Tyhjä ja hukassa – entisen koulukiusatun tarina

Pienenä lapsena ja koululaisena olin ihan tavallinen lapsi: iloinen, utelias ja aktiivinen. Ehkäpä olin jopa tavanomaista uskaliaampi, sillä ensimmäisen luokan runoillassa haalin esitettäväkseni kaikista pisimmän runon, vähän myöhemmin osallistuin lasten valtakunnalliseen laulukilpailuun ja näyttelin pääroolin koulun joulujuhlassa. Tämä uskaliaisuus ei saanut kuitenkaan kehittyä rauhassa, vaan alkoi hävitä salakavalasti pikkuhiljaa.

Ala-asteen kolmannesta luokasta alkaen jouduin koulukiusatuksi. Kiusaaminen oli aluksi tavaroiden piilottamista, tönäisyjä ja muuta pientä kiusantekoa. Jossain vaiheessa kiusaaminen muuttui lähes jokapäiväiseksi, pääosin sanalliseksi alistamiseksi ja häpäisemiseksi. Minulle myös läheteltiin nimettömiä pilkkaavia viestejä ja minuna esiintyen soitettiin nolaavia puheluita muille.

Olin ”kaveriporukkani” ylimääräinen; se, joka haluttiin mukaan, jotta muut voisivat tuntea itsensä paremmiksi ja vahvemmiksi. Koin olevani ”kaveriporukkani” armoilla; jos he halusivat minulla olevan paha olo, niin heillä oli valta se tehdä – ja heidän vallassaan oli myös päättää, milloin minulla saisi olla helpompi ja kevyempi päivä. En koskaan kertonut kiusaamisesta kenellekään, sillä pelkäsin yksinäisyyttä enemmän kuin mitään. Sitä, että seisoisin aina yksin välitunnilla ja jäisin ilman paria paritehtävissä, sillä en kokenut voivani kuulua koulussa mihinkään muuhunkaan porukkaan. Tämä toistuva ja lähes päivittäinen kiusaaminen jatkui yläasteen loppuun saakka. Ja silloin kun se vihdoin lukion alettua loppui, olinkin jo rikkinäisempi, kuin itse tuolloin edes tajusin.

Jatkuva kiusaaminen oli päättynyt, mutta tilalle tuli uudenlaiset haasteet. Hetken aikaa koulun alettua tunsin saaneeni uuden alun, voivani aloittaa puhtaalta pöydältä ja saada kavereita. Ei mennyt kuitenkaan pitkään, kun aloin tuntea valtavaa ulkopuolisuutta. Ajattelin, että minusta ei pidetty ja pelkäsin tuppautuvani seuraan. Aloin vetäytyä ja usein vietin välitunnilla aikaa koulun syrjäisemmissä osissa ja toivoin, ettei minua huomata. Häpesin yksinäisyyttäni enkä halunnut muiden näkevän minua yksin.

Lukion jälkeen pidin pari välivuotta matkustellen, työskennellen ja yliopistoon valmentavasti opiskellen. Olin valinnut haaveammatikseni alan, jonka myötä ajattelin saavani arvostusta - ehkä sen myötä saisin uuden alun. Pääsinkin opiskelemaan haluamaani alaa ja hetken aikaa koin ylpeyttä ja innostusta. Pian opiskeluarjen alettua tuttu kaava toistui ja aloin vetäytyä. Suoritin suurimman osan luentokursseista itsenäisesti opiskellen, koska pelkäsin ulkopuolisuuden kokemusta ja torjutuksi tulemista.  Taaskin häpesin yksinäisyyttäni. Hakeuduin opiskelemaan kirjastoihin, joissa mahdollisimman pienellä todennäköisyydellä törmäisin tuttuihin. Samalla kun pelkäsin ja välttelin, niin toisaalta myös kaipasin sosiaalisia kontakteja ja hakeuduin opiskeluaikoinani mukaan useampaan järjestötoimintaan. Osassa jatkoin vain hetken, joissakin pidemmän aikaa, mutta missään en kokenut kuitenkaan täysin kuuluvani joukkoon, joten kokemukset jäivät aina enemmän tai vähemmän tyhjiksi. Opiskeluvuosien kesinä lähdin aina ulkomaille töihin taikka harjoitteluun ja olin puoli vuotta opiskelijavaihdossakin. Toivoin, että arjesta poistuminen vähentäisi tyhjyyden tunnetta ja auttaisi löytämään jotakin suuntaa elämälle. Kesän alussa olin aina toiveikas - uusi alku! Huolimatta siitä, että ainakin osa reissuista oli mahtavia kokemuksia; juhlia, (kesä)kavereita ja valtavasti uusia kokemuksia, niin syksyisin vastassa oli aina sama vanha tyhjyyden tunne.

Valmistuin yliopistosta, sain ensimmäisen oman alan työpaikkani, ensimmäisen vakituisen virkani, ostin ensimmäisen asuntoni ja menin naimisiin. Pintapuolisesti kaikki oli mallillaan. Lyhyen innostuksen jälkeen jokaista saavutusta seurasi kuitenkin tyhjyyden tunne ja itselle esitetty kysymys: mitä seuraavaksi. Kun omien häideni jälkeisenä päivänä itkin kotona ja pelkäsin eroa ja yksin jäämistä, havahduin tähän tyhjyyden kierteeseen. Mitkään ulkoiset saavutukset eivät tekisi minusta ehjää ja kokonaista.

Hakeuduin terapiaan ja lisäksi tukikeskus Valopilkun järjestämään entisten koulukiusattujen vertaistukiryhmään. Tapasin ensimmäistä kertaa muita koulukiusaamista kokeneita ja avasin omia kokemuksiani. Osa ryhmäläisten kokemuksista oli kuin peilikuvia omistani, mikä auttoi konkreettisesti ymmärtämään, etten ole kokemusteni kanssa yksin. Olin aiemmin kuunnellut kiusattujen tarinoita podcasteista ja saanut niistäkin hieman lohtua, mutta oli kuitenkin erilainen kokemus olla suorassa yhteydessä toisiin saman kaltaisessa tilanteessa olleisiin. Vaikka oman kiusaamiskokemuksen käsitteleminen jäi ryhmän päättymisen jälkeen vielä kesken, koen ryhmän tarjonneen erittäin tärkeän askeleen toipumiseen ja suosittelenkin ryhmään osallistumista lämpimästi kaikille kiusaamista kokeneille – erityisesti, jos et ole aiheesta aiemmin juurikaan puhunut.

Itselläni toipumisprosessi jatkuu terapialla ja tavoitteenani on vahvistaa itsetuntoa ja pyrkiä selvittämään mitä elämältäni haluan tai en halua sekä harjoitella ainakin jämäkkää käyttäytymistä. Pystyn jo suhtautumaan tulevaisuuteen toiveikkaammin, vaikka epävarmuus ja ulkopuolisuuden sekä tyhjyyden tunne ovat edelleen läsnä hetkestä riippuen enemmän tai vähemmän. Uskon ja toivon kuitenkin, että asioilla on tapana järjestyä ja kun menneisyys on riittävällä tavalla käsitelty, olen entistäkin vahvempi ja rohkeampi elämään juuri omanlaistani elämää ja tavoittelemaan unelmiani. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

Nainen, 38.

Koulukuraattorin näkökulmia kiusaamiseen ja siihen puuttumiseen

 

Blogikirjoitus 18.3.2024

Olen aloittanut työkokeilun Valopilkussa, joka tarjoaa tukipalveluja ja jälkihoitopalveluja koulukiusatuille. Tarjolla on yksilökeskusteluja, vertaistukiryhmiä, netti,-ja puhelinpalvelua valtakunnallisesti. Tarjolla on myös koulutuspalveluja eri työryhmille, vanhemmille ja esimerkiksi opettajille. Nyt kun olen hetken ollut mukana, voin kirjoittaa näkemykseni palvelusta koulukuraattorina, koulukuraattorin työn näkökulmasta. Toimin koulukuraattorina vuosina 2007-2012 Tuusulassa, Vantaalla ja Helsingissä. Alueellani oli yhteensä 10 alakoulua ja yläkoulua, ja toimin konsultoivana kuraattorina myös lukion puolella. Tästä kokemuksesta käsin arvioin nyt tätä yksittäistä palvelua.

Ensinnäkin, koulukuraattorina toimiessani koulukiusaaminen oli yksi merkittävä asia, minkä kanssa jouduin tekemään hartiavoimin töitä. En tiennyt tästä palvelusta mitään, vaikka se on ollut olemassa jo vuonna 2010. Jos olisin tiennyt, olisin ilman muuta kutsunut kaikki koulukuraattorit paikalle ja pyytänyt valopilkun työntekijöitä kouluttamaan meitä koulukiusaamiseen liittyen. Tätä ei kuitenkaan harmittavaa kyllä tapahtunut. Nyt kun tiedän tämän, painottaisin kovasti palvelun toiminnan ”mainostamista” kouluille. Pelkät nettisivut eivät riitä, vaan meteliä on pidettävä muutoinkin. Tietoa kiusaamisesta ja siihen puuttumisesta tarvitaan joka koululla. Opettajien ja koulukuraattoreiden ammattitaito ei ole lainkaan sillä tasolla, että voitaisiin sanoa, että kiusaaminen olisi kouluissa hallinnassa. On olemassa kyllä KIVA-koulujen työryhmät, mutta nämä eivät ole tarpeeksi vaikuttavia, ja ehtivät puuttumaan vain murto-osaan kiusaamistilanteista, ja suuri osa jää opettajilta pimentoon. Myöskään vanhemmat eivät tiedä esimerkiksi oikeuksiaan kiusaamisasiassa.

Kiusaaminen kouluissa on kouluväkivaltaa. Väkivalta  taas on rikoslaissa tunnustettu asia, mikä antaa mahdollisuuden tehdä kiusaamistilanteista rikosilmoitus, erityisesti, jos oppilaan kimppuun käydään fyysisesti, hänen tavaroitaan rikotaan ja on selkeästi huomattavissa, että oppilas joutuu kärsimään kiusaamisesta. Voidaan tehdä myös kunnianloukkaussyyte, jotta kiusaamisella olisi kunnon seuraukset. Kouluissa pitäisi olla selkeät mallit kiusaamiseen puuttumisessa, ja se pitäisi kirjata opetussuunnitelmaan. Puuttumisen tavat, aikataulutus ja seuraukset tulisi olla kaikkien tiedossa, ja sen toteutumista tulisi valvoa ja arvioida. Huoli oppilaasta tulee ottaa puheeksi pienimmästäkin asiasta, ennen kun tämä pieni huoli kasvaa isoksi ja lopulta hallitsemattomaksi. Kiusattu saattaa usein masentua vakavasti ja on vaarana itsetuhoisuus ja lopulta itsemurha. Kiusaaminen ei ole leikin asia, eikä sitä voi myöskään pitää ”leikkinä” lasten välillä. Puuttumiseen pitää ottaa mukaan koko oppilashuoltotyöryhmä, johon kuuluu terveydenhoitaja, koulukuraattori, rehtori, opettajia ja tarvittaessa myös psykiatrinen sairaanhoitaja. Tätä palvelua toteutetaan ainakin Keravalla yläkouluissa.

Lahdessa tulisi myös ottaa mukaan psykiatrian edustus oppilahuoltotyöryhmiin. Tämä lisäys antaisi uuden ulottuvuuden oppilashuoltoon, ja lisäisi paljon tietotaitoa muiden osallistujien työhön. Erityisesti huomio tässä kiinnittyy opettajiin, ja heidän tapaansa puuttua kiusaamiseen. Oman kokemukseni mukaan opettajilla on valmis ”asenne” kiusattuja kohtaan, ja herkästi syyllistetään itse kiusattua, kysytään usein ”mitä itse teit ennen kiusaamistilannetta?” Tämä asettaa kiusatun itse vastuuseen omasta tilanteestaan, ja se on yksinkertaisesti sanottuna väärä toimintatapa. Kiusattu ei koskaan ansaitse itse kiusaamistilannetta, eikä useinkaan aiheuta sitä. Erityisesti nepsy-lapset saattavat olla herkkiä kiusaamistilanteissa, ja voivat puolustaa itseään voimakkaastikin, ja tämä usein näyttäytyy sellaisena, että itse kiusattu aiheuttaisi reagoinnillaan kiusaamisen. Tämä ei kuitenkaan ole totta. Kiusattu ei aiheuta eikä ole syyllinen kiusaamiseensa. Kiusaajan vastuulla on lopettaa kiusaaminen, ja kiusaaja on se,  johon toimenpiteet pitää osoittaa. Kiusattu saattaa useissa tapauksissa joutua vaihtamaan paikkakuntaa ja koulua, jotta oppimisympäristö saatetaan jälleen turvalliseksi. Tämä on kuitenkin nurinkurista, koska kiusaaja pääsee usein kuin ”koira veräjästä” ja jatkaa kiusaamista ottamalla uuden uhrin. Kiusattu joutuu kantamaan häpeän ja kiusatun leiman läpi nuoruutensa pitkälle aikuisuuteen asti.

Mitä tulee kiusaamisen seurauksiin, ne ovat moninaiset, mikä tekee myös siihen varhaisessa vaiheessa puuttumisen tärkeäksi. Ensinnäkin psyykkiset vaikutukset, joita ovat esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkioireet, eristäytyminen, päihdeongelmat, vakava masennus ja persoonallisuuden kehittymisen häiriöt. Sosiaaliset vaikutukset, jatko-opintojen keskeytymisen riski, työttömyys, parisuhdeongelmat. Fyysiset vaikutukset kuten pitkäaikainen stressi, joka voi sairastuttaa, kiusaamisen myötä tulleet fyysiset vammat (päähän kohdistuneet iskut, raajoihin tulevat vammat). Nämä kaikki voivat tulla esteiksi elämänhallinnalle ja oman elämän ja tulevaisuuden rakentamiselle. Usein kiusatuilla on itsetunto-ongelmia, huonommuudentunnetta ja turvattomuuden tunnetta. Tunteiden käsittelytaidot ovat usein hukassa, ja patoutuneet tunteet sairastuttavat psyykkisesti. Näitä ongelmia kohdataan usein psykiatrisilla osastoilla, kun ihmisen psyyke on kokonaan hajonnut kiusaamisen seurauksena.

Itse koulukuraattorina asiakkaistani 85% oli koulukiusattuja. Usein taustalta löytyi perheen vuorovaikutuksen ongelmia, päihdetaustaa tai suhteiden toimimattomuutta, mutta suurin osa kiusattujen perheistä oli aivan tavallisia, työssäkäyviä vanhempia, jotka eivät vaan syystä tai toisesta olleet huomanneet lapsessaan tapahtuvaa muutosta. Kiusatut harvoin kertoivat vanhemmilleen kiusaamisesta, ajatellen ”säästävänsä” heidän tunteitaan ja johtuen myös arjen kiireestä. Tein asiakkaiden kanssa usein voimavarakarttaa ja käytin tunnekortteja, joiden avulla nimettiin tunteita ja opeteltiin tapoja, joiden avulla tunteita voi kohdata ja käsitellä. Tämä usein auttoi kiusattuja huomaamaan omat voimavaransa ja kohotti myös heidän itsetuntoaan, ja kyvykkyyttä ja tahtoa puuttua itse kiusaamiseensa. Tämä ei kuitenkaan ole ihannetilanne, että kiusattu itse joutuu ottamaan vastuuta omasta kiusaamistilanteestaan, mutta jos kiusaajaan ei pystytä ottamaan kontaktia, ainoaksi vaihtoehdoksi jää, että vahvistetaan kiusatun omaa identiteettiä ja tuetaan hänen psyykkistä vointiaan. Tällä tavoin ainakin voidaan puuttua kiusaamiseen jollain tasolla.

Jos tapasin kiusaajan, joka oli valmis työstämään omaa toimintaansa, käytin hänen kanssaan toimintasuunnitelmaa, jonka avulla pyrin puuttumaan kiusaajan toimintaan, ja saada hänet ymmärtämään vastuunsa ja muuttamaan toimintatapaansa. Lisäksi huomio kiinnittyi kiusaajan omiin tunteisiin ja asenteeseen kiusattua ja kiusaamista kohtaan. Keskityin siihen, että kiusaaja on myös paitsi osallinen, myös lapsi, jonka toiminta on tuomittavaa, ei lapsi itse persoonana. Toiminnan muuttaminen oli keskiössä. Usein näistä saatiinkin tuloksia, mutta ei aina. Harvoin asiakkaaksi eksyi itse kiusaaja, varsinkin kun kyseessä oli manipuloiva, itsetietoinen ja persoonaltaan vaikeasti käsiteltävä yksilö.

Jos tilanteita huomasin, että kiusaamista tapahtui, puutuin asiaan heti. Menin väliin ja sain kiusaamistilanteen sillä hetkellä raukeamaan. Kuitenkaan kiusaaminen ei loppunut puuttumiseeni, joten otin  kiusatun”sivuun” ja pyysin häntä käymään luonani. Käytiin läpi kiusaamistilanteita, ja siihen liittyviä tunteita. Yritin myös saada kiusaajaan kontaktin, mutta usein huonolla menestyksellä. Kaipasin tähän apua kollegoilta, opettajilta ja rehtorilta, mutta kaikki tuntuivat olevan kädettömiä kiusaamiseen puuttumisen kannalta. Tähän halusin muutosta. Valopilkun koulutukset olisivat tuolloin olleet kullanarvoisia, mutta tietämättömyyteni esti sen. Näin jälkeenpäin ajateltuna minun ei olisi pitänyt jäädä tilanteissa niin yksin, vaan minun olisi pitänyt kasata työryhmä, joka olisi puuttunut kiusaajaan ja hänen toimintaansa, mutta tämä jäi tekemättä. Olimme kouluissa täysin kädettömiä ja jopa osaamattomia tilanteisiin puuttumisessa.

Koulukuraattorina suurin asia oli kiusatun kanssa käydyt keskustelut. Voimavarakartta oli suureksi avuksi, ja tapasin kiusattua säännöllisesti ja toimintaani pyrin tekemään tavoitteellisesti ja kirjasin kaiken asiakasohjelmaan, otin yhteyttä kiusatun huoltajiin ja pyrin kaikin tavoin vahvistamaan kiusatun identiteettiä ja tunne-elämän hallintaa. Annoin huoltajille ohjeen ottaa yhteyttä perheneuvolaan, ja tekemään lastensuojeluilmoituksen tarvittaessa. Tein kiusaajasta myös lastensuojeluilmoituksen ja otin yhteyttä hänen huoltajiinsa. Pyrin puuttumaan kiusaamiseen kaikin tavoin, mutta suureksi harmikseni huomasin usein tekeväni hyvin yksinäistä työtä, mikä jäi usein siihen, että jäin tietämättömäksi kaikista niistä vaikutuksista, jotka seurasivat kiusatun elämää ja ohjasivat tulevaisuutta. Myös kiusaajan vanhemmat olivat usein puolustuskannalla ja harvoin ottivat tilanteen tosissaan. Tähän kohtaan toivoisin myös muutosta vanhempien asenteessa kiusaamista kohtaan, ja viestini vanhemmille on, että myös kiusaaja tarvitsee tukea, eikä hän voi useinkaan muuttaa omaa toimintaansa ilman tätä tukea. Perhe on avainasemassa tässä muutoksen toteuttamisessa. Kyse ei ole syyllistämisestä eikä siitä, että perhettä syytetään sen toimimattomuudesta, vaan siitä, että vanhemmilta kysytään voimakasta, vahvaa puuttumista kiusaajaan, ilman että tätä syyllistetään ihmisenä, vaan että toiminta tuomitaan suoraviivaisesti. Tarpeen vaatiessa tilanteeseen puututaan lastensuojelun keinoin, mutta tämäkään ei tarkoita, että vanhempia syytetään kiusaajan toiminnasta.

Kuten Valopilkusta löysin hyvän ohjeen vanhemmille: Lapsen oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia. Tämä koskee sekä lasten vanhempia, että koulun kasvattajia, lastensuojelun työntekijöitä, tukitahojen aikuisia ja kaikkia niitä, jotka kohtaavat lapsia ja nuoria työssään ja arjessaan.

Suvi-Tuulia Korhonen

Sosionomi YAMK; ammatillinen opettaja

Koulukuraattori

Sosionomiopiskelijan harjoittelu

Lähes sattumalta päädyin suorittamaan sosionomiopintojeni  toiseksi viimeistä harjoittelua Valopilkkuun. En tiennyt Valopilkusta ennen harjoitteluani, mutta kiinnostuin siitä ja sen toiminnasta heti. Omaa koulukiusaamistaustaa minulla ei ole, mutta läheisiä koulukiusattuja ihmisiä on. Uskon kuitenkin omaavani sellaisia luonteenpiirteitä, joista on tällaisessa työssä hyötyä, vaikka missään tapauksessa on voi sanoa tietäväni, miltä kiusatusta tuntuu. 

Harjoitteluani suoritin pääosin etänä, joka oli myös hyvä testi minulle. Olenko oma-aloitteinen ja itseohjautuva? Pystynkö aikatauluttamaan päivät ja toimimaan niin sanotusti järkevästi vaikka se oma sohva houkutteleekin melko lähellä? Ja kyllä, välillä se sohva houkutteli liikaakin. Sain kuitenkin kaiken hoidettua ja aikataulutettua asiat minulle sopivalla tavalla. En ole lainkaan aamuihminen, joten miksi ihmeessä heräisin aamulla kello 7 jos ei ole pakko. Suosittelen kaikkia etätyöläisiä ja etäopiskelijoita etsimään sen itselle sopivan rytmin, jotta on aktiivisimmillaan juuri silloin kun hommia haluaa hoitaa. Tietysti aikatauluihin sidotut tapaamiset ovat asia erikseen!

Itseäni eniten kiinnostava aihe oli ja on edelleen tyttöjen välinen hiljainen kiusaaminen. Se voi olla todella raakaa ja rankkaa kiusatulle, ja välttämättä sitä ei esim. koulun opettajat tai muu henkilökunta edes huomaa. Haluan tulevaisuudessa tehdä töitä sen eteen, että hiljainen kiusaaminen tunnistettaisiin paremmin ja olisi keinoja siihen puuttumiseen. 

Valopilkut tekevät äärettömän tärkeää työtä. Ja te, jotka hakeudutte Valopilkkujen pariin hakemaan apua ja tukea, olette äärettömän rohkeita. Kiusaamiseen liittyvät asiat ovat lähes poikkeuksetta vaikeita ja kipeitä, ja vaatii rohkeutta puhua niistä. Vilpittömästi uskon siihen, että ammattilaisten avun ja tuen sekä vertaistuen avulla traumaattisten asioiden käsittely on hyväksi ja joku päivä sitä huomaa, että se pahin kipu ja tuska helpottaa.

Tästä harjoittelusta opin todella paljon, niin kiusaamisen teoriasta kuin käytännön menetelmistä. Niitä voin varmasti tulevaisuudessa hyödyntää sekä opintojeni viimeistelyssä että työelämässä.  Olen kiitollinen siitä, miten hienoihin ja ammattitaitoisiin ihmisiin pääsin tämän harjoittelun kautta tutustumaan. He tekevät työtä sydämellä ja jaksavat päivästä ja vuodesta toiseen taistella paremman tulevaisuuden puolesta!

Koulukiusaamista kokeneen moniammatillinen jälkihoito

 

Uusi blogikirjoitus luettavissa LAB Focus -blogissa: https://blogit.lab.fi/labfocus/koulukiusaamista-kokeneen-moniammatillinen-jalkihoito/

Jenna: Voimaa väreistä

Voimaa väreistä - terapeuttinen taidetoimintaryhmä kiusaamista kokeneille toteutui yhden viikon aikana kesäkuun alussa. Näin ryhmän ohjaaja, ryhmätaideterapiaa opiskeleva Jenna Luoto kuvaa ryhmää:

"Voimaa väreistä -ryhmä syntyi luovuuden herättelyn ajatuksesta. Oli ilo tarjota tämä kokonaisuus kesällä neljän päivän kokonaisuutena, jolloin pääsimme kokeilemaan ryhmän kanssa erilaisia luovuuteen tutustuttavia harjoituksia päivittäin. Ryhmäläiset olivat ilahduttavan avoimia kokeilemaan erilaisia kuva- ja sanataiteen harjoituksia ja katsomaan, mitä viikko heille toi mukanaan. Voimaa väreistä -ryhmässä tutustuttiin terapeuttiseen taidetoimintaan, jossa kuvalliset teokset toimivat vuorovaikutuksen keskiössä niin ryhmäläisten kuin ohjaajan välillä."

Perhonen lähtee lentoon

kauniina, turvassa,

tuntosarvet hereillä

herkkänä.