Miksi koulukiusaamiskokemuksien käsitteleminen on niin vaikeaa?
Olen jo pitkään kipuillut
sen kanssa, että minun on ollut äärimmäisen vaikea sanoittaa ja kuvata ja siten
käsitellä kouluaikaisia kokemuksiani. Viime aikoina olen alkanut ajatella, että
omien kiusaamiseen liittyvien kokemusteni käsittelemisen ja jakamisen on tehnyt
vaikeaksi se, että minuun ei ole kohdistunut yksittäisiä erityisen
vakavia tekoja, vaan roikuin kuusi vuotta ikään kuin löysässä hirressä ollen
lähes päivittäin ”vähäisemmän” halventamisen, pilkkaamisen, eristämisen ja muun
”pienemmän” kiusanteon kohteena. Ymmärrettävän ja johdonmukaisen kertomuksen
muotoileminen edes itselle tuntui tässä tilanteessa ylitsepääsemättömän
hankalalta. Omista kouluajoistani ja toistuvan kiusaamisen kohteeksi
joutumisesta on toisekseen jo lähes kaksi vuosikymmentä ja olen vasta melko
äskettäin alkanut aktiivisemmin pohtia menneitä traumaattisia kokemuksiani, mikä
varmaankin osaltaan selittää asian käsittelyn hankaluutta.
Lähdin liikkeelle
pohtimalla, mistä asioista minua kiusattiin. Minua pilkattiin ainakin siitä,
että olin liian laiha ja minulla oli muita enemmän ihokarvoja. Minua pilkattiin
kavereita isommista korvista. Minua pilkattiin siitä, kun lauloin musiikin tunnilla
liian kovaa. Taisin saada osakseni myös arvostelua pärjäämisestäni liikunnassa,
tai ainakin minut valittiin joukkueeseen viimeisenä tai parhaimmillaan toiseksi
viimeisenä. Jos luokan tyttöjä oli pariton määrä, jouduin istumaan parittain
asetellussa pulpetissa yksin.
Sanomisiani vääristeltiin ja niistä valehdeltiin tyttöporukan
ulkopuolisille. Minun annettiin ymmärtää, että en olisi tervetullut mihinkään
muihin porukoihin ja sen kyllä sisäistin ja uskoin lopulta erittäin hyvin. Minua
pilkattiin, jos pärjäsin kokeessa muita huonommin, mutta myös jos pärjäsin
muita paremmin. Sanomista tuli siitäkin, kun yhteiskuntaopin valtakunnallisen
kokeen esseeni luettiin luokalleni hyvän arvion saaneena esimerkkinä.
Jotain fyysistäkin
vallankäyttöä oli; tönimistä, hiusten nyppimistä, takin hupun irti repimistä,
pipon heittämistä lumihankeen ja tavaroiden piilottamista, mutta nämä jäivät
omissa muistoissani sivuosaan. Vaikka näkyviä mustelmia ei olisikaan tullut,
niin henkisen haavat ulottuivat syvälle ja huomaan arvet edelleen kahden
vuosikymmenen päästä.
Nainen, 38