Miksi koulukiusaamiskokemuksien käsitteleminen on niin vaikeaa?

Olen jo pitkään kipuillut sen kanssa, että minun on ollut äärimmäisen vaikea sanoittaa ja kuvata ja siten käsitellä kouluaikaisia kokemuksiani. Viime aikoina olen alkanut ajatella, että omien kiusaamiseen liittyvien kokemusteni käsittelemisen ja jakamisen on tehnyt vaikeaksi se, että minuun ei ole kohdistunut yksittäisiä erityisen vakavia tekoja, vaan roikuin kuusi vuotta ikään kuin löysässä hirressä ollen lähes päivittäin ”vähäisemmän” halventamisen, pilkkaamisen, eristämisen ja muun ”pienemmän” kiusanteon kohteena. Ymmärrettävän ja johdonmukaisen kertomuksen muotoileminen edes itselle tuntui tässä tilanteessa ylitsepääsemättömän hankalalta. Omista kouluajoistani ja toistuvan kiusaamisen kohteeksi joutumisesta on toisekseen jo lähes kaksi vuosikymmentä ja olen vasta melko äskettäin alkanut aktiivisemmin pohtia menneitä traumaattisia kokemuksiani, mikä varmaankin osaltaan selittää asian käsittelyn hankaluutta.

Lähdin liikkeelle pohtimalla, mistä asioista minua kiusattiin. Minua pilkattiin ainakin siitä, että olin liian laiha ja minulla oli muita enemmän ihokarvoja. Minua pilkattiin kavereita isommista korvista. Minua pilkattiin siitä, kun lauloin musiikin tunnilla liian kovaa. Taisin saada osakseni myös arvostelua pärjäämisestäni liikunnassa, tai ainakin minut valittiin joukkueeseen viimeisenä tai parhaimmillaan toiseksi viimeisenä. Jos luokan tyttöjä oli pariton määrä, jouduin istumaan parittain asetellussa pulpetissa yksin.  Sanomisiani vääristeltiin ja niistä valehdeltiin tyttöporukan ulkopuolisille. Minun annettiin ymmärtää, että en olisi tervetullut mihinkään muihin porukoihin ja sen kyllä sisäistin ja uskoin lopulta erittäin hyvin. Minua pilkattiin, jos pärjäsin kokeessa muita huonommin, mutta myös jos pärjäsin muita paremmin. Sanomista tuli siitäkin, kun yhteiskuntaopin valtakunnallisen kokeen esseeni luettiin luokalleni hyvän arvion saaneena esimerkkinä.

Jotain fyysistäkin vallankäyttöä oli; tönimistä, hiusten nyppimistä, takin hupun irti repimistä, pipon heittämistä lumihankeen ja tavaroiden piilottamista, mutta nämä jäivät omissa muistoissani sivuosaan. Vaikka näkyviä mustelmia ei olisikaan tullut, niin henkisen haavat ulottuivat syvälle ja huomaan arvet edelleen kahden vuosikymmenen päästä.

Nainen, 38

Miksi maahanmuuttajia kiusataan, miksi he ovat itse kiusaajia?

 

Maahanmuuttajia on Suomessa 7118 vuonna 2024. Se on prosentteina 0,125% koko väestöstä. Maahanmuuttajia on eniten pääkaupunkiseudulla, ja vähiten Pohjois-Pohjanmaalla. (Tilastokeskus 2024) Mitä tulee maahanmuuttajiin, eniten ongelmia kohdataan näin ollen pääkaupunkiseudulla. Heidän keskellään muodostuu jengejä, joita poliisi joutuu aktiivisesti seuraamaan. Nämä nuorisojengit ovat usein sekaantuneet väkivallantekoihin, päihteisiin ja muuhun häirintään, mutta eivät yksin muodosta profiilia kaikista maahanmuuttajista. Kouluissa nämä maahanmuuttajat ovat aivan tavallisia lapsia ja nuoria, joilla voi olla hyvin traumaattinen tausta, erilainen perhekulttuuri kuin valtaväestöllä, he saattavat joutua opettelemaan eri kielen, elleivät ole syntyneet Suomessa alun perinkin. Nykyiset maahanmuuttajanuoret ovat jo toisessa polvessa joutuneet kantamaan vanhempiensa sotatraumoja, ja joutuvat kohtaamaan kulttuurin yhteentörmäyksiä tämän tästä. Esimerkiksi naisen asema on hyvin radikaali Suomessa, verrattuna esimerkiksi afgaaneihin tai Irakin pakolaisten naisten asemaan. Noissa yhteiskunnissa nainen on aina miestä vähäarvoisempi, eikä esimerkiksi voi mennä lääkäriin ilman miespuolista perheenjäsentä.

 

Tyttöjen koulutustaso on ollut Lähi-Idässä matala, eikä sitä ole pidetty naisille kuuluvana asiana. Monikaan nainen ei ole saanut koulutusta ammattiin, joten he ovat myös taloudellisesti miehestään riippuvaisia. Poikien koulutus sen sijaan on eri asia, ja siihen kannustetaan myös kotona. Mies on mukana kaikissa koulupalavereissa, ja edustaa koko perhettä. Koulun voi olla vaikea tavoittaa perheen äitiä, joka harvoin on millään lailla kielitaitoinen, tai edes tietoinen lapsensa kouluasioista, ellei mies siitä hänelle puhu. Lain mukaan oppilashuollossa tulee tavoittaa kuitenkin molemmat huoltajat, ja tätä asiaa miesten on vaikea ymmärtää, koska heidän kulttuurissaan tämä ei ole sallittua. Näin ollen äidin mielipidettä harvoin päästään kuulemaan, esimerkiksi lastensuojelutapausten kohdalla.

 

Lasten opetuksessa poikien osuus esimerkiksi luokassa voi olla suuri, kun tyttöjä on selkeä vähemmistö. Vanhemmat saattavat tulla kesken oppitunnin seuraamaan lastensa opetusta, ja saattavat kieltää esimerkiksi musiikin käytön opetuksessa. Lapset ovat siitä innoissaan, mutta aikuisen auktoriteetin alla lasten omat mieltymykset tukahdutetaan. Lapset ovat kuitenkin lapsia, tulivat he millaisista kulttuuritaustoista hyvänsä. Opettaja voi olla ainoa aikuinen, joka kertoo heille heidän oikeuksistaan ja persoonansa arvosta ja arvokkuudesta. Esimerkiksi tyttöjen kohdalla rohkaiseminen on usein ristiriitaista, koska tytöt eivät ole tottuneet sellaiseen, eivätkä ole oppineet kotona mallia naisen arvosta.

 

Kiusaamista esiintyy molemmin suuntaisesti maahanmuuttajien keskuudessa että valtaväestön kanssa. Maahanmuuttajalapsi on ”helppo kohde” jo pelkän ihonvärinsä, uskontonsa tai olettamuksista johtuen. Jos lapsella on taustallaan vanha trauma, voi kiusaaminen laukaista trauman uudelleen, ja sen käsittely vaatii entistä enemmän aikaa ja tukea. Maahanmuuttajalapsi voi olla myös kiusaajan roolissa, johtuen esimerkiksi naisen ja tyttöjen arvon vähättelystä, tapojen erilaisuudesta tai yksinkertaisesta vallan halusta. Maahanmuuttajien keskinäinen väkivalta on tapa hakea valta-asemaa ryhmässä. Mitä korkeammalla hierarkiassa nuori on, sitä kovemmin hän käyttää väkivaltaa muita kohtaan. Väkivalta on usein fyysistä ja kovakouraista, koska se on kyseisessä kulttuurissa hyväksytympää kuin mitä Suomessa. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan 63% maahanmuuttajista on kokenut rasistista syrjintää, nimittelyä, tai muuta kiusaamista ja väkivaltaa. (Lähteenmäki 2018)

 

Yksi piirre on huomioitava myös, mikä on näiden Lähi-idästä tulevilla perheillä ja kokonaisilla suvuilla on mainittavaa, on kunniaväkivalta. Jos nainen esimerkiksi tavataan seurustelemasta jonkun muun kuin aviomiehensä kanssa, vaikka se olisikin vain ystävyyssuhde, saattaa suvun miehet perheen kunnian säilyttääkseen vaurioittaa naisen kasvot hapolla tai jopa uhata tappaa tämän. Tämä kunniaväkivalta on laissa kielletty Suomessa, mutta kulttuurin vaikutus on lakia suurempi tekijä. Näin suvun miehet antavat mallin perheen pojille väkivallan hyväksyttävyydestä ja perheen naisten ja tyttöjen alisteisesta asemasta. Ja tämä malli siirtyy aina seuraaville sukupolville. Ja mikäli perhe kääntyy Islamista esimerkiksi kristityksi oltuaan pitkään Suomessa, on tämä suvulle niin suuri häpeä, että perhe erotetaan yhteisöstä, eikä perheeseen olla enää missään yhteydessä. Tämä on luonnollisesti raskasta, ja vaikuttaa koko perheen henkiseen hyvinvointiin.

 

Kulttuurit ovat moninaisia, ja Afrikasta tulevia pakolaisia seurattuani olen saanut kokemuksia myös aivan toisenlaisesta tavasta kohdata uusi yhteiskunta. Suuri osa poliittisista tai sodan pakolaisista on kiitollinen saatuaan turvapaikan ja he haluavat integroitua yhteiskuntaan opettelemalla uutta kieltä ja uuden ammatin. He myös suuntaavat toimintaansa ulospäin kotinsa ulkopuolelle, ja ovat hyvin vieraanvaraisia. Kaikki eivät siis ole väkivaltaisia tai halua kumota Suomalaista yhteiskuntaa tai tapoja toimia, vaan elävät kulttuurinsa kanssa rinnakkain suomalaisen kulttuurin kanssa. Usein nämä ihmiset ovat kristittyjä, joten heidän arvonsa ovat jo lähellä suomalaisia arvoja eivätkä ne ole ristiriidassa suomalaisen tasa-arvokäsityksen kanssa. Mutta nämäkin lapset tulevat usein kiusatuksi kouluissa jo pelkästään ihonvärinsä takia, heitä haukutaan eri nimityksillä ja syrjitään pois porukasta. Sosiaalinen eristäminen ja yksin jättäminen ovat tehokkaita tapoja vaikuttaa lapsen mielenterveyteen negatiivisesti. Ja jos opettaja ei puutu tähän kiusaamiseen, se tuskin kovin helpolla loppuu. Tässä kohtaa pitäisi opettaa lapsille tasa-arvoa ja sen merkitystä yhteiskunnassa.

 

Pienemmät lapset, varhaiskasvatusiässä, harvoin kiusaavat tietoisesti erilaisesta kulttuurista tulevaa lasta. He eivät vielä tiedosta kulttuurisia eroja, vaan suhtautuvat ihonvärin erilaisuuteen luonnollisesti. He eivät osaa vielä rasismia, eivätkä näin ollen erottele leikkikavereitaan kulttuurin tai ulkonäön perusteella. Mitä enemmän päiväkodissa ja kouluissa on muun maan edustajia, sitä luonnollisempaa lasten välinen kohtaaminen on. Lapset ovat ”sokeita” ihonvärille tai uskonnolle. He saattavat vilpittömästi kysyä, miksi et osaa puhua oikein tai miksi ihosi on ruskeampi kuin minun? Tästä pitäisi vanhempienkin ja isompien lasten ottaa oppia. Miksi ylipäätään luokittelemme toisiamme? Miksi emme anna toisille tilaa elää niin kuin itse elämme? Kouluissa tulisi opettaa rasisminvastaiseen toimintaan, jotta lapset ja nuoret eivät myöhemminkään sitä viljelisi. Väkivaltaisuuksiin tulisi puuttua entistä kovemmalla kädellä. Suomessa on Suomen lait, joita tulee täällä noudattaa. Siitä ei pääse yli eikä ympäri edes perustelemalla väkivaltaisuutta kulttuuriseksi piirteeksi.

 

Kiusaaminen on väkivaltaa myös maahanmuuttajiin kohdistuvana että maahanmuuttajien tekemänä. Maahanmuuttajanuoriin pätevät yhtä lailla samat keinot kuin mitä valtaväestön kohdallakin. Kouluissa tulisi olla nollatoleranssi rasismille, ja asenteita voi muuttaa tiedon lisäämisellä, koulutuksella tai vaikka kutsumalla maahanmuuttajaperheet kertomaan omasta kulttuuristaan luokille. Tieto lisää tietoisuutta vierauden sijaan. Pelko tuntematonta kohtaan häviää kun tieto lisääntyy. Näin voidaan vaikuttaa asenteisiin koko koulun ja koululaitoksen tasolla.

 

Ja mitä tulee perheiden kohdalle, neuvoksi antaisin, että koulut voisivat pitää vanhempainillan, johon kutsuvat kaikki maahanmuuttajaperheet, ja ne, joita asia jotenkin koskettaa, ja jakaisivat siellä tietoa suomalaisesta koulukulttuurista, oppilashuollon toiminnasta, vanhempien vastuusta lastensa kotikasvatuksessa, kulttuurierojen vaikutuksesta lasten tulevaisuuteen, väkivallan merkityksestä, kiusaamisen luonteesta ja puuttumisen keinoista. Mitä enemmän vanhemmilla on tietoa suomalaisesta koulukulttuurista, sitä enemmän heillä on mahdollisuuksia vaikuttaa omaan toimintaansa ja asenteisiinsa suomalaisessa kulttuurissa toimiessaan. Kannustaisin höllentämään liekoja naisten suhteen ja päästämään naiset osallistumaan lastensa kasvatukseen, ja tuomaan tyttärensä kouluun. Tämä voi olla haastavaa, mutta yrittänyttä ei lannisteta. Ainakin on yritetty vaikuttaa.

 

Jos vanhempainilta ei toteudu, toinen vaihtoehto on tehdä opaskirja koulun toimintakulttuurista, ja koulun ajatuksista liittyen maahanmuuttajiin ja korostaa, että kunnioitetaan heidän kulttuuriaan, mutta kannustetaan heitä näkemään vallitseva kulttuuri ympärillään. Edelleen kannustan tiedon jakamiseen yllä olevista teemoista, erityisesti vanhempien vastuuttamisesta, väkivallan merkityksestä ja kulttuurierojen vaikutuksesta lasten tulevaisuuteen. Korostetaan yhteistä tavoitetta lasten hyvinvoinnin lisäämiseksi ja oppimistulosten parantamiseksi, ja kiusaamisen minimoimiseksi. Yhteistyöhön kannustaminen on tärkeää, ja annetaan konkreettisia keinoja sen mahdollistamiseksi.

Suvi-Tuulia Korhonen

Mitä tehdä kun oma lapsi kiusaa? Tai jos huoli nousee päivähoidossa lapsiryhmässä tai koululuokassa? Miten siihen voi puuttua?

Ihan ensimmäiseksi on kartoitettava mahdolliset muutokset perheen ja kasvatusympäristön rakenteessa ja arjessa, joka märittelee myös lapsen arjen ja rutiinit. Kaikki muutokset, aikuisten silmissä pienetkin, horjuttavat lapsen turvallisuuden tunnetta ja lapsi hakee herkästi tasapainoa oman paikkansa löytämiseksi kaveriporukassa. Tämä saattaa näkyä lapsen taipumuksena hyökätä toisia lapsia kohtaan, koska lapsi ei löydä muita tapoja toimia ilman aikuisen ohjausta. Lapsi elää hetkessä, joten on turha odottaa, että lapsi näkisi elämäänsä ja toimintansa seurauksia pitkällä tähtäimellä. Lapsen elämä tapahtuu tässä ja nyt, joten myös puuttumisen on tapahduttava lapsentahtisesti. Kaikkien kasvattajien on oltava samassa linjassa, yhtenä rintamana luomassa rajoja lapsen toiminnalle, ja toiminnan uudelleen suuntaamiselle. Toistuvat, hyvää tarkoittavat mutta usein tehottomat kasvatuskeskustelut eivät auta, vaan lisäävät vanhempien syyllisyyttä tilanteessa. Vanhemmat tarvitsevat ennemmin ohjausta kuin arvosteluja.

Kuinka sitten suunnataan lapsen toiminta kiusaamisesta rakentavampaan suuntaan? Annetaan lapselle vaihtoehtoisia toimintatapoja sen tilalle, mikä kielletään. Rajat on asetettava, ja se lisää lapsen turvallisuuden tunnetta. Turvasta käsin lapsen on hyvä opetella tunteiden tunnistamista ja nimeämistä. Lapsi hakee kiusaamalla yhteyttä toisiin lapsiin, kuin myös aikuisen reaktioita. Aikuisilla on vastuu siitä, millä tavoin näitä reaktioita osoitetaan lapselle. Lapsi provosoi, ja saa näin aikuiset reagoimaan. Tätä reaktiota lapsi hakeekin. Vaikkakin kyseenalaisin keinoin, mutta huomio on hänessä. Saako lapsi riittävästi positiivista huomiota? Vai onko palaute aina negatiivista? Rangaistuksia? Entä jos asia käännetäänkin toisin päin, ja reagointi tapahtuukin vain silloin, kun lapsi tekee jotain hyvää, onnistuu jossain, tai käyttäytyy hyvin? Näillä asioilla vahvistetaan lapsen itsetuntoa ja vähennetään tarvetta hakea huomiota negatiivisella käytöksellä. Positiivinen palaute palkitseekin enemmän kun huomio, jonka hän saa toimimalla kielletysti.

Lapsi ei ymmärrä syy-seuraus-suhteita. Ne täytyy opettaa hänelle. Tässä apuna ovat usein kirjat, joissa on opettavainen tarina. Rauhallisena hetkenä lukeminen paitsi antaa huomiota, myös antaa ajattelemisen aihetta. Tällaisia kirjoja on kirjasto pullollaan, ja niitä kannattaa käyttää tukena keskustelulle lapsen kanssa. Lisäksi tunteiden käsittelyssä pienemmillä lapsilla voi käyttää mm. muovailuvahan moukarointia, sotkemista maalausvälineillä (hallitussa ympäristössä) tai liikunnan avulla. Pääasia on, että lapsi pääsee purkamaan liian energiansa jollain positiivisella tavalla, ja näin hänen toimintaansa voidaan ohjata pois kiusaamiskäyttäytymisestä. Kaverit voidaan ottaa tähän mukaan, ja opettaa samalla muillekin tunnetaitoja. Kun lapsi huomaa, että muillakin on tunteet, hän oppii samalla huomioimaan ja ymmärtämään myös niitä. Tässä lasta ei kuitenkaan voi jättää yksin, vaan hän tarvitsee aikuisen tukea tunteiden nimeämisessä ja niiden purkamisessa.

Onko mahdollista, että lapsella olisi nepsy-piirteitä, eikä sen vuoksi osaa kommunikoida muiden kanssa, vaan pyrkii hallitsemaan tilannetta siten, kun on tottunut tekemään? Tätä olisi hyvä seurata, jos tutkimuksiin ohjaaminen on ajankohtaista eikä muista puuttumisen keinoista huolimatta lapsen käytös muutu. Myös vanhemmat tarvitsevat tukea lapsensa kasvatuksessa, ja heitä kannattaa muistuttaa omien voimavarojensa säilyttämisestä ja lisäämisestä. On myös tärkeää tehdä yhteistyötä mahdollisuuksien mukaan muiden perheiden kanssa, erityisesti kiusaamisen kohteen vanhempien kanssa. Yleensä ihmiset arvostavat vastuunottoa ja tilanteensa aitoa ymmärrystä. Yhteistyö on parhaimmillaan vastavuoroista ja hedelmällistä. Yhteydenotto voi olla vaikeaa, joten sen voi tehdä myös päiväkodin tai koulun kautta. Pääasia on, että yhteys syntyy jotakin kautta.

Kouluikäisen lapsen kohdalla yhteistyö korostuu, koska nuori osaa jo itse arvioida tekojensa seurauksia, ja ymmärtää, että toisillakin on tunteet. Kasvatukselliset keskustelut kotona ja koulussa ovat tässä kohtaa aiheellisia, mutta edelleenkin perheen syyllistäminen on turhaa. Lapsi ja nuori ei ole ”paha”, vaikka hänen toimintansa onkin tuomittavaa. Rajat on asetettava, eikä niiden yli mennä. Tässä kohtaa, jos lapsi tai nuori alkaa olla täysin rajaton, on otettava kovemmat keinot käyttöön, ja tarvittaessa tehdä jopa rikosilmoitus ja lastensuojeluilmoitus nuoresta, joka toistuvasti oireilee kiusaamalla muita. Tunnetaidot eivät ole kehittyneet, ja järki tulee aina jälkijunassa kehityksessä. Tätä järkeä on syytä kasvattaa aikuisen avulla. Tarvitsisiko nuori jonkun ulkopuolisen aikuisen puuttumista tilanteeseensa? Jos vanhempia ei uskota, voi olla paikallaan pyytää lastensuojelun perhetyön apua. Korostan kuitenkin, että huostaanotto ei ole ratkaisu tilanteeseen, vaan apu pitää osata tuoda perheeseen. Lapsen ja nuoren siirtäminen pois perheyhteydestä tai uuteen kouluun sijoittaminen ei ratkaise ongelmia, vaan yleensä pahentaa niitä. Myös nuorille on olemassa kiusaamisesta kertovia kirjoja, joita on hyvä luetuttaa. Nuoren kanssa on hyvä tehdä myös persoonallisuuskartta, jossa etsitään nuoren vahvuuksia ja korostetaan hyviä toimintatapoja, ja jätetään vähemmälle huomiolle kiusaamiskäyttäytyminen. Kun palkinto – eli aikuisen reaktio – vähenee, yleensä sen hakeminenkin menettää merkitystään.

Lisäksi koulussa on hyvä huomioida ryhmän dynamiikan merkitys kiusaamistilanteissa. Koko ryhmää koskeva ryhmäyttämistyö on oivallinen työkalu rakennettaessa yhteisöllisyyttä ja me-henkeä. Opettajan asenne ja toiminta on tässä ensisijalla. Jos opettaja ei ota tosissaan kiusaamista ryhmäilmiönä, vesittää se kaikki muutkin yritykset parantaa tilannetta. Huomio tässä kohtaa kohdistuu ammattilaisiin, niihin kasvattajiin, jotka ovat lähellä nuoria. Peräänkuulutan siis vastuuta. Vastuuta nuorten tunnetaitojen kasvatuksessa, vastuuta tilanteiden rajaamisessa, vastuuta luokan yhteisöllisyyden luomisessa. Tämä pätee myös päiväkotiympäristössä.

Toivon voimia kaikille niille perheille, joita aihe koskettaa tavalla tai toisella, pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne! Tunnette oman lapsenne parhaiten, joten puolustakaa heidän oikeuksiaan rakentavaan kasvatukseen ja suojaavaan kehitykseen. Kaikki lapset ansaitsevat hyvän ja turvallisen kasvuympäristön.

 

Suvi-Tuulia Korhonen

Sosionomi YAMK

Tyhjä ja hukassa – entisen koulukiusatun tarina

Pienenä lapsena ja koululaisena olin ihan tavallinen lapsi: iloinen, utelias ja aktiivinen. Ehkäpä olin jopa tavanomaista uskaliaampi, sillä ensimmäisen luokan runoillassa haalin esitettäväkseni kaikista pisimmän runon, vähän myöhemmin osallistuin lasten valtakunnalliseen laulukilpailuun ja näyttelin pääroolin koulun joulujuhlassa. Tämä uskaliaisuus ei saanut kuitenkaan kehittyä rauhassa, vaan alkoi hävitä salakavalasti pikkuhiljaa.

Ala-asteen kolmannesta luokasta alkaen jouduin koulukiusatuksi. Kiusaaminen oli aluksi tavaroiden piilottamista, tönäisyjä ja muuta pientä kiusantekoa. Jossain vaiheessa kiusaaminen muuttui lähes jokapäiväiseksi, pääosin sanalliseksi alistamiseksi ja häpäisemiseksi. Minulle myös läheteltiin nimettömiä pilkkaavia viestejä ja minuna esiintyen soitettiin nolaavia puheluita muille.

Olin ”kaveriporukkani” ylimääräinen; se, joka haluttiin mukaan, jotta muut voisivat tuntea itsensä paremmiksi ja vahvemmiksi. Koin olevani ”kaveriporukkani” armoilla; jos he halusivat minulla olevan paha olo, niin heillä oli valta se tehdä – ja heidän vallassaan oli myös päättää, milloin minulla saisi olla helpompi ja kevyempi päivä. En koskaan kertonut kiusaamisesta kenellekään, sillä pelkäsin yksinäisyyttä enemmän kuin mitään. Sitä, että seisoisin aina yksin välitunnilla ja jäisin ilman paria paritehtävissä, sillä en kokenut voivani kuulua koulussa mihinkään muuhunkaan porukkaan. Tämä toistuva ja lähes päivittäinen kiusaaminen jatkui yläasteen loppuun saakka. Ja silloin kun se vihdoin lukion alettua loppui, olinkin jo rikkinäisempi, kuin itse tuolloin edes tajusin.

Jatkuva kiusaaminen oli päättynyt, mutta tilalle tuli uudenlaiset haasteet. Hetken aikaa koulun alettua tunsin saaneeni uuden alun, voivani aloittaa puhtaalta pöydältä ja saada kavereita. Ei mennyt kuitenkaan pitkään, kun aloin tuntea valtavaa ulkopuolisuutta. Ajattelin, että minusta ei pidetty ja pelkäsin tuppautuvani seuraan. Aloin vetäytyä ja usein vietin välitunnilla aikaa koulun syrjäisemmissä osissa ja toivoin, ettei minua huomata. Häpesin yksinäisyyttäni enkä halunnut muiden näkevän minua yksin.

Lukion jälkeen pidin pari välivuotta matkustellen, työskennellen ja yliopistoon valmentavasti opiskellen. Olin valinnut haaveammatikseni alan, jonka myötä ajattelin saavani arvostusta - ehkä sen myötä saisin uuden alun. Pääsinkin opiskelemaan haluamaani alaa ja hetken aikaa koin ylpeyttä ja innostusta. Pian opiskeluarjen alettua tuttu kaava toistui ja aloin vetäytyä. Suoritin suurimman osan luentokursseista itsenäisesti opiskellen, koska pelkäsin ulkopuolisuuden kokemusta ja torjutuksi tulemista.  Taaskin häpesin yksinäisyyttäni. Hakeuduin opiskelemaan kirjastoihin, joissa mahdollisimman pienellä todennäköisyydellä törmäisin tuttuihin. Samalla kun pelkäsin ja välttelin, niin toisaalta myös kaipasin sosiaalisia kontakteja ja hakeuduin opiskeluaikoinani mukaan useampaan järjestötoimintaan. Osassa jatkoin vain hetken, joissakin pidemmän aikaa, mutta missään en kokenut kuitenkaan täysin kuuluvani joukkoon, joten kokemukset jäivät aina enemmän tai vähemmän tyhjiksi. Opiskeluvuosien kesinä lähdin aina ulkomaille töihin taikka harjoitteluun ja olin puoli vuotta opiskelijavaihdossakin. Toivoin, että arjesta poistuminen vähentäisi tyhjyyden tunnetta ja auttaisi löytämään jotakin suuntaa elämälle. Kesän alussa olin aina toiveikas - uusi alku! Huolimatta siitä, että ainakin osa reissuista oli mahtavia kokemuksia; juhlia, (kesä)kavereita ja valtavasti uusia kokemuksia, niin syksyisin vastassa oli aina sama vanha tyhjyyden tunne.

Valmistuin yliopistosta, sain ensimmäisen oman alan työpaikkani, ensimmäisen vakituisen virkani, ostin ensimmäisen asuntoni ja menin naimisiin. Pintapuolisesti kaikki oli mallillaan. Lyhyen innostuksen jälkeen jokaista saavutusta seurasi kuitenkin tyhjyyden tunne ja itselle esitetty kysymys: mitä seuraavaksi. Kun omien häideni jälkeisenä päivänä itkin kotona ja pelkäsin eroa ja yksin jäämistä, havahduin tähän tyhjyyden kierteeseen. Mitkään ulkoiset saavutukset eivät tekisi minusta ehjää ja kokonaista.

Hakeuduin terapiaan ja lisäksi tukikeskus Valopilkun järjestämään entisten koulukiusattujen vertaistukiryhmään. Tapasin ensimmäistä kertaa muita koulukiusaamista kokeneita ja avasin omia kokemuksiani. Osa ryhmäläisten kokemuksista oli kuin peilikuvia omistani, mikä auttoi konkreettisesti ymmärtämään, etten ole kokemusteni kanssa yksin. Olin aiemmin kuunnellut kiusattujen tarinoita podcasteista ja saanut niistäkin hieman lohtua, mutta oli kuitenkin erilainen kokemus olla suorassa yhteydessä toisiin saman kaltaisessa tilanteessa olleisiin. Vaikka oman kiusaamiskokemuksen käsitteleminen jäi ryhmän päättymisen jälkeen vielä kesken, koen ryhmän tarjonneen erittäin tärkeän askeleen toipumiseen ja suosittelenkin ryhmään osallistumista lämpimästi kaikille kiusaamista kokeneille – erityisesti, jos et ole aiheesta aiemmin juurikaan puhunut.

Itselläni toipumisprosessi jatkuu terapialla ja tavoitteenani on vahvistaa itsetuntoa ja pyrkiä selvittämään mitä elämältäni haluan tai en halua sekä harjoitella ainakin jämäkkää käyttäytymistä. Pystyn jo suhtautumaan tulevaisuuteen toiveikkaammin, vaikka epävarmuus ja ulkopuolisuuden sekä tyhjyyden tunne ovat edelleen läsnä hetkestä riippuen enemmän tai vähemmän. Uskon ja toivon kuitenkin, että asioilla on tapana järjestyä ja kun menneisyys on riittävällä tavalla käsitelty, olen entistäkin vahvempi ja rohkeampi elämään juuri omanlaistani elämää ja tavoittelemaan unelmiani. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

Nainen, 38.

Koulukuraattorin näkökulmia kiusaamiseen ja siihen puuttumiseen

 

Blogikirjoitus 18.3.2024

Olen aloittanut työkokeilun Valopilkussa, joka tarjoaa tukipalveluja ja jälkihoitopalveluja koulukiusatuille. Tarjolla on yksilökeskusteluja, vertaistukiryhmiä, netti,-ja puhelinpalvelua valtakunnallisesti. Tarjolla on myös koulutuspalveluja eri työryhmille, vanhemmille ja esimerkiksi opettajille. Nyt kun olen hetken ollut mukana, voin kirjoittaa näkemykseni palvelusta koulukuraattorina, koulukuraattorin työn näkökulmasta. Toimin koulukuraattorina vuosina 2007-2012 Tuusulassa, Vantaalla ja Helsingissä. Alueellani oli yhteensä 10 alakoulua ja yläkoulua, ja toimin konsultoivana kuraattorina myös lukion puolella. Tästä kokemuksesta käsin arvioin nyt tätä yksittäistä palvelua.

Ensinnäkin, koulukuraattorina toimiessani koulukiusaaminen oli yksi merkittävä asia, minkä kanssa jouduin tekemään hartiavoimin töitä. En tiennyt tästä palvelusta mitään, vaikka se on ollut olemassa jo vuonna 2010. Jos olisin tiennyt, olisin ilman muuta kutsunut kaikki koulukuraattorit paikalle ja pyytänyt valopilkun työntekijöitä kouluttamaan meitä koulukiusaamiseen liittyen. Tätä ei kuitenkaan harmittavaa kyllä tapahtunut. Nyt kun tiedän tämän, painottaisin kovasti palvelun toiminnan ”mainostamista” kouluille. Pelkät nettisivut eivät riitä, vaan meteliä on pidettävä muutoinkin. Tietoa kiusaamisesta ja siihen puuttumisesta tarvitaan joka koululla. Opettajien ja koulukuraattoreiden ammattitaito ei ole lainkaan sillä tasolla, että voitaisiin sanoa, että kiusaaminen olisi kouluissa hallinnassa. On olemassa kyllä KIVA-koulujen työryhmät, mutta nämä eivät ole tarpeeksi vaikuttavia, ja ehtivät puuttumaan vain murto-osaan kiusaamistilanteista, ja suuri osa jää opettajilta pimentoon. Myöskään vanhemmat eivät tiedä esimerkiksi oikeuksiaan kiusaamisasiassa.

Kiusaaminen kouluissa on kouluväkivaltaa. Väkivalta  taas on rikoslaissa tunnustettu asia, mikä antaa mahdollisuuden tehdä kiusaamistilanteista rikosilmoitus, erityisesti, jos oppilaan kimppuun käydään fyysisesti, hänen tavaroitaan rikotaan ja on selkeästi huomattavissa, että oppilas joutuu kärsimään kiusaamisesta. Voidaan tehdä myös kunnianloukkaussyyte, jotta kiusaamisella olisi kunnon seuraukset. Kouluissa pitäisi olla selkeät mallit kiusaamiseen puuttumisessa, ja se pitäisi kirjata opetussuunnitelmaan. Puuttumisen tavat, aikataulutus ja seuraukset tulisi olla kaikkien tiedossa, ja sen toteutumista tulisi valvoa ja arvioida. Huoli oppilaasta tulee ottaa puheeksi pienimmästäkin asiasta, ennen kun tämä pieni huoli kasvaa isoksi ja lopulta hallitsemattomaksi. Kiusattu saattaa usein masentua vakavasti ja on vaarana itsetuhoisuus ja lopulta itsemurha. Kiusaaminen ei ole leikin asia, eikä sitä voi myöskään pitää ”leikkinä” lasten välillä. Puuttumiseen pitää ottaa mukaan koko oppilashuoltotyöryhmä, johon kuuluu terveydenhoitaja, koulukuraattori, rehtori, opettajia ja tarvittaessa myös psykiatrinen sairaanhoitaja. Tätä palvelua toteutetaan ainakin Keravalla yläkouluissa.

Lahdessa tulisi myös ottaa mukaan psykiatrian edustus oppilahuoltotyöryhmiin. Tämä lisäys antaisi uuden ulottuvuuden oppilashuoltoon, ja lisäisi paljon tietotaitoa muiden osallistujien työhön. Erityisesti huomio tässä kiinnittyy opettajiin, ja heidän tapaansa puuttua kiusaamiseen. Oman kokemukseni mukaan opettajilla on valmis ”asenne” kiusattuja kohtaan, ja herkästi syyllistetään itse kiusattua, kysytään usein ”mitä itse teit ennen kiusaamistilannetta?” Tämä asettaa kiusatun itse vastuuseen omasta tilanteestaan, ja se on yksinkertaisesti sanottuna väärä toimintatapa. Kiusattu ei koskaan ansaitse itse kiusaamistilannetta, eikä useinkaan aiheuta sitä. Erityisesti nepsy-lapset saattavat olla herkkiä kiusaamistilanteissa, ja voivat puolustaa itseään voimakkaastikin, ja tämä usein näyttäytyy sellaisena, että itse kiusattu aiheuttaisi reagoinnillaan kiusaamisen. Tämä ei kuitenkaan ole totta. Kiusattu ei aiheuta eikä ole syyllinen kiusaamiseensa. Kiusaajan vastuulla on lopettaa kiusaaminen, ja kiusaaja on se,  johon toimenpiteet pitää osoittaa. Kiusattu saattaa useissa tapauksissa joutua vaihtamaan paikkakuntaa ja koulua, jotta oppimisympäristö saatetaan jälleen turvalliseksi. Tämä on kuitenkin nurinkurista, koska kiusaaja pääsee usein kuin ”koira veräjästä” ja jatkaa kiusaamista ottamalla uuden uhrin. Kiusattu joutuu kantamaan häpeän ja kiusatun leiman läpi nuoruutensa pitkälle aikuisuuteen asti.

Mitä tulee kiusaamisen seurauksiin, ne ovat moninaiset, mikä tekee myös siihen varhaisessa vaiheessa puuttumisen tärkeäksi. Ensinnäkin psyykkiset vaikutukset, joita ovat esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkioireet, eristäytyminen, päihdeongelmat, vakava masennus ja persoonallisuuden kehittymisen häiriöt. Sosiaaliset vaikutukset, jatko-opintojen keskeytymisen riski, työttömyys, parisuhdeongelmat. Fyysiset vaikutukset kuten pitkäaikainen stressi, joka voi sairastuttaa, kiusaamisen myötä tulleet fyysiset vammat (päähän kohdistuneet iskut, raajoihin tulevat vammat). Nämä kaikki voivat tulla esteiksi elämänhallinnalle ja oman elämän ja tulevaisuuden rakentamiselle. Usein kiusatuilla on itsetunto-ongelmia, huonommuudentunnetta ja turvattomuuden tunnetta. Tunteiden käsittelytaidot ovat usein hukassa, ja patoutuneet tunteet sairastuttavat psyykkisesti. Näitä ongelmia kohdataan usein psykiatrisilla osastoilla, kun ihmisen psyyke on kokonaan hajonnut kiusaamisen seurauksena.

Itse koulukuraattorina asiakkaistani 85% oli koulukiusattuja. Usein taustalta löytyi perheen vuorovaikutuksen ongelmia, päihdetaustaa tai suhteiden toimimattomuutta, mutta suurin osa kiusattujen perheistä oli aivan tavallisia, työssäkäyviä vanhempia, jotka eivät vaan syystä tai toisesta olleet huomanneet lapsessaan tapahtuvaa muutosta. Kiusatut harvoin kertoivat vanhemmilleen kiusaamisesta, ajatellen ”säästävänsä” heidän tunteitaan ja johtuen myös arjen kiireestä. Tein asiakkaiden kanssa usein voimavarakarttaa ja käytin tunnekortteja, joiden avulla nimettiin tunteita ja opeteltiin tapoja, joiden avulla tunteita voi kohdata ja käsitellä. Tämä usein auttoi kiusattuja huomaamaan omat voimavaransa ja kohotti myös heidän itsetuntoaan, ja kyvykkyyttä ja tahtoa puuttua itse kiusaamiseensa. Tämä ei kuitenkaan ole ihannetilanne, että kiusattu itse joutuu ottamaan vastuuta omasta kiusaamistilanteestaan, mutta jos kiusaajaan ei pystytä ottamaan kontaktia, ainoaksi vaihtoehdoksi jää, että vahvistetaan kiusatun omaa identiteettiä ja tuetaan hänen psyykkistä vointiaan. Tällä tavoin ainakin voidaan puuttua kiusaamiseen jollain tasolla.

Jos tapasin kiusaajan, joka oli valmis työstämään omaa toimintaansa, käytin hänen kanssaan toimintasuunnitelmaa, jonka avulla pyrin puuttumaan kiusaajan toimintaan, ja saada hänet ymmärtämään vastuunsa ja muuttamaan toimintatapaansa. Lisäksi huomio kiinnittyi kiusaajan omiin tunteisiin ja asenteeseen kiusattua ja kiusaamista kohtaan. Keskityin siihen, että kiusaaja on myös paitsi osallinen, myös lapsi, jonka toiminta on tuomittavaa, ei lapsi itse persoonana. Toiminnan muuttaminen oli keskiössä. Usein näistä saatiinkin tuloksia, mutta ei aina. Harvoin asiakkaaksi eksyi itse kiusaaja, varsinkin kun kyseessä oli manipuloiva, itsetietoinen ja persoonaltaan vaikeasti käsiteltävä yksilö.

Jos tilanteita huomasin, että kiusaamista tapahtui, puutuin asiaan heti. Menin väliin ja sain kiusaamistilanteen sillä hetkellä raukeamaan. Kuitenkaan kiusaaminen ei loppunut puuttumiseeni, joten otin  kiusatun”sivuun” ja pyysin häntä käymään luonani. Käytiin läpi kiusaamistilanteita, ja siihen liittyviä tunteita. Yritin myös saada kiusaajaan kontaktin, mutta usein huonolla menestyksellä. Kaipasin tähän apua kollegoilta, opettajilta ja rehtorilta, mutta kaikki tuntuivat olevan kädettömiä kiusaamiseen puuttumisen kannalta. Tähän halusin muutosta. Valopilkun koulutukset olisivat tuolloin olleet kullanarvoisia, mutta tietämättömyyteni esti sen. Näin jälkeenpäin ajateltuna minun ei olisi pitänyt jäädä tilanteissa niin yksin, vaan minun olisi pitänyt kasata työryhmä, joka olisi puuttunut kiusaajaan ja hänen toimintaansa, mutta tämä jäi tekemättä. Olimme kouluissa täysin kädettömiä ja jopa osaamattomia tilanteisiin puuttumisessa.

Koulukuraattorina suurin asia oli kiusatun kanssa käydyt keskustelut. Voimavarakartta oli suureksi avuksi, ja tapasin kiusattua säännöllisesti ja toimintaani pyrin tekemään tavoitteellisesti ja kirjasin kaiken asiakasohjelmaan, otin yhteyttä kiusatun huoltajiin ja pyrin kaikin tavoin vahvistamaan kiusatun identiteettiä ja tunne-elämän hallintaa. Annoin huoltajille ohjeen ottaa yhteyttä perheneuvolaan, ja tekemään lastensuojeluilmoituksen tarvittaessa. Tein kiusaajasta myös lastensuojeluilmoituksen ja otin yhteyttä hänen huoltajiinsa. Pyrin puuttumaan kiusaamiseen kaikin tavoin, mutta suureksi harmikseni huomasin usein tekeväni hyvin yksinäistä työtä, mikä jäi usein siihen, että jäin tietämättömäksi kaikista niistä vaikutuksista, jotka seurasivat kiusatun elämää ja ohjasivat tulevaisuutta. Myös kiusaajan vanhemmat olivat usein puolustuskannalla ja harvoin ottivat tilanteen tosissaan. Tähän kohtaan toivoisin myös muutosta vanhempien asenteessa kiusaamista kohtaan, ja viestini vanhemmille on, että myös kiusaaja tarvitsee tukea, eikä hän voi useinkaan muuttaa omaa toimintaansa ilman tätä tukea. Perhe on avainasemassa tässä muutoksen toteuttamisessa. Kyse ei ole syyllistämisestä eikä siitä, että perhettä syytetään sen toimimattomuudesta, vaan siitä, että vanhemmilta kysytään voimakasta, vahvaa puuttumista kiusaajaan, ilman että tätä syyllistetään ihmisenä, vaan että toiminta tuomitaan suoraviivaisesti. Tarpeen vaatiessa tilanteeseen puututaan lastensuojelun keinoin, mutta tämäkään ei tarkoita, että vanhempia syytetään kiusaajan toiminnasta.

Kuten Valopilkusta löysin hyvän ohjeen vanhemmille: Lapsen oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia. Tämä koskee sekä lasten vanhempia, että koulun kasvattajia, lastensuojelun työntekijöitä, tukitahojen aikuisia ja kaikkia niitä, jotka kohtaavat lapsia ja nuoria työssään ja arjessaan.

Suvi-Tuulia Korhonen

Sosionomi YAMK; ammatillinen opettaja

Koulukuraattori