”Herkkis”. ”Tyhmä”. ”Sä et osaa mitään”. Minulle nauraminen oli melkein koko luokan huvi. Erityisen hauskaa oli, kun opettaja vaati minua ottamaan esille kirjojani tai muita tavaroita, joita välitunnilla oli viety pulpetista tai laukusta. En koskaan uskaltanut sanoa siitä kenellekään. Minulle liimattiin lappuja selkään ja tehtiin erilaisia jäyniä, joille kaikki sitten nauroivat. Vessaan en uskaltanut mennä, koska jotkut tytöt uittivat meidän ”heikkojen” päitä vessanpytyssä. Koulupäivät olivat täynnä varuillaan oloa, oman selustan turvaamista. Toisten ilmeiden ja eleiden tulkitsemista ja turvallisuuden varmistamista.

Mitä opin itsestäni kouluvuosinani? Opin että herkkyys on huono ja halveksittava asia, että minä olen vääränlainen ja ettei minusta ole mihinkään. Koulun tarkoituksena tuskin oli opettaa sellaista, mutta se on mitä siellä opin, ja mitä itsestäni ajattelin vielä vuosia koulun loputtua. Oman tien löytäminen oli hankalaa, kun ei uskonut itseensä. Särkynyttä itsetuntoa ei korjata hetkessä, siihen on mennyt hieman enemmän aikaa.  

Onneksi minulla on aina ollut kyky haaveilla itseni pois epämiellyttävästä ympäristöstä ja arjesta. Mielikuvitukseni on vienyt minut maailmaan, missä ei ole ollut ikäviä ihmisiä, missä on voinut olla oma itsensä ja missä olen ollut turvassa. Se on auttanut minua näkemään itsestäni muutakin kuin sen, mitä koulu minulle itsestäni opetti. Ja lopulta se on saanut minut kyseenalaistamaan koulussa tapahtuneita asioita ja leimaa, jonka siellä sain. Olen myös ollut onnekas, sillä minulla on kaikesta huolimatta ollut ystäviä, jotka ovat tukeneet heikkoina hetkinä, jotka ovat saaneet minut uskomaan, että minusta on johonkin, että olen arvokas ja että nousen vielä kuopastani. Ja niin olen tehnyt.  

Tina: Toteutuvatko lapsen oikeudet kiusaamistilanteissa?

Perusopetuslain 29§ mukaan jokaisella oppilaalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön. Siksi kouluissa on lain mukaan oltava suunnitelma oppilaiden suojaamiseksi väkivallalta, johon myös kiusaaminen lasketaan. Suunnitelmasta on käytävä ilmi suunnitelman toimeenpanokeinot sekä miten sitä noudatetaan, toteutetaan ja valvotaan.

Koulukiusaamisessa on kyse myös lapsen oikeuksista, esimerkiksi lapsen oikeudesta tulla arvostetuksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on sekä oikeudesta olla turvassa koulussa. Jokaisella lapsella on oikeus saada opiskella ja oppia ympäristössä, joka on hänelle turvallinen. Lapsen ei pitäisi tarvita kokea pelkoa ja stressiä siitä, että täyttää oppivelvollisuuttaan. Lapsella on oikeus siihen, ettei kouluympäristö tai koulumatkalla tapahtuva koulukiusaaminen traumatisoi häntä, ja vaikuta hänen identiteettinsä kehittymiseen kielteisesti. Jokainen meistä tietää, ettei tämä toteudu jokaisen lapsen kohdalla. Kiusaamista kokevat lapset kohtaavat väkivaltaa eri muodoissaan – henkistä, sosiaalista, fyysistä ja seksuaalista. Joidenkin kohdalla tilanne on ohimenevä, toiset taas kokevat väkivaltaa jopa koko kouluaikansa. Lapsella, joka kiusaa toisia, on oikeus tulla huomatuksi ja saada sellaista tukea, jonka avulla oppii uusia, rakentavampia tapoja toimia ihmissuhteissaan.

Lapsen yrittäessä kertoa aikuisille tilanteestaan, he kohtaavat asiallisesti tilanteessa toimivien aikuisten lisäksi edelleen myös paljon vähättelyä, leimaamista ja epäoikeudenmukaista kohtelua. Joskus me aikuiset odotamme lapselta mahdottomia vaatiessamme, että lapsen vain pitäisi mennä paikkaan, missä häntä päivittäin pahoinpidellään henkisesti ja fyysisesti. Välillä tulee miettineeksi, vaatisimmeko samaa vastaavassa tilanteessa olevalta aikuiselta. Vai onko niin, että kun kyseessä on lapsi, oletamme, että hänen on vain kestettävä ja kasvettava tilanteen mukana? Jos joutuisin itse joka aamu lähtemään töihin peläten, että minut kampataan, että minua haukutaan, tönitään, syrjitään, että tavaroitani rikotaan tai hävitetään tai ettei minulle puhuta, minulle käännetään selkä ja minut eristetään, niin tuskin jaksaisin sitä kovin kauan. Kun lapsi kohtaa samaa, tai vielä pahempaa kohtelua, saatamme sanoa hänelle että ”älä välitä” tai ”mene vain rohkeasti mukaan porukkaan”, aivan kuin asia olisi kovin yksinkertainen ja siltä seisomalta toteutettavissa. Ohitamme tällöin kiusaamisen ryhmäilmiöisyyden, ryhmän roolit, normit ja ryhmäpaineen, jotka kaikki ovat läsnä joka hetki ryhmätilanteissa päiväkodista kouluun ja aikuisuuteen asti. Porukasta eristetylle ei ole mahdollista yhtäkkiä vain osallistua johonkin, mistä hänet on eristetty. Se ei ole kiinni kiusatun tahdosta tai kyvystä mennä mukaan, vaan ryhmän päätöksestä jättää yksi ulkopuolelle.

Joka kerta kun vähättelemme lapsen kokemusta kouluväkivallasta tai ohitamme sen kokonaan, rikomme lapsen oikeuksia tulla kuulluksi ja kohdatuksi arvokkaana yhteisön jäsenenä sekä lain määrittämää lapsen oikeutta saada olla turvassa opiskeluympäristössä. Jos vertaamme lakia työpaikkakiusaamiseen liittyvään lainsäädäntöön, niin työpaikoilla kiusaamiseen liittyen on lakiin määritelty aikaraja, jonka sisällä julki tulleeseen kiusaamiseen on puututtava. Koulukiusaamista ajatellen, on lapsia, joiden kiusaamiseen on vuosien varrella kyllä puututtu, mutta ilman että tilanne olisi juurikaan muuttunut. Takarajaa sille, että tilanteen on muututtava selkeästi kiusatulle turvallisemmaksi, ei ole, eikä muutoksen laatua ole millään lailla määritelty. Tämä mahdollistaa omalta osaltaan sen, ettei lapsen oikeudet täyty. Yksi keino turvallisuuden lisäämiseksi voisi olla se, että lisätään lakiin pykälä kiusaamiseen puuttumisen aikataulusta sekä selkiytettäisiin puuttumistoimenpiteiden päämäärät. Olen tehnyt kiusaamisen vastaisista työtä tarpeeksi kauan, etten kuvittele, että laki itsessään tekisi kenestäkään autuasta, mutta jos lain voimalla saadaan käytäntöjä muuttumaan ja lapsen oikeuksia toteutettua paremmin, niin se on sen arvoista. Jokainen lapsi on arvokas sellaisena kuin on ja rakastettava sellaisenaan, meidän aikuisten vastuulla on osoittaa tämä jokaiselle kohtaamallemme lapselle on hän sitten omamme, naapurin tai meille täysin vieras.

Katri: Saako ihmissuhteet sattua?

Kun suhde sattuu…

Osa inhimillisyyttämme ja hyvinvointiamme on rakentavat ja kunnioittavat ihmissuhteet. Niillä on merkitystä meidän identiteetin muodostumiseen, sosiaalisten taitojen harjoitteluun ja jopa itsetuntoon. Elämme muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa joko kasvokkain tai sosiaalisen median kautta melkein päivittäin. Meillä on näistä jokaisen ihmisen kanssa jonkinlainen ihmissuhde. Toisien kanssa syvällisempiä luottamussuhteita; niin kutsuttuja ystävyyssuhteita. Toiset ovat työkavereita, kolmannet tuttavia ja neljännet mahdollisesti perheenjäseniä tai sukulaisia ja viides parisuhde. Suhteita on monenlaisia ja suhteen laatu riippuu aina kahden erilaisen ihmisen taustoista, persoonallisuuksista ja vuorovaikutuksesta keskenään.

Terveet ihmissuhteet kantaa pitkälle. Ne antavat ja ottaa puolin sekä toisin, ja voivat olla suojaavina tekijöinä mielen sairauksilta! Rakentavissa ihmissuhteissa, jopa ystävyyssuhteissa tulisi pystyä katsomaan omia toimintamalleja, arvomaailmoja sekä persoonallisuuspiirteitä suhteessa suhteen vastakkaiseen osapuoleen, peiliin. Miksi vihaan toista? Miksi tuo ihminen saa tuntemaan itseni yksinäiseksi? Miksi juuri hänen toiminta saa minut vihaiseksi? Mitä nämä isot kysymykset kertovat sisimmästäni? Olenko kokenut joskus samaa, mutta eri ihmisen kanssa?

Parisuhteissa meistä tulee esille puolia, jotka on syvään uurrettu jo lapsuuden kokemuksista alkaen. Voisimme siis ajatella, että ihmissuhteessa toinen osapuoli toimii peilinä: Oma sisäinen maailmamme nousee eteemme tarkasteltavaksi, kun koemme aikuisuudessa hylkäämiskokemuksia, syrjintää ja yksinäisyyden tunteita.  Sisäiset tunteemme nousevat meistä esiin ihmissuhteiden vuorovaikutustilanteissa. Toisen ihmisen toiminta tai toimimattomuus voi kolahtaa siis syvälle sisimpäämme, koska sisällämme oleva haava aukeaa aina uudestaan, niin kauan, kunnes tiedostamme sen alkuperän.

Sisällämme oleva yksinäisyyden tunne voi pahimmillaan vinouttaa koko suhteen, jos ei tunteen omaava tunnista piirrettä itsessään. Syy ei välttämättä ole ihmisissä ympärillä, vaan myös omasta tunteesta joka on syntynyt monien menneisyyden kokemuksien summana. Tunne voi heijastua ulos erilaisina tunteen sekaisina toimintamalleina; pelkotiloina, ripustautumisena, vaativaisuutena tai vaikka mustasukkaisuutena. Tunne saa aikaan surua, vihaa ja jopa epätoivoa. Se on niin vallitseva, että joskus tunteen omaava voi olla tiedostamattaan ns. raskas omissa ihmissuhteissaan. Tämä raskaus saattaa olla iso kuilun rakentaja. Tunne jota ei välttämättä ne ymmärrä, jotka ei sitä itsessään koe ja näe.
Koemme tänä päivänä paljon yksinäisyyttä, muuttoliikkeen myötä maalta kaupunkeihin yhteisöllisyys on vähentynyt. Yhteisöön kuuluminen on kuitenkin luontainen osa inhimillisyyttä. Yhteisö voi olla se oma ystäväpiiri, tai perheyhteisö jossa jokainen huolehtii toisistaan ilman oman kruununsa kiillottamista. Silti näiden yhteisöjen sisäpuolella on ihmisiä jotka potee syvää yksinäisyyden tunnetta omasta puolisosta, perheestään, ystävistään ja jopa yhteiskunnasta:
Tuo ihminen joka kokee jokaisen ihmissuhteen vakavamielisesti. Tuo ihminen joka on lapsuudessaan kiusattu, ei kenenkään kaveri, ei kelvannut mihinkään ryhmään eikä mihinkään yhteisöön… Tuo aikuinen joka tuntee olonsa nyt yksinäiseksi, koska monikaan ei ymmärrä häntä. Ei hänen taustaa, eikä tunteitaan. Tuo aikuinen joka on onnellinen jokaisesta ihmissuhteesta, mutta myös epävarma ja haluaa luottaa. Tuo joka otti eron ystävästä yhtä raskaasti, kuin poikaystävästä. Tuo joka halusi ehdotonta hyväksyntää, kun oli rikki.  Hän ei osannut korjata ihmissuhteitaan, eikä uskaltanut puolustautua rakentavasti ja suri jokaista menetettyä ihmissuhdetta, kuin olisi surrut läheisen kuolemaa. Hänelle ei ollut itsestään selvää rakentaa suhteita, luottaa, antaa itsestään muille ja saada muilta. Hän pelkäsi koko ajan ja hänen pelkonsa kävivät usein toteen, hän luotti pahoihin ihmisiin koska näki heidän sisällä aina hyvää.
Hän lähti, koska yksin olikin helpompaa…
Se mikä monista tuntuu normaalilta voi olla toiselle todella raskas kokemus:
”Saako ero hyvästä ystävästä sattua näin paljon?”
SAA!

-Katri-

Tina: Kiusaamistilanteissa usein läsnä vain uhreja

Tänään koulutielle astuu taas tuhansia ekaluokkalaisia, jotka innokkaina ja odottavaisina aloittavat koulutiensä. He tulevat kouluympäristöön harjoittelemaan sosiaalisia taitoja, hakemaan hyväksyntää ja ystävyyssuhteita, rakentamaan omaa identiteettiään peilaamalla itseään saamaansa palautteeseen. He harjoittelevat, jotta voisivat kasvaa ja kehittyä ihmisinä. Lapsia tulee erilaisista kodeista ja perheistä. Joku lapsi tulee jo valmiiksi hyvällä itsetunnolla varustettuna ja uskolla siihen että pärjää, toisella on hankalammat lähtökohdat ja kotiolot ja on jo kokenut paljon ikäviä asioita, minkä takia hän on varovaisempi ja epävarmempi.

Monelle jo kokeneemmalle koululaiselle kesä on ollut välttämätön hengähdys- ja itsensä kokoamistauko. Moni yläkouluikäinen tulee kouluun jo tutuksi tulleen pelon kera. He miettivät, hyväksytäänkö heidät vai jatkuuko syrjiminen, haukkuminen, kiusaaminen – henkinen ja fyysinen väkivalta? Lapsiasiavaltuutettu toi käyttöömme ja ajatuksiimme termin ”kaverivastuu”, jonka käytännössä käyttöön ottaminen voisi mahdollistaa yksinäisten, syrjittyjen ja kiusattujen lasten ja nuorten arjen helpottumisen. Mitä jos jo ensimmäiselle luokalle tullessa olisi iskostettu päähän, että koulussa vallitsee sitten kaverivastuu, että pidämme yhtä ja olemme kaikki omalta osaltamme vastuussa siitä, millaista ilmapiiriä rakennamme? Pelkkä termi ei tietenkään muuta mitään, vaan se on saatava elämään ja kasvamaan vastuullisten aikuisten kautta. Mikä on kaverivastuuta, mistä minä silloin olen vastuussa ja miten haluan toteuttaa kaverivastuutani?

Lapset eivät synny kiusaajiksi tai pahoiksi, vaan heidät kasvatetaan itsekkäiksi, epäempaattisiksi ja toisia alistaviksi. Lasta, joka ei kunnioita toisia, ei ole kunnioitettu. Se, minkälaista mallia näytämme oman elämämme lapsille ja nuorille, vaikuttaa heidän käytökseensä. Miten ja minkälaisia arvoja ja normeja opetan lapselleni? Minkälaista toisen ihmisen kunnioittaminen omassa elämässäni on, sellaista toisen elävän kunnioittamista lapsenikin oppii. Kaverivastuu vaatii vastuullisia aikuisia ympärille, olemmeko niin vastuullisia, että voimme kasvattaa vastuullisia lapsia?

Jos entisiltä koulukiusaajilta kysyy, millaista heidän elämänsä oli siihen aikaan, kun he kiusasivat, he kertovat usein kuinka tuolloin omassa elämässä oli erinäisiä hankaluuksia. Oli pelkoa joutua jätetyksi tai ryhmässä ulkopuolelle, oli yksinäisyyden pelkoa ja arvottomuuden tunnetta koska vanhemmat olivat eronneet, oli riitaa kotona tai vanhemmilla oli taloudellisia ongelmia. Kiusaajaksi ryhtyvällä on ollut tarve luoda itselleen turvallinen ympäristö alistamalla toisia ja hakemalla valtaa. Ryhmäpaine on mahdollistanut kiusaamisen aikuisten huomaamatta. Jonkun kotona taas on ollut sairautta tai alkoholismia, tai vanhemmat joita ei vain ole jaksanut kiinnostaa lapsen vointi, kun omia ongelmia on niin paljon. Usein kiusaamistilanteissa on loppujen lopuksi läsnä vain uhreja, jos asiaa oikein lähdetään ruotimaan. Lapsi, jolta vaaditaan täydellisyyttä, voi purkaa pahaa oloaan kouluympäristössä toisiin. Lapsi jolla vanhempien mielestä pitää olla tiettyjä harrastuksia ja tietynlainen asema, voi sisimmiltään olla niin stressaantunut, että purkaa stressiään itseään heikompaan kiusaamalla. Lapsi, josta vanhemmat eivät välitä, saa näkyvyyttä ja mainetta kiusaamalla.

Kiusaamiseen on aina jokin kiusaajan tunne-elämässä oleva syy sen lisäksi että ryhmäpaine vaikuttaa lapsen ryhmässä saamaan rooliin. Tasapainoisella lapsella ei ole tarvetta kiusata ketään. Jos asiaa oikein kääntää, voisi sanoa, että kun me aikuisina olemme puuttumatta kiusaajan käytökseen tai hän pääsee kiusaamistilanteesta pikaisella anteeksipyynnöllä jota ei edes tarkoita, jätämme hänet heitteille. Toisen alistaminen sekä tarve syrjiä ja kiusata kertoo siitä, ettei lapsella ole kaikki hyvin. Siihen meidän aikuisten tulisi reagoida ja puuttua. Vaikka ymmärrämme kiusaajaa, se ei tarkoita, että hyväksymme hänen tekonsa. Ymmärtämällä hänen käytöstään voimme vaikuttaa siihen, jatkuuko kiusaaminen vai ei. Siksi yhtä tärkeää kuin kiusatun tukeminen, on kiusaajan tukeminen toisenlaiseen käytökseen. Kiusaaja ja kiusattu voivat muuttaa käytöstään vain, jos aikuisina olemme vastuullisia ja alamme vaikuttaa heidän rooliinsa ryhmässä, ryhmässä syntyvään ryhmäpaineeseen sekä kiusatun ja kiusaajan psyykkiseen hyvinvointiin.

Katri: Kiusaajakin voi huonosti

Puhumme paljon kiusatuista ja kiusattujen pahoinvoinnista. Kiusattujen pahoinvointi voi yltää niin pitkälle, että heistä tehdään lastensuojeluilmoituksia tai jopa huostaanottoja. Kiusattujen kohdalla nähdään ahdistunut ja aggressiivinen vanhempi lapsen ongelmana. Kuka tahansa vuosia oman lapsensa kaltoinkohtelua seurannut vanhempi turhautuu ennen pitkään, kun lapsen kokemaa ei oteta tosissaan tai rakentavaa ja turvallista apua ei ole saatavilla.

Koska aiomme kääntää keskustelun kiusaajiin ja heidän tarvitsemaan apuun?
Koska avaamme silmät, että hyvin voivalla lapsella tai nuorella ei ole tarvetta pönkittää omaa egoaan toimimalla aggressiivisesti toisia kohtaan.
Koska meidän silmämme aukeavat sille, että jokainen lapsi tarvitsee turvallisia ja kannustavia aikuisia sosiaalisten taitojen oppimiseen?
Koska uskallamme alkaa ajattelemaan, että lapsi tai nuori jolla on paha olo voi purkaa pahaa oloaan toisiin saamalla turvallisuuden tunnetta alistamalla muita?

Jokainen aikuinen tietää, että aikuisetkin purkavat kiukkuaan ja pahaa oloaan toisiinsa, vaikka se ei ole sallittua. Miksi emme ymmärrä tätä asiaa lapsien kohdalla? Miksi ummistamme silmämme ja olemme valmiita toimimaan viha edellä lapsien ja nuorien kohdalla? Meidän aikuisten tulee herätä ja asennoitua toimimaan rakentavan yhteisöllisesti toinen toistemme kanssa. Omalla esimerkillämme ja yhteen hiileen puhaltamisella näytämme toisten kunnioittamisen mallia.

Ennen kaikkea koska tulee se päivä jolloin lisäämme ymmärrystä ja tukitoimia kiusaajan kohtaamiseen ja tämän jälkihoidolliseen panostukseen? Kysymme häneltä: Miten voit kotona? Miten sinulla menee? Miksi sinulla on tarve kiusata?

Se, että ymmärrämme kiusaamisilmiötä ja kiusaajan tarvetta alistaa, ei tarkoita sitä, että hyväksymme kiusaamista. Ymmärtäminen lisää tietoa ennaltaehkäisystä!

T. Katri