Vierailija: Ja minä selvisin

Elettiin 2000-luvun alkua. Olin siirtymässä yläasteelle muiden ikätovereideni tavoin. Fyysisesti kehityin aikaisin ja murrosikäni oli tuolloin jo hyvässä vauhdissa. Ala-asteella sitä hieman häpeili, kun muilla tytöillä ei ollut rintsikoita ja pojatkin niistä ilkkuivat ja nyppivät. Sitä ei silti ehkä ottanut niin kamalan vakavasti, mutta sen yläasteelle siirtymisen otin. Se jännitti tosi paljon. Aika moni varmaan allekirjoittaa saman.

Lapsena ja nuorena olin avoin, iloinen, ekstrovertti, vähän ehkä sellainen ”kovis-tyttö”, joka puolusti isoon ääneen, jos näki epäoikeudenmukaisuutta, toisinaan liiankin äänekkäästi, sellainen kaikkien kanssa kuitenkin toimeen tuleva ja keskiverto-oppilas. Siltikin toisinaan vähän herkkä ja epävarma itsestäni, kuten tietysti varmasti kaikki meistä joskus, varsinkin teini-iässä. Minulla oli paljon kavereita ja muutama sydänystävä. Meistä muodostui seiskalla sellainen iso kaveriporukka, missä oli tyttöjä ja poikia. Seiskaa ei päästy pitkällekään, kun ensimmäisen kerran kuulin juorun itsestäni. Olin kuulemma kesäleirillä peilaillut rintojani tyttöjen vessassa ja työntänyt liiveihin sukkia, että rinnat näyttäisivät isommilta. Siinä vaiheessa asia oikeastaan vain nauratti, minua ja kavereitani. En olisi ikinä voinut uskoa, että millainen tapahtumavyöry tuosta pienestä juorusta lähtisikään liikkeelle.

Ilkkujia tuli lisää. Rinnakkaisluokilta, ylemmiltä luokilta, naapurikoulusta… Sain lempinimen, ”sukka-tissi” tai pelkkä ”sukka”. Pelkän huutelun ja ilkkumisen lisäksi jotkin pojat toivat usein kotoa vanhoja sukkia, jolla välituntisin heittelivät minua. Käytävillä tönittiin ja haukuttiin myös muilla nimityksillä. En muista missä vaiheessa huutelu alkoi pahentua tai missä vaiheessa kaverit alkoivat kaikota. Mieli on halunnut unohtaa aika paljon. Yksi kerrallaan kaverit katosivat, jäin ulkopuolelle. Aloin vetäytymään syrjempään, piiloutumaan välitunneiksi. Ruokailut ja koko koulun yhteiset tilaisuudet olivat kaikkein pahimpia hetkiä. Minua saatettiin nöyryyttää koko koulun edessä, eikä opettajilla ollut siitä mitään hajua.

Silloin elettiin aikaa, jolloin netti alkoi yleistymään nuortenkin keskuudessa ja kiusaamista jatkettiin koulun jälkeen siellä ja suoraa tekstareilla ja puheluilla. En päässyt mihinkään karkuun. Viimeisetkin ystävät jättivät, koska pelkäsivät joutuvansa itse kiusatuiksi, jos liikkuisivat samassa seurassa.

Mitä tämä sitten aiheutti minussa? Koko olemukseni muuttui. Käännyin sisäänpäin. Koko itsetuntoni romuttui, en kokenut olevani minkään arvoinen. Koko identiteetin muodostuminen vääristyi radikaalisti. Sairastuin keskivaikeaan masennukseen, paniikkihäiriöön ja eri muotoisiin syömishäiriöihin. Olin itsetuhoinen, joka ilmeni esimerkiksi viiltelynä, itseni näännyttämisenä tai pakkoliikuntana.

Lopulta tilanteen vakavuus selvisi myös lähipiirille. Vaihdoin koulua naapurikuntaan 9. luokalle, jolloin tilanne rauhoittui. Sain uusia kavereita ja kirin pudotettuja arvosanoja. Aloitin myös käynnit nuorisopsykiatrisella ja ne käynnit jatkuivat yhteensä 8 vuotta. Sain myös lääkityksen, jolla hoidettiin niitä diagnosoituja mielenterveyshäiriöitä. Terapiassa myös käsiteltiin kaikkea sitä vihaa ja kostonhalua, mitä oli aluksi todella vaikea sanoittaa. Saatoin nähdä painajaisia, jossa mätän raivopäisesti kiusaajia turpaan ja revin karjuen heitä hiuksista. Ehkä se kuvaa jotenkin sitä, miten paljon ahdistusta sisälleni oli muodostunut. Koskaan en todellisuudessa ollut väkivaltainen ketään muuta kuin itseäni kohtaan.

Kiusaaminen jättää jokaiseen kiusattuun elinikäisen haavan. Se nousee vielä tänäkin päivänä toisinaan esiin. Esimerkiksi hengästyn vieläkin puhuessani asiasta, vaikka tapahtumista on toistakymmentä vuotta aikaa. Kiusaamisella on ollut suuri vaikutus esimerkiksi ihmissuhteiden muodostumisessa elämässäni. Olen antanut muiden kohdella minua väärin ja olen muodostanut itselleni haitallisia toimintamalleja, josta vasta aikuisena olen päässyt oppimaan pois. Kaikki tapahtumat ovat myös vähintään välillisesti vaikuttaneet koko lähipiiriini.

Nyt kun minua katsoo tänä päivänä, ei ehkä ensimmäisenä osaisi ajatella miten pohjalta olen ponnistanut ja kasannut itseni. Kyllä tässä pienessä naisessa on täytynyt olla synkimmälläkin hetkellä rutkasti elämänhalua, että sieltä syvältä on rämmitty takaisin päivänvaloon ja kasvettu täksi naiseksi, joka nyt olen. 

Kaikkine haavoineni voin ylpeänä seistä kertomassa tarinaani ja sanoa, että minä selvisin, mutta kaikki eivät selviä ja se tekee minut niin tavattoman surulliseksi. Kiusaamista ei saada ilmiönä koskaan kokonaan kitkettyä maailmasta, mutta ettei maailma menettäisi yhtäkään nuoren tytön tai pojan henkeä kiusaamisen vuoksi, niin pyydän; älä katso muualle, vaan ole se, joka näkee ja puuttuu. Jokainen meistä on arvokas.

Kiusaamistarinansa Valopilkun blogissa julkaistavaksi antoi Krista Saarinen. Kiitos!