torstai 28. marraskuuta 2024

Mistä kiusaamisväkivalta kumpuaa ja miten ennaltaehkäistä sitä?

Koulukiusaaminen on yksi väkivallan muoto ja aina myös sekä terveys-, turvallisuus- että ihmisoikeuskysymys. Se, puhummeko väkivallasta ”pienenä kahnauksena” vai pahoinpitelynä kertoo asenteistamme väkivaltaa kohtaan. Kiusaamisväkivaltaa kokevalle asian vähättely kuten ”älä välitä”-hokemat viestittävät, ettei hänen kokemuksensa ole tärkeä. Silloin kiusattu helposti alkaa syyttää itseään, vaikka varsinainen syy on ryhmän dynamiikassa. Kiusaamisväkivalta on ryhmäilmiö, jonka syntymiseen vaikuttaa ympäristön asenteet ja normit sekä aikuisten antama malli. Ryhmän normit ja asenteet joko sallivat tai tuomitsevat väkivallan.

Kiusaaminen kumpuaa lisäksi ihmisen biologisesta tarpeesta saada kuulua ryhmään ja tulla hyväksytyksi. Samalla se synnyttää rooleja ja ryhmäpainetta sekä tarvetta oman aseman turvaamiseen. Ihmisluontoon niin ikään kuuluva, usein tiedostamaton pelko tulla hylätyksi, voi ajaa meidät alistamaan ja kiusaamaan toisia. Kiusaamisväkivallalle maaperää luovat lisäksi ennakkoluulot sekä kielteiset asenteet ja stereotypiat toisista. Voisi sanoa väkivallan käytön olevan oire rikkoutuneesta turvallisuudesta ja luottamuksesta, ja lääke siihen on luottamuksen ja turvallisuuden rakentaminen.

Kiusaamisväkivalta liittyy aina myös ympäröivään kulttuuriin ja siinä vallalla oleviin asenteisiin, normeihin ja käytäntöihin. Kun ympäristön normit tukevat väkivaltaista käyttäytymistä, kuten loukkaavaa kielenkäyttöä, kiusaamisesta tulee hyväksyttyä. Tästä syystä edes näkyvää fyysistä väkivaltaa ei aina tunnisteta väkivallaksi. Hiljaista ulossulkemista ja vallankäyttöä voi olla vielä vaikeampaa tunnistaa, koska se saattaa näkyä vain hienovaraisina, tulkinnanvaraisina ilmeinä ja eleinä.

Väkivallan käyttö on opittu käyttäytymismalli. Lohdullista onkin se, että siitä voi myös oppia pois, kun sen juurisyy löydetään. Kiusaaja ei kiusaa ilman syytä, vaan taustalla voi olla oman turvallisuuden takaamisen lisäksi aseman saavuttaminen, (tiedostamaton) kateus tai hyväksynnän tarve. Syyt, joita kiusaajat yleensä käytökselleen kertovat, ovat ulkoisia ja pinnallisia, ja kertovat harvemmin kiusaavan lapsen toimintaa ohjaavista tunnetason tarpeista. Juurisyihin olisi tärkeää päästä, jotta häntä voidaan tukea muuttamaan käytöstään. Mitä hän on vailla, minkä tarpeen kiusaaminen täyttää?

 


Toistuvasti hylätyksi joutuminen voi johtaa kroonistuneeseen yksinäisyyteen. Väkivaltaa päivittäin kokevan lapsen tilanne muuttuu nopeasti lapsen psyykelle liian kuormittavaksi, varsinkin jos hänet pakotetaan paikkaan, missä hänen turvallisuuttaan ei voida taata. On luonnollista vältellä paikkaa, jossa ei ole turvassa, jolloin lapselle herkästi alkaa kertyä koulupoissaoloja. Poissaolojen syyn selvittely on tärkeää, ettei kiusatuksi joutuminen ehtisi vaikuttaa koulumotivaatioon ja menestykseen opinnoissa. Krooniseksi muuttunut stressi lamaannuttaa ja voi vaurioittaa lapsen psyykettä pysyvästi.

Kokijoiden tuen tehostaminen jo kouluympäristössä ja traumasensitiivisen lähestymistavan käyttö estäisi monen lapsen lisätraumatisoitumisen. Kiusaamisväkivaltaa ennaltaehkäisevät selkeät, kaikkia koskevat säännöt, kunnioittavat kohtaamiset arjessa ja turvallisen ilmapiirin rakentaminen päiväkodista lähtien. On tärkeää, että aikuiset sanoittavat kaikkea väkivaltaa ja puuttuvat siihen johdonmukaisesti. Tyttöjen välinen hiljainen väkivalta (silmien pyörittely, huokailut, merkitsevät katseet) tulisi myös sanoittaa ja tehdä näkyväksi arjessa ja sitä kautta muuttaa satuttavaa käytöstä.

Puuttumistilanteessa jo kunnioittavasti kohdatuksi tuleminen rauhoittaa. Tilanteeseen pysähtyminen ja aktiivinen kuunteleminen kantaa pitkälle, sillä se on luottamuksen perusta. Turvallisuutta kokeva lapsi uskaltaa ilmaista tunteitaan, kun taas ohittaminen tai vähättely hiljentää tehokkaasti. Puuttumisen ja ennaltaehkäisyn tulisi rakentua joustavaan ja tehokkaaseen yhteistyöhön, jossa työskentelyn ytimessä on lapsen oikeudet ja etu.

KIRJOITTANUT: Tina Holmberg-Kalenius

 


Lisätietoa:

Hamarus, P., Holmberg-Kalenius, T ja Salmi, S. (2015). Opas kiusaamisen jälkihoitoon.

PS-kustannus. Jyväskylä.

Holmberg-Kalenius, T., Kaituri, N. ja Rastas, M. (2024). Vahingossa huitaisin, läpällä heitin.

Vastuut, oikeudet ja ratkaisut koulukiusaamistilanteissa. Kirjokansi.

Höistad, G. (2003). Irti kiusaamisen kierteestä. Kirjapaja.

Poijula, S. (2006). Lapsi ja kriisi: selviytymisen tukeminen. Kirjapaja.

Repo, L. (2015). Bullying and its prevention in early childhood education. Helsingin

yliopisto.

Salmivalli, C. (2000). Koulukiusaamiseen puuttuminen. Opetus 2000.

Salmivalli, C. (2024). Kiusaamisväkivalta. Ymmärrä kiusaamisilmiö ja puutu oikein.

Santalahti.


torstai 21. marraskuuta 2024

KIUSAAMISTA – Vaikka kaikkemme yritimme

 

Toimintakauden alussa elokuussa päiväkodin ryhmän muodosti joukko toisilleen tuntemattomia lapsia. Lapset tutustuivat toisiinsa, ja ryhmän aikuisiin, varhaiskasvatuksen opettajaan sekä kahteen lastenhoitajaan. Ryhmä aloitti heti alusta ryhmäyttämisen, sillä siten pyrittiin takaamaan ryhmään hyvä ryhmähenki. Yhdessä tekeminen ja säännöt olivat olennainen osa ryhmän toimintaa.

Halusimme ryhmässä tarjota lapselle turvallisen paikan, jossa viettää päivää, kun omat vanhemmat tai vanhempi oli töissä tai opiskelemassa. Tokihan meitä varhaiskasvatuksen työntekijöitä ohjasi varhaiskasvatuslaki ja varhaiskasvatussuunnitelma, ja se oli toimintamme pohja. Mutta se mitä näkyy lapsille, on me aikuiset, ja se ympäristö missä he olevat. Lapset eivät ajattele lakeja ja suunnitelmia, he ajattelevat, että on kiva ja turvallinen paikka, missä on kivoja ja turvallisia aikuisia.

 


Kaikista suunnitelmista ja ryhmäyttämisistä huolimatta, kiusaamista silti esiintyi. Lasten väliset temperamentti erot aiheuttivat tilanteita, joissa kaksi lasta usein löysivät toisensa nokikkain. Yksi tilanteista oli sellainen, että toinen lapsi halusi itsekseen selailla kirjaa, ja olla itsekseen rauhassa, kun taas toinen yritti menemällä liki ja kovaan ääneen häiritä toista.

Kaikesta siitä, mitä olimme käyneet yhdessä läpi lasten kanssa eri tilanteissa toimimisesta, syntyi tilanne, kun toinen lapsi löi toista. Tilanne käsiteltiin heti, ja asiasta kerrottiin kahden lapsen kotiin. Tämä aiheuttaa tietenkin tunteita myös vanhemmissa, ja silloin me vanhemmatkin saatetaan unohtaa asialliset käytöstavat, ja hyökkäämme leijonaemon tavoin puolustamaan omaa lastamme. Mikä on ymmärrettävää. Äitinä ja varhaiskasvatuksen työntekijänä voin todeta, että tunteet ja omat kokemukset vaikuttavat todella paljon.

On myös muistettava, että varhaiskasvatuksessa on vaitiolovelvollisuus, eikä toisen lapsen asioista voi kertoa muille perheille. Tämä on tärkeää, sillä ainakin itse äitinä haluan, että omien lasteni asioista ei muille perheille kerrota. Tämä voi aiheuttaa närää, kun ei tiedetä, miten asiat ovat esimerkiksi kiusaajan kohdalla, kun omaa lasta kiusataan.

Tärkeintä kaikessa olisi, yhdessä asioista keskusteleminen ja varhaiskasvatuksen ja päiväkodin arjen tuominen lähemmäksi perheitä. Lapsiryhmät ovat isoja ja valitettavasti isossa ryhmässä voi esiintyä kiusaamista, vaikka varhaiskasvatuksen ammattilaiset tekisivät mitä.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on korostaa yhteistyötä kodin ja varhaiskasvatuksen välillä. Yhdessä kiusaamista vastaan, varhaiskasvatuksessa opetellaan ryhmässä toimista ja muita sosiaalisia taitoja, kotona myös. Näiden taitojen opettelu edesauttaa hyvinvoivan lapsen kasvua ja kehitystä.

Tärkeintä on se, että opetamme pienille lapsillemme, että kiusaaminen on väärin ja se satuttaa! Ollaan ystävällisiä toinen toisillemme. 

 

KIRJOITTAJA: äiti ja varhaiskasvatuksen työntekijä